Yrjö Kokko luontokuvaajana

Yrjö Kokko oli näppäillyt ennen sotaa perhe- ja matkakuvia Kodakin laatikkokameralla. Välirauhan aikana hän sitten toteutti haaveensa paremman ja monipuolisemman valokuvauskoneen hankkimisesta. Hänellä oli Contax-kameran mainosvihkonen, jota tutkiessaan hän oli tullut tulokseen, että "siinäpä kone, jolla sai ikuistetuksi itikan itkun ja norsun naurun kilometrien päästä!" Apuna kameran hankkimisessa hän käytti ystäväänsä Ilmari Turjaa, Suomen Kuvalehden päätoimittajaa. Tämä vei hänet valokuvaaja Aarne Pietisen liikkeeseen.

Talvisodan jälkeen kaikesta oli puutetta, kameroistakin. Pietinen sai kuitenkin koottua Contax-kameran, jossa oli "häränsilmän kokoinen Sonnar-linssi ja sen ympärillä kaikenlaisia pieniä numeroita kaikenlaisissa renkaissa". Pietinen piti Kokolle lyhyen luennon, jossa hän selvitteli syvätarkkuutta ja muuta optista tietoutta, johon aloitteleva luonnonvalokuvaaja suhtautui kunnioituksella.

Päästäkseen luonnonvalokuvauksen saloista selville Kokko hankki alan opaskirjoja. Hän oli jo 1928 Vetelissä ollessaan ostanut E. Piirisen Valokuvausoppaan. Uusia hankintoja olivat mm. Hans Windischin Die Neue Foto-Schule ja Schule der Farben Fotografie sekä Hermann Fischerin ja Günter Olbergin Tierfotografie wie sie jeder kann.

Kokon saama ensimmäinen opetus oli, että hän oli ostanut vääränlaisen kameran. Oikeampi valinta olisi ollut yksisilmäinen peiliheijastuskamera, sillä ilman huomattavia lisälaitteita Contaxilla ei voisi ottaa sellaisia kuvia kuin hän oli suunnitellut.

Hämeenlinnan hevossairaalan päällikköeläinlääkäri Bernhard Åström harrasti valokuvausta, samoin Kokkoa hieman nuorempi kollega Georg Mali. Yhdessä he muodostivat "knäppäilykerhon", johon kuului myös eläinlääkintälottia, mm. ”Tutti ja Frutti” eli Eva ja Gunilla Wrede Myllykosken Rabbelugnin kartanosta.

Bernhard Åström oli varsin pitkällä harrastuksessaan. Hän oli osallistunut aktiivisesti kamerakerhotoimintaan ja antoi knäppäilykerholaisille palautetta heidän kuvistaan ja opetti vasta oman harrastuksensa alussa olevalle Kokolle kuvaamisen niksejä, erityisesti tekniikkaa. Röntgenfilmien kehitys puolestaan kouli Kokkoa laboratoriotyöskentelyyn ja tekemään suurennoksia ja osasuurennoksia.

Selailleessaan heinäkuun alussa ottamiaan kuvia Kokko palasi yhä uudestaan yhteen kuvasarjaan. Siinä oli kolme kuvaa; Olli laiturilla, Airolan rannassa otettu maisemakuva hanhista sekä hotelli Bellevuen ikkunasta kaupungin kattojen yli otettu maisemakuva elokuun 1938 Hangon matkalta. Sarjan otokset oli nimetty vuorokaudenaikojen mukaan aamuksi, keskipäiväksi ja illaksi. Åström oli kehunut tätä sarjaa ja Kokko itsekin oli siihen erittäin tyytyväinen, sillä kuvat olivat hänen mielestään kauniita, "täysiä" ja teknillisesti onnistuneita kolmelta eri alueelta, ihmis-, eläin- ja maisema-aiheista. Hän tunsi olevansa suoranaisesti kiitollinen optilliselle tekniikalle ja hyväilevänsä konetta kuin ystävää, kun se oli voinut vangita selluloidille kaiken tuon. Ollia ja hanhia esittävät kuvat Kokko kelpuutti myöhemmin Pessi ja Illusia -kirjaan.

Joulukuussa 1941 oli alkanut asemasotavaihe. Kokon komppania oli asettunut kannakselle. Joulukuussa syntyi myös Pessi ja Illusia –kirjan idea. Se oli aluksi kotiin kirjoitettu kirje, joka sisälsi sadun, mutta aseveljiltään saamansa positiivisen palautteen perusteella Kokko alkoi suunnitella sadusta laajempaa, valokuvilla kuvitettua tarinaa.

Helmikuussa 1942 Kokko alkoi suunnitella kevään luontokuvausretkiä ihailemansa ruotsalaisen luonnonvalokuuvaaja Bengt Bergin esikuvan mukaan. Kartasta oli jo katsottu paikat valmiiksi joutsenkuvien ottamista varten. Eversti Hausen oli luennoinut Kokolle valotuksesta ja Leydimittarin käytöstä. Kokon kuvaajanmaine oli jo alullaan, sillä Hausen oli kovin ilahtunut maisemakuvansa saamasta positiivisesta arvostelusta. Kokko oli itse hiukan skeptinen omista kyvyistään. "Minähän hän minua pitää, kun en ole vielä osannut käyttää millaistakaan valotusmittaria." Valotusmittarin hän oli kuitenkin jo hankkinut, mutta sen ja kehityskemikalioiden käytön opettelussa oli vielä tekemistä, sillä puolet filmeistä oli tullut ylivalottuneiksi.

Kokon Pessin ja Illusian - Illusio, hän vielä kirjoitti - kirjallisen suunnitelman mallina oli Paul Eipperin Freunde aller Tiere, jonka kuvien hän luuli olevan kirjoittajan ottamia ja piirtämiä - itse asiassa ne olivat useamman valokuvaajan ja yhden taiteilijan tuotteita. Koska Kokon Contax-kameran kuvausominaisuudet loppuivat lyhyeen, oli keksittävä jotakin niiden lisäämiseksi, jotta kameralla saattoi ottaa lähikuvia.

Komppanian kengitysseppä teki alasammutun venäläiskoneen putkista välirenkaita, jotka kiinnitettiin linssiin sotasaalissateenvarjon pinnoilla. Suutari ja kengitysseppä tekivät saappaanvarsista ja venäläisestä kenttäpakista laukun kameran tykötarpeita varten, ja Kokko tunsi näyttävänsä suorastaan ammattikuvaajalta odottaessaan oman keväthyökkäyksensä alkamista Kannaksen vanhojen villiintyneiden puutarhojen luontoon, jossa hän aikoi kuvata kukkia, perhosia ja lintuja.

Kokko oli alkanut kuvata muitakin kuin vain omia tarpeitaan varten. Monet asetoverit halusivat kuvauttaa itsensä etulinjassa, ja siihen tarjosi Sormenkärjen tukikohta parhaan ympäristön, sillä vihollinen oli vain 50 m:n päässä suomalaisten linjoista. Naapurin puolelle katseltiin peilitähystimillä. Paikka oli vaarallinen, sillä uhkarohkea saattoi joutua tarkka-ampujan uhriksi. Niin kävi eräälle Kokonkin kuvaamalle nuorelle vänrikille, joka oli kurkistanut panssarilevyn kapeasta aukosta vihollista.

Kokko otti kuvia ja lähetti ne kehitettäväksi Lahteen. Saatuaan mallikuvat halukkaat saattoivat valita niistä omansa ja tilata ne valokuvaamosta. Hankittuaan suurennuskoneen Kokko kehitti itse kuvat ja myi ne rintamalla. Aunesta kehittyi myös hyvä kopisti, jopa nopeampi kuin miehensä. Tytär Anna-Maija eli Amikin huuhteli ja kuivatteli kuvia järvenrannassa äitinsä apuna.

Heinäkuun alussa 1942 Kokolla oli koossa Pessin ja Illusian kuvitus ristilukkikuvaa lukuun ottamatta. Hän oli suunnitellut myös kuvittavansa kirjaa piirroksilla, mutta tunsi, että vanhat taidot olivat rapistuneet. Siksi hän keksikin, että voisi leikata kuvitukseksi siluettikuvia ja tilasi Aunelta työtä varten tarpeistoa.

Sota ja satu kietoutuivat läheisesti toisiinsa Pessin ja Illusian kirjoittamisen aikana. Kokko oli huomannut, että taistelutoimintojen aikana häntä rauhoitti käsin kirjoittaminen. Sotamuistona säilyttämistään käsinkirjoitettujen liuskojen marginaaleista voi lukea kahden maailman simultaanisuudesta:

Ensimmäinen merkintä marginaalissa: Kova jysähdys, talo hyppii. Sen kohdalla olevilla riveillä lukee: "- Millä sinä elit yli talven, hän kysyi oravalta. - Minä keräsin varastoja talveksi."
Kahdeksantoista rivin jälkeen on merkintä: Totleben lähelle. Riveillä lukee: "Sanotaan, että keijukaisilla on taikasauva, jolla he tekevät ihmeitä."
Totleben rupesikin vihaiseksi ja syyti kranaatteja nyt niin tiheään, että joka rivin osalle tuli ainakin yksi tai useampia "krukseja". Merkitsin vain lähelle osuvat.

