Saamelaisen identiteetin murros
Neljän tuulen tie -romaanissa

Neljän tuulen tie on Yrjö Kokon toinen kaunokirjallinen proosateos. Se ilmestyi vuonna 1947, kolme vuotta Pessin ja Illusian jälkeen. Kyseessä on romaanimuotoon puettu lähes kansatieteellinen kertomus katoavasta saamelaisesta ja lappilaisesta elämänmuodosta, enontekiöläisen Tavgin lapinkylän vaiheista 1920-luvulta Jatkosodan jälkeiseen suureen murrokseen saakka.

Romaanin koossapitävänä juonena on Jounin kasvun ja kehityksen kuvaaminen. Kirjassa on 23 lukua, joista muutamat muodostavat lähes itsenäisiä kertomuksia sivujuonineen.

Jouni on vaihdokas, lantalaisen inspehtori Ragnar Palmqvistin ja saamelaisen Annan poika. Anna kuolee synnytykseen ja Jouni vaihtuu Tavgin Ellin lapseen, joka on puolestaan kuollut synnyttyään suksille talvipakkasessa.

Jouni poikkeaa ulkoisilta ja henkisiltä ominaisuuksiltaan muista Tavgin kylän lapsista, ja jo varhain hänellä herää kysymys siitä, kuka hän oikein on. Kokon romaanin keskeinen teema on identiteetti ja sen etsiminen monessa merkityksessä.

Zygmunt Bauman on eritellyt identiteetti-käsitettä tavalla, joka mielestäni tuntuu sopivan erityisen hyvin Neljän tuulen tie –romaaniin. Baumanin mukaan identiteetti näyttää olevan yksi yleisimmistä inhimillisistä tarpeista. Michel Morineau käyttää tästä tarpeesta nimitystä mukanaolemisen lempeys. Hän kirjoittaa: Tavallaan ilmaisu jo sanoo kaiken: se vastaa tiettyä perustavaa halua tai tarvetta – tarvetta kuulua ryhmään, olla toisen tai toisen hyväksymä, tulla vastaanotetuksi, olla tunnustettu, olla varma tuesta ja liittolaisista… Ja Kaikkia näitä erikseen tärkeämpänä, ne kaikki itseensä sisällyttävänä ja ne oletettavana… tunnetta siitä, että on paitsi saanut toisten hyväksynnän ja vahvistuksen omalle henkilökohtaiselle identiteetilleen, myös tullut puetuksi kokonaan uuteen, tällä kertaa yhteiskunnalliseen identiteettiin…

Maailma jakautuu Baumanin mukaan ystäviin ja vihollisiin eli meihin ja heihin. Kuulumisesta, hyväksymisestä ja vahvistamisesta tehty ’me’ on tyydyttävän turvallisuuden tyyssija, joka on tarkasti--- erotettu ulkopuolen pelottavasta viidakosta, jota ’he’ asuttavat. Identiteetti koetaan pysyväksi silloin, kun sen takaavat voimat ovat voitolla vihollisista, jotka on konstruoitu identiteetin vahvistamisprosessissa. Tietoisuus identiteetistä voimistuu, kun turvallisuudentunne järkkyy. Bauman olettaa, että identiteettiä etsitään erityisen ahkerasti silloin, kun siihen ei voi suhtautua levollisesti, kun sitä ei saada verenperintönä. Identiteetin tarjoama lohdutus ihmiselle on itseluottamus, varmuus, tieto siitä, ”missä on minun paikkani”. Yleensä näin tapahtuu nopeiden muutosten aikoina, kun uudet elämänmuodot nousevat esiin niin nopeasti, etteivät vanhat kontrollikeinot ja ikiaikaiset ajattelutavat riitä niiden omaksumiseen ja niihin tottumiseen.

