Mies, joka vastusti kaikkea
- paitsi elämää ja kiusausta

Marraskuun viimeisenä päivänä 1900 kuoli Pariisissa Hotel D’Alsacessa aivokalvontulehdukseen 46-vuotias mies, joka käytti nimeä Sebastian Melmoth. Kiihkeän elämän ja runsaan absintin kuihduttamassa ruumiissa saattoi vielä nähdä nuoruuden kauneutta ja komeutta. Vielä kuolinvuoteellaan mies viljeli paradoksejaan, joista hän oli aikanaan kuuluisa: ”Kuolen yli varojeni.” Hän oli Oscar Wilde, irlantilainen kirjailija, aikoinaan seurapiirien juhlima ja ylistämä, nyt yksinäinen, häväisty ja lähes kaikkien hylkäämä.

Elämä näytti antaneen Dublinissa 1854 syntyneelle Oscar Fingal O’Flahertie Wills Wildelle kaikkea mahdollista. Hän oli vakavaraisesta perheestä, isä aateloitu silmä- ja suukirurgi, äiti runoilija ja irlantilainen nationalisti. Lahjakas poika kävi Irlannin parhaat koulut ja sai stipendin toisensa jälkeen. Hän päätyi kaksikymmenvuotiaana Oxfordin Magdalen Collegeen, jossa voitti hiukan ennen nelivuotisten opintojen päättämistä kirjallisuuspalkinnon runollaan. Taide on elämä

Oxfordissa Wilde herätti huomiota paitsi älyllään ja sukkeluudellaan, myös komealla, suorastaan kauniilla ulkomuodollaan. Jo tuolloin Wilde alkoi tehdä itsestään ja elämästään taideteosta. Hän oli keikari ja snobi, joka nautti herättämästään huomiosta. Vuosia myöhemmin hän selitti André Cidelle Algerissa, että oli käyttänyt nerouttaan elämässään ja vain lahjakkuuttaan kirjoittamisessaan. ”Hän ei halunnut lakata näyttelemästä; eikä kai voinutkaan; mutta hän näytteli omaa henkilöään; itse rooli, jota väsymätön demoni kuiskasi, oli aito”, Gide kertoo elämänkertateoksessaan ”Ellei vehnänjyvä kuole” (1926).

Wilde hahmotteli esseissään estetiikkaansa. Hänestä valhe oli taiteen sisin olemus. Todellinen taide ei jäljitellyt elämää, pikemminkin elämä taidetta. Hän sanoi vihaavansa vulgääriä realismia. ”Mies, joka sanoo lapiota lapioksi, pitää panna käyttämään sitä. Muuhun hän ei kelpaa.” ”Kukaan suuri taiteilija ei näe asioita sellaisena kuin ne ovat todellisuudessa. Jos hän näkisi, hän lakkaisi olemasta taiteilija.”
Seurapiirien suosikki

Wilde oli suosittu vieras Lontoon seurapiirikutsuilla. Hänen puhetaitonsa ja älyllinen ilotulituksena, sanaleikit ja paradoksit lumosivat yleisön, mutta toisaalta herättivät tavatonta ivailua ja arvostelua. Hänen julkinen minänsä oli niin tunnettu, että Gilbert ja Sullivan parodioivat sitä koomisessa oopperassa ”Patience” (1881).

Wilde teki 1882 menestyksekkään luentomatkan Yhdysvaltoihin ja piti vuotta myöhemmin puhekiertueen Englannissa. Amerikan kiertueella häntä kutsuttiin ”köyhäksi Ruskiniksi” ja ”huijariksi”, toisaalta hän sai vastakaikua irlantilaisyleisöltään arvostelemalla kirpeästi Englannin politiikkaa ja ryyppäämällä yleisönä olleet kaivosmiehet pöydän alle.