Kokko metsästi kirjaansa kuvia joskus henkensä kaupalla. Toukokuussa 1942 hän joutui keskelle tykistökeskitystä. Lähelle osuneet kranaatit lennättivät hiekkaa ja pölyä hänen päälleen. Sitten tulitus loppui.

Kuulostelin ja käänsin päätäni. Aivan kasvojeni edessä näin, miten kaksi naurisperhosta kisaili kurjenpolven kukissa. Puhalsin - yhä vatsallani maaten - savipölyn kamerastani ja linssistä. Viritin kameran, tarkennus oli jo valmiina tuolle etäisyydelle ja laukaisin kuvan noista perhosista.

Myöhemmin hän oli hukkua Rajajokeen kahlatessaan kuvaamaan ulpukanlehdellä ollutta neidonkorentoa. Joen pohja petti yllättäen ja imaisi hänet veden alle, kun hän yritti varjella kameraansa kastumasta.

Kokko kuvasi, mitä eteen sattui tulemaan, mutta hänellä oli mielessään myös kuvia, jotka hän halusi ottaa. Yksi tällainen oli töyhtöhyypän kuva. Hän oli maalannut sellaisen japanilaistyylisesti tussipensselillä paperille, mutta valokuva puuttui; lintu kuvattuna vaaleata tasaväristä taustaa vasten.

Ollessaan keväällä 1943 Sysmässä toipumassa nielurisaleikkauksen jälkeisestä infektiosta Kokko pyysi seppä Arvi Mäkiötä tekemään kameraan lisälaitteen, jolla kamera voitaisiin laukaista kaukaa. Mäkiö otti asian haasteena. Hän uppoutui suunnitteluun niin täydellisesti, että isäntien maatalouskoneiden korjaaminen lykkääntyi hamaan tulevaisuuteen.

Laukaisijan rakentaminen päättyi traagisesti: Mäkiö loukkasi jotain laitteen ratasta viilatessaan rystysensä, joka tulehtui ja johti kuolemaan. Kokko suri nerokkaana pitämäänsä seppää ja sanoi muistavansa tämän aina, kun tarttui Contaxiin.

Töyhtöhyypän kuvaaminen onnistui kuitenkin ilman kaukolaukaisinta. Lintu käyttäytyi kuvaustilanteessa lajilleen epätyypillisesti, ei lähtenytkään johdattelemaan tunkeilijoita poispäin pesästään. Kokosta melkein tuntui, kuin se olisi tarjoutunut kuvattavaksi. Hieman enemmän järjestelyjä vaati kihokin ja nastakehrääjän tuntosarvien kuvaaminen.

Kokko oli kuvausretkellään löytänyt pieneltä suolta kihokkeja. Hän otti niitä mukaansa muutaman ja istutti ne teevadille majoitustalonsa parvekkeen kaiteelle, jolla seisoi myös pronssinen karhu. Se oli osa patsasta, jonka venäläinen ruhtinas oli pystyttänyt Suomenlahden rantakivelle uskollisen vaimonsa muistoksi.

Kokko odotteli, että jokin suuri hyönteinen lentäisi kihokkiin, mutta kun näin ei käynyt, hän pani lopulta itse kärpäsen kasvin lehdelle ja otti siitä kuvan. Tätä taustaa vasten Pessi ja Illusia -kirjan kuvateksti "Kihokki oli pettänyt kukkien ystävän" saa ironisen sävyn. Joka tapauksessa kihokki ja kertomus ruhtinaasta antoivat aiheen kertomukseen kimalaiskuningattaresta ja kihokista.

Lähikuva nastakehrääjän sulkamaisista tuntosarvista tuli sen sijaan vahingossa. Piipahtaessaan Helsingin komennusmatkallaan Sysmässä Airolan eläinlääkärin vastaanottohuoneen ikkunaan lensi nastakehrääjä. Tarkastellessaan sitä Kokko huomasi, että toisessa siivessä oli jotakin omituista. Hän havaitsi, että vasemman siiven kärkiosa oli kaksinkerroin, pieni kitiinipisara sitoi siiven epänormaaliin asentoon.

Kokko nukutti "eläinlääkärin vastaanotolle" tulleen kehrääjän ja operoi siiven auki. Parvekkeen kaiteella hän otti sitten lähikuvan kehrääjän lehtiruotoisista tuntosarvista ja päästi perhosen lentoon. Kävellessään samana kevätiltana Airolan puutarhassa Kokko näki suuren perhosen näsiässä ja otti siitä kuvan. Vasta tehtyään kuvasta kopion hän ihmeekseen huomasi, että kehrääjän vasemmassa siivessä oli kaksi mustaa pilkkua. Kehrääjä oli sama, jonka siiven hän oli leikannut auki. Tästä hän sai aiheen kertomukseen yöperhosten kesteistä näsiästä.

Löydettyään komean ristilukkiyksilön Kokko pani sen lasipurkkiin ja vei Sysmään kuvattavaksi. "Hirveä kuva siitä tuleekin." - Hän oli luontokuvauksen pioneeri sen kaikilla alueilla.

Ottaessaan luontokuvia Kokko koki jollakin tavalla, että hänellä oli mystinen yhteys eläimiin ja laajemminkin luontoon. Kannaksella hän löysi eräästä puutarhasta ruusun ja ohdakkeen kukkimasta heleästi vierekkäin.

Se oli minusta jollakin tavalla vertauskuvallista. Läksin hakemaan kameran ja kun tulin takaisin oli ruusussa kultakuoriainen. Otin kuvan ja lähdin pois. Sitten ajattelin, että ehkä kuva ei onnistunut. Kun taas palasin, oli ohdakkeessa yöperhonen. Otin taas kuvan. Ehkä kirjoitan joskus "Tier wollen fografiert werden" -kirjan. Nastayökkö, töyhtöhyyppä - mysteeri jatkuu.

Pessi ja Illusia -satu valmistui heinäkuussa 1943. Kirjeessään Aunelle 17.7. 1943 Yrjö kertoi tuntevansa sekä tyydytystä että ahdistusta käsikirjoituksen loppuun kirjoittamisesta. "Se on antanut niin paljon sisältöä minun elämälleni täällä." Hänestä tuntui kuin hän olisi kadottanut kaksi hyvää ystävää. Tavallaan hän ei ollut heitä kadottanut, mutta he olivat ikään kuin eronneet.

Puolitoista vuotta olemme seurustelleet keskenämme. Varsinkin iltaisin olen kuunnellut heidän kertomuksiaan ja kohtaloitaan ja nyt olemme sanoneet toisillemme hyvästit. Pikku Pessi ja Illusio ovat lähteneet. Olen pannut pisteen heidän viimeiseen kertomukseen ja eilen minä sain loppuun "loppuluvun Siivet". Siinä esiinnyt sinä, Ami ja Olli. Tuntuu kuin minä olisin palannut kotiin ja Pessi ja Illusio jääneet tänne.

Kokko pohti, oliko kirja myös hyvä. "En itse voi sitä sanoa. Minusta se on hyvä." Hän piti loppukertomuksia parhaimpina, tarina ikään kuin nousi lopussa. Hän ihmetteli, kuinka oli saanut kirjansa kokoon ja siihen tasaisesti juoksevan keskusajatuksen. "Se ei ole liian tunteellinen, imelä, mutta joissakin kohdin se on riipaiseva."

Yrjö Jäntti uskoi vahvasti kirjan mahdollisuuksiin ja oli suunnittelemassa sille loistopainosta. Hän kaavaili teokselle suurinta käytössä olevaa sivukokoa eli 22 x 30 cm. Tammikuun puolivälissä Jäntti kirjoitti Kokolle tämän palattua rintamalle:

Kaikki kuvat tulisivat kokosivun syväpainoliitekuvia paperin yläreunasta alareunaan, jolloin niiden kauneus tulee vaikuttavasti näkyviin. Teksti painettaisiin verraten isolla kirjakelajilla kahdelle palstalle. Paperi olisi paksua ja kirja sidottaisiin koviin kansiin, joten siitä tulisi todellinen loistoteos. Tietenkin tämä juhlallinen asu nostaa kirjan hintaa, mutta emme luulisi sen haittaavan menekkiä.

Samalla Jäntti tiedusteli, olisiko Kokolla suunnitteilla olevaan Suomen luontoa eri vuoden aikoina kuvailevaan kuva- ja runoteokseen sopivia valokuvia.