Tavgin lapinkylän asukkaat ovat poropaimentolaisia, joiden talvikylä on Palojoensuun tasalla Enontekiöllä. Kylä jutaa kesäkyläänsä pitkin Muonionjokea ja Könkämäenoa 12:n peninkulman päähän Kaskapeäivitunturiin. Kylän matriarkka on Maarit Tavgi eli Ahku. Jouni on hänen tyttärensä poika. Ahku on onnistunut leskeksi jäätyään säilyttämään omaisuutensa, tuuli ei ole käynyt poron mahan alitse. Maarit ei usko rahaan, hänelle porot ovat kaikki kaikessa. Maaritin miehen Jussan oli raha vienyt ensimmäisen maailmansodan vuosina, jolloin ajettiin tavaraa hevosilla Norjan Skibotnista Tornionjokilaaksoa pitkin aina Tornioon saakka. Jussa teki useita matkoja ja sai lopulta jossakin etelässä puukon hartioihinsa. Kun sota loppui, erämaat jäivät entisille asukkailleen, suuri muutos lykkääntyi seuraavaan sodan jälkeiseksi.

Maaritin kylän elämänmuoto ja siihen liittyvät asiat ovat se perinne ja turva, jotka antavat heille kotasaamelaisen identiteetin. Ulkopuolinen maailma, lantalaisten virkamiesten, kauppiaiden ja suomalaisten uudisasukkaitten elämänmuoto, rahatalous, moraali ja tavat ovat tämän identiteetin uhka.

Bauman sanoo, että ”ystävien 'me-ys' saa kiittää materiaalisuudestaan vihollisten 'he-yttä'. Identiteettiä voi verrata taukoamatta piiritettyyn linnoitukseen: alusta alkaen sitä uhkaavat tunkeilevat viholliset, voimien heikentyminen ja tarkkaavaisuuden herpaantuminen. Koska identiteetti on linnoituksen tavoin aina rakennettu ja siitä käydään jatkuvaa kamppailua, se on yleensä hauras ja epävarma itsestään. Juuri tämän takia me-puheen täytyy jatkua. Identiteetti kestää tai pirstoutuu rajojensa turvallisuuden mukana, ja rajat eivät puolestaan rajaa tehokkaasti, jos niitä ei valvota.”

Jussa menetti identiteettiinsä sotkeutumalla rahaan, Ahkun veli Niila istumalla etelässä vankilassa. Ahku suojaa omaa identiteettiään turvautumalla vanhaan nomadiperintöönsä ja vahvistaa samalla koko kylän identiteettiä. Hän tietää, että lantalaisen elämänmuodon omaksuminen tietää porojen ja samalla saamelaisten tuhoa. Taloon asettuminen voi olla mukavaa, mutta mukavuuteen tottunut ei pysty enää seuraamaan porotokan jäljessä tunturiin ja asumaan laavussa. Koko lannanmaan uhkan symboliksi nousee tie: se tuo erämaihin rauhattomuuden, viekoittelee nuoret pois vanhasta perinteestä:

Kaikki [---] murskautuu tien pohjaksi, jotta lantalainen voisi kävellä kovapohjaisella kengänanturallaan lappalaisten maahan. Jos ennen lappalainen poronnahkaisella kengällään polki kukkaisia, oli se kuin hyväily tai korkeintaa nöyryytys, muttei kuolema. Nyt tappaa pauke, moottorien surina, ketjujen kalina hiljaisuuden, jossa ennen oli huuto ollut hanhien tuttavallinen tarina ja laulu lappalaisen hiljainen joiku.

Jouni on alun alkaen Ahkun lempilapsi. Jounissa Ahku näkee työnsä jatkajan. Jounin ensimmäinen sana oli ’tahdon’. ”Se on Maaritin mielestä hyvä miehen oppia ja alkaa siten elämänsä. Miehellä, joka ei osaa tahtoa, ei ole koskaan tilaisuutta tosillekaan mitään antaa.”