Wilde jatkoi Englannin arvostelua kirjallisissa esseissään. James Anthony Frouden Englannin historiateoksen kritiikissä hän kirjoitti, että lukiessa hallituksen Irlantia koskevia asiakirjoja ei voi olla vakuuttumatta, että ”niissä Englanti on kirjoittanut syytteet itseään vastaan ja näyttänyt maailmalle häpeänsä historian”.

Runojen ohella Wilde julkaisi satuja, esseitä ja novelleja sekä yritti myös näytelmäkirjailijana, aluksi vähemmän menestyksekkäästi. Hänen Raamattuun pohjautuva näytelmänsä ”Salome” kiellettiin 1892 vanhan lain perusteella, jonka mukaan raamatullisia henkilöitä ei saanut käyttää näytelmän henkilöinä.

Wilden kuuluisin teos ja ainoa romaani ”Dorian Grayn muotokuva” ilmestyi sarjana lehdessä 1890 ja kirjana vuotta myöhemmin (suom, 1906, 1947 ja 1963). Se herätti moraalittomuudellaan, homoseksuaaliseksi ymmärretyllä asetelmallaan pahennusta ja kirjaa käytettiin myöhemmin todisteena oikeudenkäynnissä häntä vastaan.

Paradoksin mestari

Wilden kiinnostus paradoksien ja sutkausten viljelemiseen tuli äidiltä. Lady Jane Wilde ihaili Disraelin kykyä kääntää kuluneet lausahdukset ympäri: ”Synnyin köyhistä, mutta epärehellisistä vanhemmista.”

Wilden paradoksit ja sanaleikit ovat henkevimmillään hänen näytelmissään, joista tuli aikanaan hyvin suosittuja. ”Lady Windermeren viuhka” (1892), ”Vähäpätöinen nainen” (1893), ”Ihanneaviomies” (1895) ja tunnetuin ”Sulhaseni Ernest” (1895). Monet näytelmien sutkaukset ovat aforismikirjallisuuden vakiotavaraa: ”Voin vastustaa kaikkea, paitsi kiusauksia”, ”Velvollisuuden täyttäminen on asia, jota odottaa toisilta”, ”Meillä on nykyään kaikki yhteistä amerikkalaisten kanssa, paitsi tietenkin kieli”.

Wilde näyttää hakeutuneen koko elämänsä ajan kahnaukseen viktoriaanisen ajan porvariston ahdasmielisyyden ja kaksinaismoraalin kanssa niin elämäntyylillään kuin kirjallisella tuotannollaankin. Ylivertainen älyllinen verbaalikko sai vastaansa lokaryöppyjä, muttei välittänyt niistä. Kosto oli kuitenkin tulossa ja se oli kauhea.

Wilden elämän tragediaksi tuli suhde Lordi Alfred (”Bosie”) Douglasiin. Tämän isä, Queensberryn markiisi, uudenaikaisen nyrkkeilyn sääntöjen luoja, onnistui täydellisesti tyrmäyksessään. Pojan ja Wilden suhteesta suivaantunut isä lähetti Wilden klubille kirjeen, jossa syytti kirjailijaa sodomiasta. Wilde haastoi Bosien yllytyksestä markiisin oikeuteen kunnianloukkauksesta, mutta viktoriaaninen valamiehistö vakuuttuikin todistusaineistosta – kirjailijan teksteistä, Bosien kanssa käydystä kirjeenvaihdoista ja esiin kaivetuista poikaprostituoitujen todistuksista - Wilden syyllistyneen homoseksuaalisuuteen. Tuomari jopa yritti ensimmäisessä oikeuskäsittelyssä saada juryn hyväksymään Queensberryn sodomiaväitteen.

Perikatoon tuomittu

Wilde tuomittiin kahdeksi vuodeksi pakkotyöhön. Tuomio täytti muodollisesti lain kirjaimen, mutta taustalla oli paljon muuta. Oikeudessa ei tuomittu homoseksuaalia Wildeä vaan Wilden julkinen minä – kuten jo Oxfordin opiskelijat olivat tehneet. Pakkotyötuomion luonnetta kuvaa se, ettei oikeusprosessin varsinaista syytä, Lordi Alfred Douglasia haastettu vastaamaan omasta homoseksuaalisuudestaan.