Malttamaton Kokko oli tietenkin mielissään kustantajan suunnitelmasta kirjansa ulkoasuksi ja hyväksyi sen oitis. Kuva- ja runoteokseen hän sanoi kirjeessään 17.1. 1944 voivansa lähettää kuvia vasta seuraavan loman aikana parin kuukauden kuluttua. Sitä paitsi hänen täytyi säästää parhaat otokset omiin kirjahankkeisiinsa, joita olivat satakieltä kuvaava satukirja Suviyön laulu ja myöhemmin toteuttaviksi suunniteltuihin Koskikara- ja Kultainen koloratuurilaulaja -kirjoihin, joiden tekeminen vaati matkan Lappiin ja Azoreille.

Kokko oli alkanut kuitenkin alkuinnostuksen jälkeen miettiä suuren formaatin ja ladontatavan haittoja, sillä hänestä ne jättivät tekstin varjoon. Aseveljet toppuuttelivat kuitenkin esikoiskirjailijaa ilmoittamasta asiasta kustantajalle.

Sinä olet hullu, jos niin teet. Söderström ei ole mikään pikkufirma. Kyllä ne tietää, mitä tekee. Ole ylpeä siitä, että kirjasi on saanut sellaisen suuren kunnian.

Kokko päätti tyytyä kustantajan ehdotukseen, vaikka kirjoittikin Aunelle, etteivät kuvat kestäisi niin isoa suurentamista. "Mutta ehkäpä minun elämäntyöni alkaakin loisteliaammin kuin osasin arvatakaan."

Aune oli samaa mieltä Yrjön kanssa Pessin ja Illusian suuresta koosta. Se ei tekisi kirjalle oikeutta, ja hän kirjoitti asiasta Yrjölle kirjeen, joka oli oikeastaan osoitettu kustantajalle. Saatuaan taustatukea Yrjö rohkaistuikin esittämään näkökantansa Yrjö Jäntille: suunniteltu kirjan formaatti oli sittenkin liian suuri, varsinkin jos teksti ladottiin kahdelle palstalle. Kokko sanoi pelkäävänsä, että kertomus jäisi toisarvoiseksi, ja todennäköisesti kuvien laatu kärsisi liiallisesta suurentamisesta. Vaatimattomampikin asu olisi riittävä, eikä estäisi teosta tulemasta koululaisten kirjaksi, jota hän myös toivoi.

Kokon ja Jäntin ajatukset kirjan ulkoasusta olivat menneet yksiin, sillä kustantajakin oli alkanut miettiä pienempää formaattia. Sivukooksi päätettiin 1.2. 1944 19 x 25 cm ja teksti ladottavaksi yhdeksi palstaksi. Ajatus oli Kokostakin hyvä ja vastauskirjeessään hän esitti ehdotuksensa kirjan kansikuvaksi. Sen hän oli ideoinut yhdessä Aunen kanssa: "Tyttö leikataan irti ja liimataan lumpeenlehdellä peilailevan neitokorentokuvan päälle." Tyttö oli Amista alastomana otettu kuva Airolan rannassa.

Isä otti sarjan kuvia, joissa minun piti poseerata Illusiaa. Ne oli pelkästään tarkoitettu malleiksi niille kuville, jotka hän aikoi piirtää kirjaan. Tuossa kuvassa minun piti katsoa selkääni ja ihmetellä, minne siivet olivat kadonneet. Sopivasti minulla on aina ollut muuten lihavassa kropassani luinen selkä, jossa lapaluut törröttävät esiin, kuin siiven tyngät!

Kuvien ja kuvatekstien painaminen sivuille askarrutti Kokkoa. Häntä häiritsi, että tekstit upotettiin kuvaan, jolloin sen visuaalisuus kärsi, varsinkin jos teksti oli erottuakseen pantu mustaan laatikkoon. Toisaalta hän ei olisi halunnut kuville valkoisia marginaalejakaan, muttei oikein löytänyt asialle ratkaisua.

Kuvatekstien muodon malliksi Kokko otti Bengt Bergin kirjoissaan toteuttaman tavan: kuvatekstit olivat joko suoraan teksteistä poimittuja lauseita tai varta vasten kirjoitettu selventämään kuvaa.

Hämmästyneintä oli perhepiirin palaute. Elli Ilus onnitteli Yrjöä kirjan loistopainoksesta.

Minä vaan hymähtelin kuvillesi enkä olis uskonut että todella tulemme näkemään semmosen satukirjan loisto kuvineen. Nyt ymmärrän mitä merkitsee ryömiä maassa vatsallansa ja kuvata yhtä sontiaista ja repiä ikkunat irti että saa kuvatuksi hämähäkin ym. ym.

Tammikuun alkupuolella 1946 Kokko ja Arvo Tuuri Palojoensuusta läksivät etsimään Anni Labban kylää. Labban porokylä oli Kovan ohella vanhimpia Käsivarren kyliä. Sen kesäpaikka oli 1940-luvun puolenvälin tienoilla Suppivuoman Njamakkajärvillä ja Suppijärvillä, mutta siirtymässä lähemmäksi Kilpisjärven maantietä Mukkajärvelle, Peerajärvelle ja Pousujärvelle. Talvialueet olivat eteläisessä Käsivarressa aina Palojoensuulle saakka.

Kokon tullessa Lappiin Labban porokylä oli sulautumassa Kovan eli Valkeapään kylään. Sulautumista edistivät keskinäiset avioliitot. Mm. Anni Labban poika Bruno meni naimiisiin Susanna ja Johannes Valkeapään tyttären Elli-Marjan kanssa, jonka veli Nils-Aslak Valkeapää oli myöhemmin tunnetuimpia saamelaisia taiteilijoita.

Anni Labba (os. Siiri 1884-1962) oli jäänyt nuorena leskeksi, mutta onnistunut säilyttämään poroelonsa, mitä pidettiin naiselle harvinaisena voiman ja taidon osoituksena.

Etsiessään Labban kylää Suonttajärven maastosta Kokko ja Arvo Tuuri eksyivät poroineen lumimyrskyssä, mutta harhailtuaan aikansa lopulta saivat nenäänsä lihakeiton hajua ja löysivät Annin kodalle.

Kun astuimme kodan sisään, näin kodan keskellä palavan nuotion takana istumassa pienehkön, vanhan, suoraselkäisen naisihmisen värikkäässä lapinpuvussaan. Mutta katseeni keskittyi heti hänen soikeihin kasvoihinsa. Hänellä oli kapeahuulinen päättäväilmeinen suu, hienostunut, ohut hiukan kyömy nenä, ulkonevat poskiluut ja huomattavan voimakas otsa. Voimakkaimman vaikutuksen teki kuitenkin hänen tummien, kirkkaitten silmiensä katse.

Keskustelun kuluessa ilmeni, mikä vieras oli miehiään, Muonion eläinlääkäri, joka asui Labbojen väärtitalossa Ylimuonion Autioniemessä. Enää ei oltukaan uppo-outoja.

Vieraat yöpyivät kodassa ja Anni peitteli Kokon norjalaisraanulla. Kokko koki tapahtuman niin voimakkaana, että käytti sitä myöhemmin Neljän tuulen tien kohtauksessa kauppiaan kokemuksena tämän yöpyessä Ahkun luona.

Tuo peittäminen se oli, mikä minun sydämeni kiinnitti lapinkylään. Siinä koskettiin minunkin heikointa kohtaani. Tässä kovassa maailmassa saa, niin kauan kuin mies on voimissaan, rakkautta ja muuta maallista hyvää. Mutta hellyyttä?

Kokon ja Anni Labban - Ahkun, kuten häntä myöhemmin Neljän tuulen tiessä kutsuttiin - mieltymys oli molemminpuolista. Kokko koki Anni Labban ylimykselliseksi, lähes aateliseksi naiseksi, samanlaiseksi kuin opiskeluaikojen kreivitär Ilonan ja käyttäytyi sen mukaan itsekin arvokkaan kunnioittavasti. Hän puhutteli Ahku aina rouvaksi samoin kuin myöhemmin Vilkunaa herraksi. Labban perheestä tuli Kokon elinikäisiä väärtejä, jotka vierailivat sekä Muonioon valmistuneessa eläinlääkärintalossa että Hetan Ungelon torpassa.

Muoniossa herätti ihmetystä, että lantalainen eläinlääkäri, joka ei edes kirjoittanut saamelaisille pirtua, oli ystävystynyt niin nopeasti kokonaisen Lapin kylän kanssa. Kokosta itsestään oli kuitenkin luonnollista, että saamelaiset kävivät tervehtimässä häntä ja yöpyivät hänen luonaan.

Huhtikuussa 1946 Kokko hiihti Kaarresuvannosta Kilpisjärvelle kuvaaman Kilpisjärveä Neljän tuulen tie –kirjaansa varten. Hän tuli kirkkailla keväthangilla lumisokeaksi ja makasi Viikin talossa kostea kääre silmillään, kun hänen olisi pitänyt olla kuvaamassa. Vain kaksi 76:stä otetusta kuvasta oli jollakin tavalla kirjaan kelvollisia, ja Kokko tunsi, että Paraskaisen tunturi piti häntä pilkkanaan.