Maarit jakaa miehet kolmeen ryhmään: Ensimmäiseen kuuluvat ne, jotka eivät ole minkään arvoisia. Heistä ei ole poromiehiksi ja heitä pitää elättää ja syöttää toisten kustannuksella. Toisen ryhmän miehet ovat poropaimenia, mutta eivät mitään muuta. He ovat tyhmiä kuin hirvaat, eivätkä osaa hoitaa kylän asioita. Kolmannen ryhmän miehet, kuten kylän pororengit Skuolfi ja Falli, ovat hyviä poropaimenia, mutta osaavat hoitaa lapinkylään elämään liittyviä asioita. He eivät elä vain nykyisyydestä vaan huolehtivat myös tulevaisuudesta.

Ahku näkee, että Jouni on kasvamassa tuohon kolmanteen ryhmään sekä henkisesti että fyysisesti. Jouni on kylän lasten itseoikeutettu johtaja. Hän on oikeudenmukainen, älykäs, isokokoinen, komea, rohkea ja periksi antamaton. Jouni saa suurimman lohen, hän taamoo poroja kelpo ajokeiksi, hän näkee aina ensimmäisenä tunturissa liikkuvan ihmisen tai poron, pystytetyn laavun tai kaukana palavien nuotioitten savut.

Kun Jouni joutuu jatkosotaan, hänestä tulee sotasankari, kaukopartiomiesten johtaja. Hänen koulutetaan aliupseeriksi ja haavoituttuaan hän sivistää itseään lukemalla. Kokko piirtää Jounista ihannoidun sankarin kuvan. Kokko ei ihannoi pelkästään Jounia, vaan koko kotasaamelaisten elämänmuotoa, heidän henkisiä avujaan, luonnettaan ja suhdetta elämään, maailmaan ja luontoon.

Lapin lapset harvoin riitelevät keskenään, vielä harvemmin edes pojat tappelevat. Heissä on ikään kuin synnynnäinen vaistosovinnollisuuteen, ja huolimatta siitä, että heidän vanhempansa tuskin kasvattavat heitä, he kunnioittavat vanhempiaan ja noudattavat heidän pyyntöjään.

Kokon Ahkun ihailu ulottuu myös yleensä saamelaisnaisiin:

Ei tiedetä milloin nämä tyttäret aloittivat ’itsenäisyystaistelunsa’. Sillä niin pitkälti kuin muistetaan, ovat he aina olleet tasa-arvoisia heimonsa miesten rinnalla. Naiset heidän heimossaan ovat perineet aina yhtä paljon kuin miehetkin. Heillä on ollut sama omistusoikeus poroihin, poromerkkiin, ja heillä on ollut sama äänioikeus yhteisissä asioissa. Ketkä heistä ovat olleet pystyviä, ovat paimentaneet porojakin, mikä on yleensä miehen tehtävä. Mutta Lapin nainen ei tahdo ryöstää mieheltä, mitä miehelle kuuluu, sillä silloinhan heistä itsestään tulisi työn orjia.

Saamelaisilla on luontaista sydämensivistystä. He osaavat myötäsyntyisesti asioita, vaikka olisivat niiden kanssa tekemisissä ensimmäistä kertaa kuten Ahku ja Jouni syövät ensimmäistä kertaa haarukoilla ja veitsillä Luossavuopiossa: ”Kukaan ei ole häntä eikä Jounia opettanut syömään täten, mutta he osasivat sen heti eivätkä näyttäneet, että se olisi heistä outoa”.

Samalla tavalla Jouni käyttäytyy etelän kaupungissa, jonne hänet viedään ihmettelemään nähtävyyksiä. Toisten ihmeeksi ”hän ei millään tavalla osittanut lapsellista uteliaisuuttaan, kulki näyteikkunoittenkin ohi kuin ei olisi niitä huomannutkaan…”

Jouni on kasvanut saamelaiseen identiteettiin, mutta se muuttuu kaksoisidentiteetiksi, kun sota tempaa hänet pois juuriltaan ja Ahkun identiteettiä tukevasta ympäristöstä. Sodassa hänestä on tuntunut, että hän kulki väärissä vaatteissa, ts. hän tunsi olevansa saamelainen. Elämä lantalaisten keskuudessa opettaa, että vain olosuhteet ovat erilaiset, elämä on sama huolineen ja epävarmuuksineen. Ympäristö kuitenkin vahvistaa hänen saamelaista identiteettiään:

hänestä tuntui, että lappalaiset olivat korkeammalla tasolla kuin lantalaiset näitten väittämästä sivistyksestä ja edistyksestä huolimatta. Lantalaiset olivat kuin porotokka ja lappalainen oli kuin yksinäinen paimen.

