Waltarin suljettu huone

Mika Waltarin muistomerkki Helsingissä.

ika Waltari kirjoitti kolme salapoliisiromaania. Ensimmäinen, Kuka murhasi rouva Skrofin? ilmestyi vuonna 1939, toinen Komisario Palmun erehdys 1940 ja kolmas Tähdet kertovat, komisario Palmu 1962. Kahdessa näistä kolmesta romaanista Waltari käyttää juonena suljetun huoneen motiivia.

Suljetun huoneen arvoituksessa on kyse näennäisesti mahdottomasta asiasta. Rikos on tapahtunut suljetussa tilassa, ovi on sisältäpäin lukossa ja silti huoneesta löytyy murhan uhri. Variaatioita on runsaasti, mutta perusidea on taianomainen: syyllinen on kadonnut kuin ilmaan. Selitys on yleensä hyvin yksinkertainen, mutta sen keksiminen on vaikeaa. Tämä arvoitus ja vastaus muodostavat sen nautittavan leikin, joka on pitänyt tätä motiivia hengissä jo tuhansia vuosia.

Waltari ei valinnut suinkaan sattumalta suljetun huoneen arvoitukselle perustuvaa rakenteellista jännitettä dekkareihinsa. Tämä konventio on löydettävissä kirjoista, jotka antoivat Waltarille vaikutteita nuoruusvuosista lähtien. Nämä teokset ovat Raamattu, Herodotoksen Historiateos ja Edgar Allan Poen kauhu- ja päättelykertomukset. Ensimmäiset suljettu huone -kertomukset voi löytää Raamatun apokryfisistä kirjoista ja Herodotoksen historiateoksesta. Herodotoksen teos oli Waltarille erityisen rakas, kuten hän tunnustaa Kirjailijan muistelmissa. Poeta Waltari ihaili kauhuromantikkona ja luki ” jo varhaisessa vaiheessa ruotsiksikin hänen teoksiaan ja runojaan”.

Faraon aarrekammio

Herodotos kertoo runsas 400 vuotta ennen ajanlaskumme alkua ilmestyneessä kirjassaan faarao Rampsinitoksesta, joka eli Egyptin 4. dynastian aikana ja edelsi pyramidistaan historiaan jäänyttä Kheopsia.
Egyptissä vierailleelle Herodotokselle kerrottiin, että Rampsinitos oli niin rikas, että hänen oli rakennutettava suuri aarrekammio omaisuutensa suojaksi. Rakentaja jätti kuitenkin kammioon salaisen kulkuaukon ja kertoi sitten kuolinvuoteellaan salaisuutensa kahdelle pojalleen. Kun isä oli mennyt manalle, pojat suorivat varkaisiin. Faarao huomasi asian, muttei voinut käsittää, miten varkaus saattoi tapahtua täysin hermeettisestä tilasta. Kun aarteita katosi edelleen, kammioon asetettiin ansoja. Kuinka ollakaan, huoneesta löytyi seuraavaksi päätön mies. Toinen veljeksistä oli tarttunut ansaan ja käskenyt hakata päänsä pois, jottei heidän jäljilleen päästäisi.

Saadakseen selville päättömän varkaan henkilöllisyyden Faarao asetutti ruumiin muurille ja pani paikalle vartijoita, joiden oli määrä pidättää se, joka osoittaisi suremisella tuntevansa vainajan. Henkiin jäänyt veli juotti vartijat juovuksiin ja anasti ruumiin.

Suuttunut faarao keksi uuden keinon, jota Herodotos ei pidä enää uskottavana. Faarao sijoitti nimittäin tyttärensä ilotaloon, missä tämän piti kysyä asiakkailta, mikä oli tämän viisain ja mikä jumalattomin teko. Varas meni ilotaloon varustuksenaan irtokäsi. Kun hän tunnusti faaraon tyttärelle leikanneensa veljensä pään pois, tytär tarttui varkaan käteen, mutta saikin otteen vain irtokädestä ja varas pakeni paikalta.

Faarao luovutti tämän jälkeen yritykset selvittää suljetun aarrekammion salaisuus ja julisti armahtavansa varkaan, jos vain pääsisi perille arvoituksesta. Mies ilmoittautui ja faarao antoi tyttärensä vaimoksi hänelle, koska piti tätä niin viekkaana.