Kesäkuussa 1946 Kokko teki Sulo Rovan kanssa ensimmäisen joutsenkuvausmatkansa. Se suuntautui Hetan kirkonkylästä pohjoiseen Pöyrisjärvelle oppaana Proksin Antti. Joutsenen pesää ei löytynyt ja Kokko lupasi 20 000 mk:n palkkion sille, joka hänet pesälle opastaisi. Sekään ei auttanut.

Kesällä 1946 Kokko matkusti postiautolla Annikki Setälän ja lastensa Amin ja Ollin kanssa uudestaan Kilpisjärvelle. Matkalla hän tapasi Proksin Nilpan, joka aluksi piilotteli porojaan Kokolta luullessaan tätä jonkinlaiseksi viranomaiseksi. Kilpisjärvellä Kokko otti osan Neljän tuulen tie -kirjansa porokuvista sekä Kilpisjärvi- ja suurtunturikuvat. Suurin osa otoksista kuitenkin epäonnistui vanhentunen filmin takia. Kirjan henkilökuvat ovat pääosin Labban kylästä. Osa tunturimaisemista esittää Olostunturia Muoniosta nähtynä sekä Pallas-Ounastuntureita Hetan korkeudelta.

Valokuvausmateriaalien, erityisesti filmien hankkiminen oli vielä 1940-luvun loppupuolella hankalaa ja se tuotti Kokolle jatkuvasti vaikeuksia. Beda Petterson lähetti hänelle filmiä Tukholmasta, Emily Vertti New Yorkista ja Ilmari Turja koetti järjestää Suomen Kuvalehden kautta Helsingistä. Valokuvaajat Aarne Pietinen ja Marja Vuorelainen toimittivat myös tarvikkeita sen mukaan kuin niitä oli saatavilla. Vuorelainen työskenteli valokuvaamossa Rovaniemellä, kunnes muutti 1956 Hettaan, jonne perusti yhdistetyn kemikalio-valokuvaamo-kirjakaupan.

Enontekiön nimismies Bertil Öhman järjesti Kokolle toisen yhteyden vanhaan saamelaisperinteeseen. Lokakuun lopussa 1946 Öhman soitti Kokolle ja ilmoitti, että Tuomaan-Antti Näkkäläjärvellä eli Vilkunalla olisi vetäminen, yhden kylän syyserotus Pahtajärven seutuvilla lähellä Enontekiön kirkonkylää.

Erotus tapahtui mäntyä kasvavalla kankaalla viitisen kilometriä kirkonkylästä länteen. Rykimisestä, kiima-ajasta väsyneitä poroja ei ollut tarpeen erottaa aitauksessa.

Muoniolaiset olivat neuvoneet, että saamelaisiin sai parhaiten kontaktin tarjoamalla viinaa. Kokon tarjotessa pullostaan virkistystä poromiehille paikalle tuli Vilkuna. Hän teki eläinlääkäriin suuren vaikutuksen: "Hänen tulonsa palautti mieleeni muistikuvan Mannerheimista, joka ylitti Aleksanterinkatua vetäen hansikasta vasempaan käteensä."

Miehet esittäytyivät ja poroisäntä kutsui Kokon syömään kotaansa. Vilkunan arvokas esiintyminen ja kodan melkein pyhä tunnelma vaikuttivat siihen, että Kokko oli siinä samassa ymmärtävinään käyttäytymiskoodin: ei sopinut tyrkyttää viina toisen kodissa. "Isännän tehtävä on tarjota tai olla tarjoamatta alkoholia kodissaan." Myöhemmin Kokko otti Vilkunan ajoporosta kuvan, joka oli sitten mallina Uuno Eskola Enontekiön kirkon alttarimosaiikissa "Taivaaseen astuva Kristus".

Vaikka teksti olikin valmis, kuvien kanssa oli vielä tekemistä. Kokko halusi kirjaansa enemmän talvikuvia, sillä vanhentuneen filmin takia edellisvuonna otetuista oli suuri osa epäonnistunut. Maaliskuussa hän läksi kuvausmatkalle Käsivarteen.

Labban kylä oli jäänyt talveksi Pousujärvelle. Antti Juuson, Anni Labban vävyn kanssa Kokko taivalsi porolla Virdnitunturille, josta oli tarkoitus laskeutua Rommavuomaan ja sieltä edelleen Raittijärvelle, jossa oli Kaijukan, Aslak Juuson kesäkylä. Tunturissa Kokon porolle oli kuitenkin tullut umpikusi, eli se ei rasituksen takia kyennyt virtsaamaan. Antti yritti imemällä saada poron virtasaamisen käyntiin siinä kuitenkaan onnistumatta. Kokko teki tupakkaholkista katetrin, mutta sekään ei auttanut. Suutuksissaan hän puhalsi poron virtsaputkeen, ja "ilma lienee ärsyttänyt virtsarakon lamautuneet lihakset toimintaan".

Neljän tuulen tien kanteen tarkoitettu kuva oli liian harmaa, kustantaja pyysi lähettämään negatiivin. Kokko arveli, että sekin oli sellainen, ettei siitä saisi kunnon kopiota. Siksi hän pyysi Aunea lähettämään värinegatiivin, jossa oli kaksi poroa ja tunturiin tähyilevä lappalainen. Aune lähettikin mutta ilmeisesti kuva oli epäterävä, koska kansikuvaksi tuli Maija Karman akvarelli. Se oli kuitenkin tehty Kokon ottaman valokuvan pohjalta. Siinä ovat lantalaisittain kaikki Lapin romantiikan elementit: kaksi suurisarvista ajoporoa, saamelainen joikaamassa värikkäässä puvussaan niiden välissä ja taustalla tuntureita, joiden takaa rusottaa kaamosajan loppua enteilevä aurinko.

Toukokuun alussa 1950 Kokko alkoi valmistautua Haaparannalla joutsenretkelle. Molli oli niin innostunut asiasta, että asettui vartioimaan wigwamia makaamalla sen päällä. Kokko oli tilannut Hollannista uuden teleobjektiivin, 450 mm:n Old Delptin Exacta Varexin runkoon, ja odotteli objektiivin saapumista hermostuneena. Hermostusta lisäsi se, että sisäpoliittisen tilanteen - lakonuhkien, Kemin oikeudenkäyntien ja Neuvostoliiton nootin - takia poliisit olivat lomakiellossa. Ei ollut varmaa, pääsisikö Sulo Rova joutsenretkelle lainkaan. Kevät eteni ja Kokko pelkäsi, että he myöhästyisivät kuten edellisvuonnakin.

Toukokuun alussa objektiivi tuli ja Kokko alkoi testata sitä. Kuvattuaan rullan hän kehitti sen ja tarkasteli tulosta suurennuskoneessa. ”Hienoja kuvia. Very fine lins. Yrjö on iloinen kuin lapsi, joka on saanut rakkaimman lelunsa”, Aune kirjoitti Breda Pettersonille.

Toukokuun puolessa välissä miehet olivat kuitenkin jo matkalla kahden poron ja Mollin kanssa. He matkasivat Näkkäläjärvelle ja jatkoivat sieltä koilliseen Pöyrisjärven suuntaan, edellisvuoden joutsenen pesälle, jolle he olivat kuitenkin tulleet liian myöhään. Joutsenen pesäpaikka oli nytkin tyhjä, joten miehet suuntasivat Ruijaan, jonne saivat oppaakseen Proksin Antin. He kulkivat erämaata peninkulmittain ja saapuivat viimein takaisin Suomen puolelle Salvasjärvelle, jossa oli Erkunan lapinkylän kesäpaikka. Erkunan Antti, Antti Palojärvi, nykyisin Palismaa, opasti Rovan ja Kokon n. 15 km kesäkylästä etelään olevalle Mustinlompololle. Siellä oli Kokon Ihannelammeksi ristimä paikka, koska se olisi ollut upea valokuvauksen kannalta. Pahaksi onneksi joutsen ei vain pesinyt siellä.

Aivan yhtäkkiä kuului kuitenkin joutsenten ääntelyä ja miehet näkivätkin, kuinka joutsen laskeutui erään tievan taakse. Sieltä pesä vihdoin löytyi, ja viiden vuoden etsiminen oli päättynyt 25.5. 1950.

Kokko ja Rova valmistivat valokuvausta varten porontaljoista Pyhän Petruksen, poroa muistuttavan piilokojun, ja alkoivat totuttaa joutsenia siihen. Petruksen kaulassa kilahteli poronkello, jonka äänellä Kokko arveli olevan rauhoittava vaikutus joutseniin. Vähitellen arat linnut tottuivatkin erikoiseen poroon, ja Kokko sai kuvattua Marskiksi ja Hannaksi Mannerheimin ja laulajatar Hanna Granfeltin mukaan ristityt linnut.