Viktoriaanista porvaristoa kavahdutti myös Wilden irlantilaisuus ja kriittisyys Englannin Irlanti-politiikkaa ja sosiaalisia oloja kohtaan. Hänet oli jo esikoisrunokokoelman ilmestymisen aikoihin yhdistetty estetismiin ja dekadenssiin, joissa epäluuloiset viktoriaanit näkivät katolisen kirkon salajuonia ja jakobiinisuutta.

Ystävät olivat kehottaneet Wildeä pakenemaan ulkomaille jo ennen lopullista oikeudenkäyntiä ja tuomiota, mutta tämä ei suostunut. Giden mielestä Wilden uhma todisti ”jostakin hämärästä pelosta, jonkin traagisen odotuksesta, jota hän säikkyi, mutta samalla kertaa melkein toivoikin.”

Ehkä Wilden itsekeskeinen ylimielisyys ja hänen irlantilainen itsenäisyystaistelijan asenteensa eivät sallineet antaa myöten englantilaisille ja heidän ahtaalle moraalilleen. Samaan tapaan kuin maanmiehensä Swift ja Shaw, Wilden suurin huvi oli pilkata ja arvostella englantilaisuutta.

Vankilassa Wilde kirjoitti teoksen ”De Profundis” (1905, suom. 1907 ja 1997). Se on itse asiassa Alfred Douglasille osoitettu pitkä ja katkera kirje, jota ei koskaan lähetetty. Wilden viimeinen teos on runo ”Balladi Readingin vankilasta” (1898, suom. 1929), jossa hän kaunokirjallisesti toi esille samoja tuntojaan kuin kirjeessä. Balladi kertoo rakastettunsa surmanneesta miehestä, joka hirtetään.

Wilde teki itsestään taideteosta koko elämänsä ajan, viimeiseen hengenvetoon. De Profunis -kirjoituksessaan hän määritteli paikkansa ja merkityksensä historiassa: ”Minä olin oman aikakauteni taiteen ja kulttuurin symbolihahmo. Olin käsittänyt sen itse jo miehuuteni varhaisvuosina ja pannut aikakauteni käsittämään sen myöhemmin.”
Wilde onnistui tehtävässään niin hyvin, että tutkimuskin on käsitellyt häntä hänen julkisen kuvansa läpi. Richard Ellmannin kirjoittamaa elämäkertaa (Oscar Wilde, 1987) arvostellut Sandra F. Siegel sanoo, että Ellmann näkee lähes kaikissa Wilden elämän episodeissa jälkiä hillittömistä ”homoseksuaalisista mielijohteista tai pyrkimyksistä”. Tämä meni Ellmannilla niin pitkälle, että hän julkaisi kirjassaan valokuvan, jossa unkarilainen Alice Guszalewicz esiintyy Salomen roolissa Richard Straussin oopperassa, ja ilmaisi kuvatekstissä, että kyseessä oli ”Oscar Wilde Salomeksi pukeutuneena”. Siegelin mukaan kyseessä on pyrkimys osoittaa Wilden julkisen minän narsistisuutta homoeroottisessa valossa.

Aamuyöstä Pariisissa kuollut Wilde toteutti omassa elämässään esteettistä näkemystään, jonka mukaan elämä jäljittelee taidetta. Hänet tuhosi hänen ulkoinen minänsä kuten Dorian Grayn tämän tuhotessa muotokuvansa, joka vanheni mallinsa säilyessä nuorena.

André Gide antaa ymmärtää Wildestä kirjoittaessaan, että tämä haki pakonomaisesti dramatiikkaa elämäänsä. ”Nyt täytyy tapahtua jotain”, kirjailija sanoi ranskalaiselle kollegalleen Algerissa ennen matkustamistaan Englantiin oikeudenkäyntiä varten. Jotain todellakin tapahtui.