Jouni huomaa kuitenkin jälkeenpäin aina tunteneensa itsensä jollakin tavalla erilaiseksi kuin sukulaisensa tai leikkitoverinsa. Sodasta palattuaan hän pukee saamelaisvaatteet päällensä ja huomaa hätkähtäen ajattelevansa, onko hän nytkin väärissä vaatteissa. Traagisesti ”hän tuntee, että ahdistava levottomuus joka oli kaikissa etelän ihmisissä, on seurannut hänen mukanaan.” Mutta Jouni valitsee lopulta kuitenkin saamelaisen identiteettinsä, vaikka tarjolla olisi lantalaistuminen, biologisen isän perintö ja mahdollisesti kauppaneuvos-tädinkin taloudellinen tuki. Lappi on Jounin isänmaa.

Maurice Barrès sanoo, että isänmaa on yhtä kuin ”maa ja vainajat”. Isänmaan kahdella osatekijällä on yksi yhteinen piirre: valinnalla ei ole niiden kanssa mitään tekemistä. Niitä ei siis valita vapaasti. Ennen kuin voin edes miettiä valitsemista, olen jo syntynyt tähän maahan tässä ja nyt, ja tähän sukuun, renkaaksi esi-isien ja heidän jälkipolvensa ketjuun. Voin vaihtaa maisemaa, mutta en pysty kuljettamaan maata mukanani, enkä voi tehdä omakseni toista maata. Voin vaihtaa seuralaisiani, mutta en vainajiani, kuolleita esi-isiä, jotka ovat minun eivätkä kenenkään muun, enkä pysty myöskään pakottamaan esi-isiä kuolemaan jonkun toisen puolesta. Jouni on kasvanut maahan ja vainajiin, siis saamelaiseen kulttuuriin, hänellä ei siis ole oikeastaan vaihtoehtoja. Lisäksi Jouni ajattelee, että hänen äitinsä oli kuolinvuoteellaan halunnut hänen jäävän saamelaiseksi, sillä hänkin oli oppinut tuntemaan myös lantalaisten elämää.

Kokko jakaa lantalaiset sopeutujiin ja sopeutumattomiin. Molemmissa ryhmissä on sekä uudisasukkaita että virkamiehiä. Jounin isä, inspehtori Palmqvist on erikoinen tapaus. Hän ei näytä sopeutuvan Lappiin ollenkaan, mutta eläkkeelle jäätyään asettuu asumaan erämaataloon ja ottaa saamelaisen vaimon. Pohjoiskalotin nimismiehet sen sijaan ovat sopeutujia. Parhaassa tapauksessa he jopa ymmärtävät paikallista alkuperäisväestöä, sen tapoja ja moraalia. Ilman tätä tuntemusta virkamies saattaa joutua vaikeuksiin kuten Hetan nimismiehen nuori sijainen ottaessaan vastaan Susannan, Fallin vaimon rikosilmoitusta. - Veivätkö he paljon? kysyi nimismies.

- Paljon veivät, sanoi lapinvaimo.
- Kuinka paljon? jatkoi nimismies kyselyään.
Mutta siihen ei vaimo näyttänyt osaavan vastata.
- Veivätkö ne viisi poroa? koetti nimismies auttaa.
- Kyllä ne veivät viisi poroa, sanoi vaimo ja vaikeni hetkiseksi, mutta sanoi sitten: - Veivät ne enemmänkin kuin viisi poroa.
Nyt seurasi kuin huutokauppa. Nimismies lisäsi ryöstettyjen porojen lukumäärää ja vaimo myönsi lisäyksen oikeaksi, mutta ”tarjosi” itse taas enemmän. Nimismies tuli aivan malttamattomaksi, mutta nainen pysyi yhtä piittaamattoman rauhallisena. Oli päästy tuhanteen poroon, kun nimismieheltä loppui maltti.