Kokko kehitti filmit erämaassa nähdäkseen heti, mitä oli saanut aikaan. Kuvausolosuhteet eivät olleet edulliset kesällä 1950. Satoi ja aurinko oli pilvessä silloin, kun kuvaaminen olisi muutoin käynyt päinsä. Miehet eivät jääneet odottelemaan joutsenen poikasten kuoriutumista, vaan palasivat rintamaille mukanaan 400 kuvan saalis.

Laulujoutsen otettiin hyvin vastaan. Kirja herätti luontoasiantuntijoissa ihastusta ja lukevassa yleisössä suoranaisen joutsen buumin. Kokolle alkoi tulla viestejä joutsenhavainnoista, lehdissä oli niistä mainintoja ja kuvia.

Reino Kalliola, fil.tri ja valtion luonnonsuojelunvalvoja tervehti Kokon kirjaa melkein riemuissaan: vihdoinkin oli luonnonsuojeluväki saanut aseen, jolla kansalaisten asenteita voitaisiin muuttaa joutsenen suojelulle myönteiseksi. Kalliola sanoi, että Yrjö Kokko oli Suomen Lapissa suorittanut samanarvoisen teon kuin jokin amerikkalainen Martin Johnson Afrikan sydämessä tai ruotsalainen Bengt Berg jossain Intian viidakoissa. Kalliola näki Kokossa sekä biologin että luonnonsuojelijan.

Kokon kuvat ja tekstissä esitetyt havainnot joutsenen elämästä ovat täyttä lintutiedettä. Tapahtumien ja niiden tulkinnan välinen raja pysyy kaiken aikaa selvänä; edelliset voi tutkija vaivatta noukkia omien teorioittensa rakennusaineeksi. [---] Yrjö Kokko on paikallisuudesta riippumaton kulttuuri-ihminen ja luonnon runoilija, jonka tärkein sanottava on luonnonsuojelun puolella.

Kalliolan mainitsemat Martin Johnson ja Bengt Berg olivat Kokon ihailemia kirjailijoita ja valokuvaajia. Kokko lähettikin kirjansa Bergille, joka kiitti siitä, mutta sanoi hiukan tulkinnanvaraisesti: "sääli (synd), että kuvat ovat syväpainokuvia". Kokko tulkitsi Amin mielestä tämän arvosteluksi kuvien tuhruisuudesta.

Toukokuussa 1955 Kokko valmistautui ungeloiden kuvaamiseen rakentamalla Enso-pahvista piilokojuja. Pirtti haisivat niin öljylle ja tärpätille, että hän joutui nukkumaan pullohuoneessa. Hän jatkoi edelleen Ungelon niemellä pesivien vesilintujen elämän seuraamista. Kokkoa huvitti erityisesti kolmiodraama, jonka osapuolina olivat telkät Kalle, Maija ja leskirouva Sibylla. Se yritti vampata Kallea, mutta Maija pisti hanttiin. Kaksi urostelkkää yritti puolestaan tehdä tuttavuutta Maijan kanssa, ja siitä seurasi ankara taistelu. Voiton peri Kelle, joka jäänreunan alta hyökkäämällä nipisti kilpakosijoita alta päin ”tiesmistä”, kuten Kokko asiaa kuvasi.

Kesä 1955 oli myöhässä. Kokko odotteli vielä heinäkuun 6. päivä telkänpoikien pesästä lähtöä. Aune oli Helsingissä Kuusitien kansiossa ja Ami ja Olli Ungelossa. Yrjö epäili, että Aune aikoi ostaa Helsingistä osakkeen, koska oli alkanut siellä työskennellä ja saanut potilaitakin.

Tänäkään keväänä Kokon ei onnistunut kuvata telkän poikasten lähtöä pesästä, mutta kuin korvaukseksi tästä kaikesta hänen onnistui saada kuva, josta hän oli iloisempi kuin mistään muusta luontokuvastaan. Kalle-telkkä ajoi vieraan naaraan pois omalta reviiriltään, ja vieras käyttäytyi kuin huonotapainen nainen: pyllisti mielenosoituksellisesti Maijalle, Kallen puolisolle.

Kuin kohtalon oikusta sattuu joskus – hyvin harvoin – laukaisemaan kameransa sellaisella hetkellä, että voi esittää tapahtuman eläimen elämästä. Useimmiten myöhästyy niin paljon valokuvaamisessa, että tapaus onkin mennyt jo ohi. Vieläkin vaikeampaa on saada kuva mielenkiintoisesta useamman eläimen yhteiselämän tapauksesta ja sillä todistaa, että sanallinen kertomus tapauksesta voi olla todenmukainen.

Palattuaan huhtikuussa 1956 neljä kuukautta kestäneeltä Ranskan matkaltaan Kokko jatkoi telkkä- ja ungeloprojektiaan.

Entiset telkät ja ungelot palasivat niemelle, mutta tarvittiin lisää uuttuja. Niitä Kokko valmisti poraamalla pölleihin reikiä ja laajentamalla niitä polttamalla. Kaikkiin uusiinkin pönttöihin tulivat asukkaat, yhteen Kokon toivoma isokoskelo. Niemellä pesi keväällä 1956 kaikkiaan neljätoista lintuparia. Kokko arveli, että syynä saaren suosioon oli sen edullinen sijaintipaikka, mutta myös se, että Rovan veljesten isä oli suojellut paikkaa sekä rakentamiselta että metsästykseltä.

Ungelon lintumenestyksen perusteella hettalaiset olivat kuitenkin sitä mieltä, että Kokko noitui lintuja. Olivatpa jotkut havaitsevinaan, että Ounasjärven ylittävät joutsenetkin koukkasivat matalammalle niemen nähdessään ja kohosivat sitten taas korkeuksiin.

Kokko odotti telkkien, ungeloitten ja isokoskelon poikasten kuoriutumista saadakseen kuvattua pesistä lähdön ja ennen kaikkea selvittääkseen, kuinka se tapahtui. Kuvaamista varten hän oli pystyttänyt piilokojun tievalle. Hän oli kuullut, että koskelo kantaisi poikaset nokassaan ja odotti saavansa siitä ainoalaatuisia kuvia.

Kokko arveli, että isokoskelon poikasten pesästä lähtö tapahtuisi aamulla tai illalla. Varmuuden vuoksi hän vietti koko yön piilokojussaan, mutta mitään ei tapahtunut. Kokon selkää särki ja hän manaili koko yritystään. Koskelon mentyä uuttuun hän päätteli, ettei mitään tapahtuisi ainakaan päiväsaikaan ja meni lepuuttamaan selkäänsä pirttiin.

Katsoessaan myöhemmin ikkunasta ulos Kokko näki, kuinka poikaset alkoivat emonsa kutsumina hyppiä pesästä ulos. Hän ryntäsi pihalle ja piilokojunsa luo poikasten sataessa maahan kuin haulikon piipusta. Hätäännyksissään Kokko ei muistanut, että kamerat olivat laukaisuvalmiina. Kaikki oli tapahtunut kuitenkin niin nopeasti, ettei kuvaaminen olisi hyvistä olosuhteista huolimatta onnistunut.

Voidakseen varmistua siitä, etteivät telkän poikaset poistuisi pesästä yön aikana Kokko sulki rouva Riman uutun oviaukon laudankappaleella. Kokon teorian mukaan telkän poikaset läksivät pesästään janon ajamina.

Aamulla hän poisti esteen pesäaukolta ja alkoi odottaa. Tuntien odotuksen jälkeen poikaset lopulta alkoivat yllättäen hyppiä ulos. Kokko yritti huolehtia kahdella kädellä kolmesta kamerasta, mutta lopputulos ei ollut kehuttava: kamerat oli suunnattu liian alas ja lähelle uuttua. Poikaset olivat ehtineet hypätä kuva-alan yli ja ulkopuolelle, ennen kuin kamera oli lauennut.

Jäljellä oli vielä kaksi pesästä lähtemätöntä poikuetta, Sanni-telkän ja ungeloitten. Kokko valitsi telkän uutun, sillä se oli valokuvauksellisesti sopivalla kohdalla.

Olli oli tullut viettämään kesälomaa Ungeloon, oli lämmitetty sauna, jonne Sulo Rovakin oli tulossa. Kokko ei malttanut mennä kylpemään, vaan kömpi piilokojuunsa. Hän istui siellä lauantai-illasta sunnuntain keskipäivään, mutta Sannin poikaset pysyttelivät pesässä.

Kokko oli kojussa seuraavankin yön, mutta selkäsärky pakotti hänet pirttiin. Olli sai jäädä vahtimaan siksi aikaa, kun isä oikaisisi kipeytynyttä ruotoaan. Isä nukahti heti, ja kohta Olli näki pirtin ikkunasta, että telkän poikaset alkoivat hyppiä ulos. Hän laukoi ikkunan läpi uuttuun suunnattua kameraa, kun telkänpoikia ryöppysi pöntöstä ilmaan ja tupsahti pesäpuun juurelle. Sanni rääkyi Ounasjärvelle nousseessa aallokossa ja houkutteli laineikkoa pelkääviä poikasia veteen. Kokko heräsi todistamaan tilannetta. Hänelle valkeni, että emon ääntely eikä jano houkutteli poikaset pois pesästä.