Tämä kertomus faaraon aarrekammiosta on selkeä suljettu huone -tarina, vaikkei se noudata tekniikaltaan jännityskertomuksen rakennetta. Lukijalla on tiedossa jo alunperin keskeinen salaisuus. Kiinnostuksen kohde on siinä, miten mies onnistuu välttämään faaraon yritykset saada varas kiinni. Kertomus tuo sisällöltään ja monilta käänteiltään helposti mieleen Tuhannen ja yhdenyön tarinat.

David salapoliisina

Vanhan Testamentin Danielin kirjaan kuuluvassa apokryfisessä lisäyksessä kerrotaan Danielin oleskelusta Babyloniassa ja hänen suhteestaan epäjumala Beelin palveluun. Tämä tapahtui noin 600 vuotta ennen ajanlaskun alkua ja kertomuksen kirjoittamisen ajankohtana pidetään vuoden 160 tienoota eKr.

Babylonian kuningas siis palveli Beeliä, mutta Daniel omaa juutalaista jumalaansa. Kun kuningas ihmetteli tätä, Daniel sanoi, ettei hän palvele käsin tehtyjä jumalia, vaan elävää Jumalaa, joka on luonut taivaan ja maan. ”Eikö sinun mielestäsi Beel ole elävä jumala?” kuningas kysyi. ”Tai etkö sinä näe, kuinka paljon se joka päivä syö ja juo?” Daniel vastasi nauraen: ”Älä eksy, kuningas. Sillä se on sisältä savea ja päältä vaskea; eikä se ole milloinkaan syönyt.”

Kuningas suuttui näistä Danielin pilkkaavista sanoista ja uhkasi surmata hänet, mikäli tämä ei pystyisi todistamaan, että Beelille uhratut ruokatavarat menivät jonnekin muualle kuin epäjumalan suuhun. Niinpä Daniel sirotteli tuhkaa temppelin lattialle, jonka jälkeen huone suljettiin ja sinetöitiin. Vielä tässä vaiheessa tuhkan sirotteleminen ei soita kelloja lukijassa, kirjailija pitää ovelasti tarkoitettaan piilossa. Epäiltyjä ruoan kähveltäjiä ovat tietysti Beelin papit, mutta miten todistaa heidät syyllisiksi?

Kertomus jatkuu: ”Varhain seuraavana aamuna tuli kuningas ja hänen mukanaan Daniel. Hän kysyi: ’Ovatko sinetit eheät, Daniel?’ Tämä vastasi: ’Eheät ovat, kuningas.’ Ja samassa kuin he avasivat ovet, loi kuningas silmänsä pöytään ja huusi suurella äänellä: ’Suuri olet, sinä, Beel, eikä ole sinussa vilppiä, ei vähintäkään.’ Mutta Daniel nauroi ja pidätti kuningasta menemästä sisälle ja sanoi: ’Katso permantoa ja huomaa, kenen jälkiä nämä ovat.’ Kuningas sanoi: ’Minä näen miesten ja naisten ja lasten jälkiä.’ Silloin kuningas vihastui ja otatti kiinni papit sekä heidän naisensa ja lapsensa, ja he näyttivät hänelle salaovet, joista he olivat tulleet sisälle ja nauttineet, mitä pöydällä oli. Niin kuningas surmautti heidät ja antoi Beelin Danielin valtaan. Ja tämä hävitti sen ynnä sen pyhäkön.”

Kertomus on paitsi tyylipuhdas suljettu huone -tarina, myös ns. WHO DUNIT -tekniikkaa noudattava dekkarinovelli. Lukija on kiinnostunut siitä, miten Daniel pystyy ratkaisemaan suljetun huoneen arvoituksen eli selvittämään, miten ruoat ja juomat katoavat. Kiinnostusta tietysti lisää se, että sankari on pannut asiasta päänsä pantiksi.

August Dupin

Edgar Allan Poeta pidetään dekkarikirjallisuuden perustajana. On jopa väitetty, että myöhempi salapoliisikirjallisuus, joka tuli tietoiseksi omalajisuudestaan vasta 1800-luvun loppupuolella, käytti pääasiassa Poen aikoinaan luomia rakenteita ja hämäystekniikoita. Hän kutsui itse dekkarinovellejaan päättelykertomuksiksi. Suljettu huone –konventiota Poe käytti ensimmäisessä päättelykertomuksessaan kertomuksessaan Morgue-kadun murhat vuonna 1841.