Hetan nimismies arvostaa saamelaisia. Hän jopa saa norjalaisen kollegansa vakuuttuneeksi Suomen saamelaisten paremmuudesta: ”Minustakin on aina tuntunut, että Suomen lappalaiset ovat jollakin tavalla henkisesti edellä muista lappalaisista, vaikka he elävätkin aivan kuin villeinä tunturimaassa.”

Nimismies ymmärtää myös saamelaista moraalia: porovarkaus ei ole niin paha asia kuin elottoman tavaran anastaminen. Hän arvostaa saamelaisten väkivallattomuutta: saamelainen ei tapa vihamiestään, vaan tämän porot.

Hetan apteekkari suhtautuu suopeasti saamelaisiin, erityisesti Ahkuun, antaa ilmaiseksi Hokmannipullon, mutta sanoo, että ”teillä siellä on taivas niin lähellä tunturia, että siinä ahtaudessa litistyy sielu”. Vanha kauppias on sen sijaan sopeutuja. Hänen lappilainen identiteettinsä on uhattuna ja hän hakee sille vahvistusta Ahkun kodasta. Siellä kaikki rauhoittuu: ”Täällä on kaikki entisellään, eikä täällä ole elämä miksikään muuttunut. Se on pysynyt entiseen tapaan hyvänä, vaikka toiset ihmiset ovat vanhentuneet ja uusia on tullut lisää.”

Luossavoipion Heikki on Tavgin kylän väärtti. Vaikka hän tunteekin ylemmyyttä saamelaisia kohtaan, hän on muiden jokivarren lantalaisten tapaan ylpeä siitä, että lappalaiskylä on häneen ystävyyssuhteissa. Hänen lantalainen vaimonsa Aili ei sen sijaan sopeudu Lappiin, vaan suorastaan pelkää sitä. Hänen Lappi-kuvansa on kirjoista, joissa on kerrottu pohjoisen sankarimaisista eränkävijöistä. Heikki tuottaa vaimolleen pettymyksen riisumalla vapaaehtoisesti yltään sankaruuden sädekehän ja arkipäiväistämällä sudenpyyntinsä: ”Löin sitä sauvalla kuonoon. Ei suden perässä hiihtäessä kannata ottaa pyssyä mukaan. Se painaa liian paljon.”

Aili kääntyy ahdistuksessaan sisäänpäin eikä halua nähdä tuntureita, jotka ”estivät hänen näköalansa”. Hän kokee ne vankilan seiniksi, jotka puristaisivat lopulta hänet hengiltä. Tytär Kirsi sen sijaan näkee ympärillä olevan luonnon kauneuden, mutta hän onkin syntyperäinen lappilainen ja kasvanut siihen. ”Sinä et näe mitään”, Kirsti sanoo äidilleen. ”Sinä katsot ulos, mutta et näe miten huurre kimaltelee ruohikossa, miten kellastuneitten pajujen lehdet jokivarressa ovat kuin kultaa, sinä et näe miten tunturit ovat tänä aamuna tulleet niin suuriksi, niin etäisiksi, kun niillekin on laskeutunut huurre kuin lumi. Sinä katsot ulos, mutta katsot sittenkin jonnekin muualle.”

Kirstillä on vahva lappilainen identiteetti. Opettajaksi valmistunut tyttö haluaa perustaa Käsivarteen koulun:

Me lantalaiset olemme rakentaneet tänne maantien ja tunkeudumme joukolla tähän lappalaisten maahan. Heidän pitää saada koulutusta, jotta he voisivat kestää tien mukana tulevan uuden ajan sortumatta alakynteen. Sillä tavalla maa on heidän.