Jos Kokkoa harmitti oma epäonnistumisensa, hän ei ainakaan Ungelon torppa –kirjassaan sitä näytä. Ollin ottamissa kuvissa näkyi yhtä aikaa kaksikin poikasta ilmassa tai tulossa pesäaukolle. Lyhyen terävyysalueen takia kuvat eivät olleet ensiluokkaisia, mutta täyttivät hyvin tehtävänsä, kuvasivat ”uuden elämän siirtymistä maailmankaikkeudesta tyhjyyteen”.

Kokon Tunturi-kirja on hänen ainoa valokuvakirjansa. Se ilmestyi aikana, jolloin kirjailijan edellisestä proosateoksesta, Ungelon torpasta, oli kulunut neljä vuotta ja hän kirjoitti Täydennysmiestä, jonka oli aloittanut jo kaksikymmentä vuotta aikaisemmin. Kokolla näytti selvästi olevan pulaa uusista kirjaideoista. Vanhoista kirjoista erityisesti Pessi ja Illusia oli hänen kiinnostuksensa kohteena. Hän oli lyhentänyt kirjan lastenlaitokseksi, jonka oli kuvittanut Aleksander Lindeberg. Kirja ilmestyi 1963. Tämän lisäksi hän suunnitteli itse uutta kuvitusta kirjaan.

Tunturi on pääosin mustavalkoisista valokuvista – värikuvia on 12, mustavalkeita n. 130 – koottu kuvateos, joka esittelee Lapin luontoa ja ihmisiä, pääasiassa saamelaisia. Luontokuvissa on kesä- ja talvimaisemia, lähikuvia kasveista ja linnuista. Ihmiset oleilevat koti- tai kotaympäristössä, mutta mukana on myös työhön, lähinnä poronhoitoon ja porolla liikkumiseen liittyviä kuvia. Kuvatekstit ovat kertovia ja pyrkivät syventämään kuvien sanomaa. Teksteissä kuuluu Kokon ääni, joka ottaa kantaa luonnon ja Lapin puolesta. Kirjailija kritisoi mm. tekojärvien rakentamista ja metsänhakkuita, kertoo saamelaisten poroelinkeinon harjoittamisesta, saamelaisten tavoista, pukeutumisesta ja rodullisista piirteistä. Kokon poromiestä ja saamelaisia ihaileva ja kunnioittava suhtautuminen sävyttää kerronta.

Jonkinlainen koossapitävä ajatus Tunturi-kirjassa on saamelaisuuden kytkeminen vuodenaikojen kulkuun ja tunturimaisemaan. Ne eivät kuitenkaan pysty hävittämään teoksesta hajanaisuuden vaikutelmaa. Tuntuu kuin sekä Kokko että kirjan toimittanut Kaarina Visakanto olisivat etsineet kirjalle ideaa kuvista eivätkä kuvia kirjan ideaan.

Mikään tavanomainen Lappi-kuvakirja Tunturi ei ole, siinä on kaikesta huolimatta havaittavissa tekijän sisäinen suhde aiheeseen. Suhde näkyy enemmän teksteissä kuin kuvissa, joiden tekniikassakin on paikoin toivomisen varaa.

Muutamat Tunturi-kirjan kuvat – erityisesti henkilökuvat - ovat tuttuja Kokon aiemmista kirjoista tai lehtijutuista. Tietenkin kuvaustilanteiden samankaltaisuus ja kuvissa esiintyvät samat henkilöt tukevat tätä vaikutelmaa, vaikka kirjaan olisi valittukin julkaisemattomia otoksia. Ilmeisesti Kokko ei kuitenkaan kuvannut kovinkaan paljon uutta materiaalia Tunturia varten, vaan tyytyi käymään läpi arkistojaan.

Kirjan vastaanotto oli pääosin kiittävä, vain muutama kriittisempi äänenpaino oli kuultavissa. Kokon saavuttama maine Lapin ylivertaisena valokuvaajana ja sanallisena kuvaajana oli niin kiistaton, etteivät kriitikot kyseenalaistaneet uudenkaan teoksen merkitystä ja onnistumista.

Kauppalehden mukaan Kokko tunsi Lapin paremmin kuin muut. Tunturi ei ollut mikä hyvänsä kuvateos, vaan ”Tunturi-Lapin ihmisen ja hänen elämänpuitteittensa tarinaa, jonka mainio tuntija on pannut totuudellisesti kokoon ja lyönyt siihen – sekä kuviin että teksteihin – voimakkaan yksilöllisen leimansa”.

Aamulehden kriitikko Erkka Lehtola kirjoitti, että yhtä viehättyneenä kuin lukija tutki korkeatasoisia kuvia, hän seurasi myös kuvien tekstejä.

Yrjö Kokon kamera on tavoittanut Lapin ihmisen nimenomaan omaa taustaansa, mahtavaa luontoa, vasten. Jo pelkästään teknillisenä suorituksena kuvat ovat onnistuneita ja kaikissa niissä on oudon maiseman omalaatuinen tunnelma erinomaisesti tavoitettu.

Leila Arpiaisen mielestä Tunturi-kirjasta puuttui juoni, joka yleensä kuvakirjoissakin oli. Arvostelijasta vaikutti, että kuvat olivat tekijän Lapissa viettämien vuosien tulosta. Se selitti kokonaisuuden hieman hajanaisen vaikutelman, ”mutta kuvat itsessään ovat siksi korkeaa tasoa, että oli jo aika muidenkin päästä niitä silmäilemään”.

Arpiainen arvosti Kokkoa erityisesi mustavalkoisen kuvan taitajana. Teoksen värikuvat eivät nousseet hänen mielestään mustavalkoisten tasolle.

Kriittisimmän arvion antoi Hufvudstadsbladetin nimimerkki L. H. Hän sanoi, että kirjan ”aiheet ovat Lappia ajatellen kaikkein banaalimpia, ja kuvakulmista puuttuu kaikki yksilöllisyys”. Arvostelijasta kuvien laatu, rajaaminen ja painoasu olivat epätyydyttäviä. Kokko ei ollut onnistunut saamaan kuviinsa Lapin perspektiivejä sen paremmin maisemissa kuin lähikuvissakaan. ”Puhtaasti etnografisia yksityiskohtia on kuvamateriaalissa vähän, ja valon ja pimeyden sekä vuodenaikojen ja muiden ilmastotekijöiden vaihtelukaan ei saa ilman väriskaalaa oikeaa ytimekkyyttä. L. H:n mielestä parasta kirjassa olivat kuvatekstit. ”Niissä Kokko liikkuu alueella, jonka hän hallitsee täysin.”

Tunturista otettiin ilmestymisvuonna lyhyessä ajassa kaksi painosta, yhteismäärältään 12 000 kappaletta. Samanlaisiin myyntilukuihin kuin kuvitetuilla proosateoksillaan Kokko ei päässyt. Lukeva yleisö halusi häneltä enemmän tekstiä kuin kuvia.

Vuoden 1965 helmikuussa Kokko matkusti Maarianhaminan kautta Tukholmaan tarkoituksenaan jatkaa Malmössä edellisvuoden alli-kuvauksia. Hän oli saanut kustantajalta tätä tarkoitusta varten apurahan.

Tukholmassa Kokko tapasi serkkunsa Greta Mellqvistin (os. Söderström), jonka kanssa söi illallista ravintolassa. Seuraavana päivänä Kokko kävi Beda Pettersonin kanssa Nationalmuseumissa ja tarjosi hänelle lounaan. Illalla Greta soitti, että Thyra Edhagen halusi tavata, ja naiset kiristivät Yrjöltä illallisen. ”Ahneiksi ihmiset kehittyvät, kun tulevat vanhoiksi: tästä puolin saavat minun puolestani olla.” Hän ihmetteli, miksi kaikki tuttavat pitivät selvänä, että hän maksaa, jos mentiin yhdessä ravintolaan.

Matkustaessaan junalla Tukholmasta Malmöhön Kokko soi itselleen ”ylellisyyden syödä lunch” ravintolavaunussa. Hän tilasi kampelaa ja puoli pulloa Mont rouge –viiniä. Kampelaa syödessä Kokon mieleen tuli matka Aunen kanssa Sysmästä Hankoon vuonna 1938. ”Aune oli synkällä tuulellaan – ymmärsin jo silloin, ettei hän koskaan ymmärtäisi, mitä elämä voi antaa.”

Kun juna ohitti Tranåsin, Yrjö kohotti lasiaan tervehdykseksi: Inger Wahlfors oli kuollut siellä tuberkuloosiin.

Malmössä hän asettui asumaan Hembygden-hotelliin, jonka isäntä oli herttainen, mutta emäntä kuin kanahaukka.

Oli kylmä, Skånen leveysasteilla oikeastaan takatalvi. Vesilinnut olivat kauempana merellä, joten Kokko joutui kiertelemään rantoja Stig Djurhagin kanssa tyhjin toimin. Stig oli paikallinen luonnossuojelutyöntekijä, joka ruokki ja huolehti vesilinnuista ammatikseen. Oli alkanut sataa lunta ja meri jäätyi yhä kauemmaksi.

Parin päivän kuluttua Kokko muutti Falsterbohun ja siellä Pensionat Olympiaan, jota emännöi Signe Karlberg. Kokko toivoi Signen olevan yksi ”Olympian jumalattarista”, joka noituisi hänelle linnut kuvattaviksi. ”Tuntuu toivottomalta näitten säitten vuoksi”, hän kirjoitti päiväkirjaansa. ”Ei maista käsikirjoituksenkaan kirjoittaminen, vaikka väkisin sitä teen.” Käsikirjoitus oli Kokon koira-kirja, joka sai myöhemmin nimekseen Molli, maailman viisain koira.

Kokolla oli ollut aiemmin toinenkin koira-aiheinen suunnitelma, "Legenda koirasta". Siinä kerrottiin Eevasta ja Aatamista ja Aatamin koirasta, suden kesyttämisestä koiraksi ja ihmisen suhteesta siihen. Idea ei kuitenkaan kantanut ja käsikirjoitus jäi kesken.

Kokko kävi Falsterbossa päivittäin kiertämässä rannikon ja ojien kuvauspaikat, mutta lintujen muutto ei ottanut alkaakseen, vaikka säät olivat jo hiukan lämmenneet. ”Sama se – hyvä, että joku valmistuu”, hän lohdutteli itseään, kun maaliskuun puolessa välissä koira-kirja oli käytännöllisesti katsoen valmis puhtaaksikirjoittamista varten. Välillä hän ihmetteli itsekin, mihin kaikkeen oli ryhtynyt värjötellessään takatalven pakkasessa ja mereltä puhaltavassa tuulessa Malmön rannikolla. ”Mutta jos saan tämän tehdyksi, olisi kirjallinen elämäntyöni harvinaisen täydellinen.”

Kokko tunsi Falsterbossa, että hän oli alkanut päästä siitä jännittyneisyydestä, joka oli kotona vaivannut. Hän käveli joka päivä ainakin peninkulman ja taisteli tupakkaa vastaan kuitenkaan onnistumatta. Hän arveli, että oli nimenomaan tupakoinnin syy, että hän tunsi itsensä välillä fyysisesti voimattomaksi. Toisaalta hän ajatteli, että oli ikänsä takia menettänyt kestävyyttä, vaikka muuten oli kunnossa. "Olen väsynyt, mutta henkisesti tasapainoinen ja 'tuottava'."

Maaliskuun 20. päivä alkoi merelle ilmestyä joutsenia ja muitakin vesilintuja, mutta tälläkin kertaa häntä näytti vainoavan epäonni. Kehittäessään filmejä hän havaitsi, että kamera teki samoja virheitä kuin edellisvuonna.

Koska kuvaaminen ei Malmössä ja Falsterbossa ollut onnistunut, Kokko päätti lähteä kotiin kirjoittamaan koira-kirjansa loppuun. Hän aikoi vielä keväällä yrittää Kilpisjärvellä ja jättää Ahvenanmaan seuraavaksi kevääksi. ”Ole rohkea, Yrjö, koska elämäsi on seikkailu, erikoinen, jonka tarkoitusta et itsekään käsitä”, hän kirjoitti päiväkirjaansa.

Matkailijaliiton toiminnanjohtaja Erkki Reima oli järjestänyt hänelle kuukauden vapaan oleskelun Kilpisjärven Matkailuhotellissa. Toukokuun 16. päivä Kokko nousi junaan mukanaan kameransa, joiden vikojen etsimiseen ja korjaamiseen oli kulunut lähes kuukausi.

Kilpisjärvellä oli täysi talvi. Lumipyry oli tukkinut tiet ja Koutokeinon nimismies Arvid Dahl istui hotellissa odottelemassa tien auraamista Skibotniin. Kokko ilahtui vanhan ystävän tapaamisesta. ”Muistelimme entisiä. Sodan loppua, kaikkea.”

Kokko kierteli Urho Viikin kanssa moottorikelkalla Siilasjärven ympärillä etsimässä alleja, mutta Urhon löytämät linnut olivatkin telkkiä. Kokko pystytti piilokojun Siilaskosken rannalle odottamaan lintujen tulemista sulaan. Mutta allit antoivat vain odottaa itseään. Kokko arveli niiden olevan Kilpisluspassa pitämässä soidinmenojaan. Hänen olisi oikeastaan pitänyt olla siellä.

Vuoden 1966 alussa Kokko teki taas tupakkalakon, joka oli hänen sanojensa mukaan viimeinen. Jos tämä lopetus ei onnistuisi, hän ei enää yrittäisi. Samaan aikaan Kokko ryhtyi laihduttamaan. Viikon dieetti onnistui hyvin, sillä hän ei lihonut yhtään.

Helmikuussa Kokko alkoi testata kevään kuvauksia varten 300:n ja 500 mm:n teleobjektiivejaan. Hän ihmetteli, miten paljosta hän oli ollut tietämätön.

Oikeastaan niin onkin hyvä, sillä tämä innoittaa minua uusiin yrityksiin. Miten paljon materiaalia minulla olisikaan esim. joutsenista, jos minulla olisi ollut käsitys 8/500 mm:n mahdollisuuksista.

Kevään korvalla teleobjektiivikokeilut jatkuivat, eikä Kokko lakannut ihmettelemästä, miksei ollut käyttänyt aiemmin Zeissin 500 mm:n objektiivia. Sonnarin 300 millisenkin käyttö oli jäänyt vähälle, puhumattakaan pystykuvien ottamisesta. Vaikka hän olikin kiitollinen ”Old Delptille”, jolla oli kuvannut Laulujoutsenen, paljon aikaa oli mennyt hukkaan, kun hän ei ollut kokeillut Zeissin putkea. Jonkinlaisena puolustuksena Kokko näki sen, ettei silloin ollut saatavissa herkkiä filmejä.

Maaliskuun 16. päivänä Kokko luki Kameralehdestä arvostelun venäläisestä 1000 mm:n peiliobjektiivista. Hän innostui heti. ”Tämä voi olla minun viimeinen retkeni, ensimmäinen ja viimeinen tilaisuus saada allista kuvia. Jos ne eivät tule varusteisiini nähden kyllin lähelle, surisin ikäni sitä, etten ostanut tuota objektiivia.”

Kokko soitti WSOY:n kustannustoimittaja Martti Montoselle ja kyseli oliko hänellä tietoa venäläisestä objektiivista. Montonen sanoi kuulleensa siitä positiivisia lausuntoja, ja että putkea myi Mikonkadun Instrumentarium. Kokko kävi liikkeessä ja sieltä luvattiin linssi seuraavaksi päiväksi. ”Olen 'lapsiparka' taas innostunut kalliiseen leikkikaluun”, hän kirjoitti päiväkirjaansa.

Uusi objektiivi ja Zenith-kamera tuntuivat hyviltä jo kainalossa, kun Kokko läksi Instrumentariumista kotiinsa kokeilemaan niitä. Yhdistelmä lunasti heti alun pitäen kaikki toiveet. Linssin piirtokyky ja syvätarkkuus olivat Kokon mielestä erinomaiset, ja lisäksi objektiivissa oli kaksinkertainen suurennus verrattuna linssiin, jolla hän oli kuvannut telkkiä. ”Tällä saa kuvia telkkien pakoetäisyydeltä, ainakin Ungelon telkkien, ja niin suurina objektit, ettei niitä käytännöllisesti katsoen tarvitse osasuurentaa.”

Ilman ongelmia ei uusista välineistä selvitty. Zenithin laukaisija oli niin jäykkä, etteivät lännessä valmistetut lankalaukaisijat toimineet sen kanssa. Kamerahuolto selvitti ongelman ja Kokko alkoi kerrata lintutietojaan Euroopan linnut –kirjasta.

Välineet olivat kunnossa, mutta ongelmana oli päästä merelle kuvaamaan. Helsingin kalastuksenvalvoja lupasi Kokolle "järjestää allit", eli viedä hänet Harmajan majakalle, mutta valvojan venettä lakattiin vielä huhtikuun lopulla, eikä retken toteutumisesta ollut varmuutta.