Mikä on sitten itse kirjailijan, Yrjö Kokon identiteetti? Olen kokenut romaania lukiessani, että hän halusi kirjoittaa itselleen saamelaisen identiteetin. Kokon lapsuudenkoti oli jäänyt Karjalaan, hän halusi sodan jälkeen löytää itsensä ja paikkansa, saada tietää kuka hän oli ja minne hän kuului. Tämä oli siinä mielessä traagista, että hän identifioitui kuitenkin menneeseen, haki identiteettiä, joka oli itse asiassa jo murtunut tai ainakin murtumassa. Hän oli hyvin tietoinen siitä, mutta nostalgia onkin eskapismia.

Kokon isänmaa oli Karjala, sitä ei enää ollut. Hän kirjoitti itselleen toista isänmaata, vaikka tiesikin, ettei se ollut mahdollista.

Kommentoidessaan Kreonin ja Antigonen välistä kiistaa Barrès teki selväksi, kuinka pitkälle meidän on mahdollista valita: Kreon on ulkomailta saapunut isäntä. Hän sanoi: ”Tunnen maan lait ja tavat ja noudatan niitä.” Tämän päätöksen Kreon teki turvautumalla älyynsä. Pelkkään älyyn ja hankittuun tietoon turvautuvalta Kreonilta tulee aina puuttumaan se mihin Antigone voi nojautua: sisäinen tieto, lapsesta saakka omaksuttu fyysinen ja henkinen tietoa, siihen kasvaminen.

Kokkokin oli saamelainen älynsä ja tunteensa tasolla samaan tapaan kuin Kreon. Hän valitsi päähenkilökseen lantalaisen isän pojan, Jounin, johon hänen oli kuitenkin helpompi samaistua kuin puhtaasti saamelaiseen identiteettiin. Kirjailija oli itse kokenut kaksoisidentiteetin ensin karjalaisena, sitten suomalaisena. Ulkomailla opiskelu korosti vielä tätä identiteettiä.

Bauman sanoo, että ”tiettyjä ihmisolentoja ei yhdistä eikä erota toisistaan solidaarisuus, jokin mitä he voivat halutessaan muokata tai kokonaan kieltää, vaan sukulaisuus”. Ymmärrän tämä laajemmaksi kuin verisukulaisuus, ja Baumankin sanoo, että ”tunne sukulaisuudesta on riittävän vahva luodakseen” yhteenkuuluvaisuutta. Ts. Kokko löysi saamelaisessa elämänmuodossa arvoja, joihin halusi samaistua. Siten hän loi omaa identiteettiään.

Neljän tuulen tie –romaani voi pitää postmodernina teoksena. Siinä on lähes luentojen tapaisia jaksoja, joissa kerrotaan saamelaisesta elämästä ja lappilaisesta luonnosta. Siinä on myös intertekstuaalista ainesta, 1930-luvun korpelalaisuutta, saamelaisia kansansatuja, joikuja, viitteitä lappilaisiin merkkimiehiin, mm. Montelliin ja Hukka-Salkkoon, erilaisia kerronta tyylejä aina maalailevasta, impressionistisesta kuvauksesta koomiseen, lähes pakinoivaan tyyliin ja vieläpä lähes virginiawoolfmaista ajatuksenvirtaa. Postmoderniin viittaa myös romaanin sisäinen maailma: sirpaleisuutta ja kaaosta ilman järjestymistä kosmokseksi kuvataan sirpaleisesti. Romaani on tietoinen itsestään ja siitä, että sen tekijä on kuitenkin ulkopuolinen, selittävä ja kommentoiva.

Romaanissa kulkeva joutsen-symboli ennakoi jo tulevaa. Romaani aukea lintuperspektiivillä, jossa Pohjanlahtea pitkin lentävä joutsenparvi pyrkii kohti pesimäpaikkojaan. Pietari Blank tappaa pyhän joutsenen ja tekee sen kurkkutorvesta tulevalle lapselleen helistimien ja samalla suistaa syntymättömän lapsen kuolemaan. Helistimestä tulee Jounin taikakalu, jolla hän voi langeta loveen ja nähdä kuolleen äitinsä. Romaanin lopussa kaksi joutsenta lentää hänen ylitseen kohti pohjoista. Ympyrä sulkeutuu.