Ollessaan kävelemässä tavanomaista Tarvon lenkkiään Kokko tapasi Sirkka ja Veikko Vennamon. He menivät kahville museoon ja juttelivat maailman tapahtumista ja muistelivat Jaakkiman aikoja. Kun Sirkka Vennamo tuli Kokkoa vastaan Tarvon tiellä toukokuun kolmantena päivänä, Kokolle juolahti mieleen kysyä, voisiko Veikko Tullihallituksen pääjohtajana järjestää hänet Harmajan majakalle allien valokuvaamista varten. Sirkka välitti tiedustelun Veikolle ja tämä soitti asiasta Merenkulkuhallituksen pääjohtajalle, joka puolestaan delegoi tehtävän luotsilaitoksen piiripäällikölle. Seuraavana aamuna Kokko läksi luotsikutterilla merelle.

Kokko teki pari viikkoa myöhemmin Harmajan majakalle toisen kuvausretken, mutta se ei onnistunut, koska 1000 mm:n objektiivi oli vaurioitunut pudottuaan auton äkkijarrutuksessa lattialle. Benjamin Sipilän kanssa hän kävi Långharussa, jossa he pistelivät reikiä lokkien muniin rajoittaakseen lintujen liiallista lisääntymistä.

Alli, jäänreunan lintu on Kokon Kalevalan linnut -trilogian kolmas teos. ”Maailman ensimmäinen ja ehkä viimeinen laatuaan, sillä luonto häviää”, Kokko kirjoitti Falsterbosta Yrjö Jäntille 7.3.1965. ”Tuo trilogia olisi yhtenäinen siitäkin syystä, että se kertoo miehestä, joka meni Lappiin, etsi laulujoutsenen, loi sotkien seurassa ja palasi allien kanssa meren rantaan, missä oli syntynyt”,

Rakenteellisesti Alli-kirja on ehkä enemmän sukua Laulujoutsenelle kuin Ungelon torpalle. Läheisyys korostuu niiden vaikeuksien samankaltaisuudessa, joita lintujen kuvaamisessa oli ollut.

Trilogian voi lukea myös kuvauksena Kokon vanhenemisesta. Laulujoutsenen Tiiti on parhaissa voimissaan ja hänellä on mukanaan luotettava toveri Niuniu. Kirjassa soi toveruuden, uhrautumisen ja voiton optimistinen sävel. Ungelon torpassa Kokko on asettunut paikoilleen ja ulkoisilta puitteiltaan kuvausolosuhteet ovat helpot. Kirjassa on paikalleen asettuneen seesteisen keski-iän ja kypsyneisyyden tuntua. Allia etsivä Kokko on yksinäinen vaeltaja, joka tuntee ensimmäiset väsymyksen ja vanhuuden merkit. Kirja sävy on melankolisempi ja muistelevampi kuin trilogian edellisten osien. Allin alakuloinen laulu on sen sävel.

Trilogian läpi kulkevat Kalevala-alluusiot, lintuihin liittyvät sitaatit kansanrunoudesta ja esi-isien luontoa kunnioittavan suhtautumisen ihailu. Kokolle kansalliseepos oli tärkeä hänen oman karjalaisen identiteettinsä ja luontosuhteensa ylläpitäjänä.

Alli-kirja sai suopean vastaanoton, mutta kriittisempiäkin äänenpainoja oli. Hufvudstadsbladetin Henrik Rosenius sanoi, että luonnontuntijana Kokko on usein heikolla pohjalla, eikä voi välttää ajatusta antropomorfismista, eläimen inhimillistämisestä. ”Muutamat jaksot lähenevät tieteellistä tarkastelua – tai yrittävät jotakin sellaista. Ja ne vaikuttavat kaikkein kotikutoisimmilta ja kvasimaisilta.” Rosenius kiittää kuitenkin Kokon tyyliä, joka Allissa on löytänyt saman runollisuuden kuin Pessissä ja Illusiassa.

Kokko oli ajatellut, että Alli-kirja olisi hänen viimeinen teoksensa. On vaikea sanoa, kuinka vakavissaan hän suunnitteli kirjailijan uransa päättämistä vuonna 1966. Tuntuu, että hän allien kuvausten vaikeuksiin tuskastuneena ikään kuin lupasi kohtalolle, ettei vaivaisi sitä enää sen jälkeen, jos saisi tekeillä olevan työn loppuun.

Joka tapauksessa Kokko alkoi vuonna 1967 kirjoittaa Poro-kirjaansa, joka ilmestyi kahta vuotta myöhemmin muistelus-alaotsikolla varustettuna.

Poro-muistelus kattaa Kokon elämästä pitkän ajanjakson. Se alkaa vuodesta 1925, jolloin hän Hannoverissa näki ensimmäisen kerran elävän poron kaupungin eläintarhassa ja tutustui Piera Maggaan ja päättyy vuoden 1969 kesään, jolloin hän kuvasi karibut Kanadassa. 44 vuotta elämää, tutkimista ja tutustumista poroon ja sen elintapoihin.

Poro-kirjassaan Kokko ikään kuin sulki ympyrän: hän oli aloittanut Lappiin ja tunturisaamelaisiin tutustumisen selvittelemällä poron käyttäytymiseen liittyviä asioita. ”Jos mie tiedän, mitä porot tekevät, mie tiedän mitä te teette”, hän oli selittänyt Aslak Juusolle.

Itse poroissa Kokkoa oli eniten askarruttanut se, miksi naarasporot pudottivat sarvensa uroksia myöhemmin. Suojellakseen vasaansa? Kyllä, mutta ei urosporoilta, vaan toisilta naarailta. Vahvimman kokemuksen luonnonvoimista ja eläinten vaistoista hän oli saanut ollessaan vasottamassa poroja Ounastunturilla. Kun pohjoista kohti vaellukselle rynnännyt tokka tempaisi vasta synnyttäneet vaatimet mukaansa, ne jättivät vasansa kuolemaan hangelle. Kokko näki tässä ihmisen ja eläimen yhtäläisyyttä:

Ihminen on saanut esikoisoikeudekseen älyn niin kuin naarasporo sarvet, mutta juuri silloin kun hän sitä kipeimmin tarvitsisi, se ei olekaan enää hänen hallinnassaan. Historia on tulvillaan osoituksia siitä, miten massapsykoosi riivaama ihminen joutuu lauman vietäväksi yhtä mekaanisesti ja yhtä järkyttävin seurauksin kuin vasova, uutta elämää luova naarasporo.

Yrjö Kokon luontokuvissa näkee selvän kehityslinjan. Pessi ja Illusia –sadussa on lähikuvia kukista, hyönteisestä ja linnuista. Teknisistä puutteistaan huolimatta ne herättivät ihastusta. Neljän tuulen tien kuvitus painottuu ihmisiin ja Lapin maisemiin. Molemmilla on merkittävä osa myös Laulujoutsenessa, mutta pääosaan nousevat joutsenkuvat. Niiden funktio oli paitsi esteettinen, myös etologinen, lintujen käyttäytymistä tutkiva ja selittävä. Tämä etologinen kuvafunktio korostui Ungelon torpan telkkä- ja uivelokuvissa. Kokon kiinnostus etologiaan ajoi oikeastaan estetiikan ohi ja hän kelpuutti kirjaan epäteräviä, alivalottuneita tai muuten epäonnisia kuvia. Näin kävi myös Alli, jäänreunan lintu -kirjassa.

Kokon ainoa valokuvakirja, Tunturi, on kooste lähes kahdenkymmenen vuoden ajan tapahtuneesta Lapin valokuvaamisesta. Kirja sisältää kuvia, jotka eivät olleet sopineet muihin kirjoihin. Tunturin painoasu ja painopaperi tekevät kuville oikeutta, mutta itse kirja jää hiukan hahmottomaksi kuvapotpurriksi.

Kokko oli kirjailija, joka käytti valokuvaa tekstinsä tukemiseen. Kuvat - piirretyt tai valokuvat – olivat hänelle aluksi oikeastaan samanarvoisia. Hänhän suunnitteli aluksi Pessi ja Illusia –satuunsa piirroskuvitusta. Vähitellen valokuva ajoi piirrosten ohi ajatuksissa, vaikka tulikin Sudenhampaisessa kaulanauhassa ja Ungelon torpassa vielä esille.

Kokko on suomalaisen luontokuvauksen pioneereja. Hänellä oli visuaalista hahmottamis- ja sommittelukykyä. Hän halusi kuvata monen myöhemmän luontokuvaajan tapaan vaikeasti kuvattavia asioita, kuten laulujoutsenen pesän tai telkän poikasten pesästä lähdön. Mutta hänen motiivinsa oli enemmän etologisen kirjailijan kuin valokuvaajan. Siinä hän poikkeaa mielestäni perässätulijoista. Vaikka tietenkin etologiaa on kaikissa harvinaisissa dokumentaatioissa.

Muita Kokko-esseitä:

Yrjö Kokko ja Kalevala
Yrjö Kokko jännityskirjailijana
Yrjö Kokko - kirjailija vai eläinlääkäri?
Saamelaisen identiteetin murros Neljän tuulen tie -romaanissa