Kaksi naista, äiti ja tytär on murhattu raa’asti Pariisissa. Ovi on lukittu sisältäpäin, kukaan ihminen ei olisi voinut tulla ikkunastakaan huoneeseen, joka on neljännessä kerroksessa. August Dupin –niminen herrasmies kiinnostuu asiasta, luettuaan siitä sanomalehdestä. Poliisi on jo pidättänyt murhista epäillyn. Dupin päättelee, että koska murhaa ei ole voinut tehdä kukaan inhimillinen olento, syyllisen täytyy olla eläin. Ja niin murhaajaksi paljastuu erään merimiehen oranki.

Tarinan kertoo Dupinin nimetön ystävä, joka on älynlahjoiltaan salapoliisin alapuolella. Tällä päähenkilö-kronikoitsija–asetelmalla Poe siis aloitti myös dekkarikirjallisuuden tradition, jota jatkoivat Arthur Conan Doylen, Agatha Chrisien ja monen muun ohella Mika Waltarikin. Hänenkin kertojansa oli nimetön, kunnes Matti Kassilan elokuvissa hänet ristittiin Virraksi.

Poen Morgue-kadun murhat -kertomusta pidetään dekkarikirjallisuuden ensimmäisenä suljettu huone -tapauksena, mutta itse asiassa J. Sheridan Le Fanu käytti kolme vuotta aikaisemmin sitä kertomuksessaan Passage in the Secret History of an Irish Countess. Siinäkin on lukitun huoneen arvoituksen ratkaisuna ikkuna, josta murhaaja tulee katolta köyden avulla huoneeseen.

Poen jälkeen tätä arvoitustekniikkaa on viljelty sadoissa dekkareissa. Kolmekymmentä vuotta sitten ilmestyneessä kirjassaan Robert Adey esitteli 1280 teosta, jotka käyttivät suljettu huone -motiivia. Waltarin esikoisdekkari on mukana tässä luettelossa. Jotkut dekkarikirjailijat tekivät suljettu huone –motiivista tavaramerkkinsä. Näin erityisesti John Dickson Carr ja hänen toinen kirjailijaminänsä Carter Dickson. Ja käyttihän Aleksis Kivikin Seitsemässä veljeksessä samaa motiivia. Lauri näkee metsällä ollessaan miehen jäljet, jotka vaihtuvat äkkiä ketun jäljiksi. Minne on mies kadonnut, mistä on kettu tullut? Samalla tavalla kuin suljettu huone –romaanin lukija, Laurikin hakee rationaalista selitystä arvoitukselle ja keksii sen: ketunpyytäjä on käyttänyt puujalkoja, joiden päihin hän on veistänyt ketun käpälät.

Komisario Palmu

Morgue-kadun murhat –kertomuksen lisäksi Waltarin käyttää toistakin Poen novellin motiivia kahdessa ensimmäisessä salapoliisiromaanissaan, nimittäin Varastetun kirjeen ideaa siitä, että ratkaisuun johtava esine on ollut koko ajan näkyvissä. Timo Kukkola piti toista Palmu-romaania ensimmäistä parempana. Markku Enwall puolestaan sanoo, että Komisario Palmun erehdys käyttää niin paljon esikoisen asetelmia, että se on oikeastaan enemmän toisinto kuin itsenäinen teos. Olipa niin tai näin, Waltarin dekkarit toivat suomalaiseen dekkarikirjallisuuteen uudenlaisen etsivähahmon, poliisin Marton Taigan komisario Kairalan seuraksi muuten yksityisetsivien dominoimalle kentälle.

Kuka murhasi rouva Skrofin? -romaanissa suljettu huone on uhrin koti, josta rouva löydetään lukkojen takaa kaasuun kuolleena. Palmun on selvitettävä, oliko kyseessä itsemurha vai murha.

Komisario Palmun erehdyksessä Bruno Rygseck löydetään hukkuneena uima-altaastaan. Näyttää siltä, että hän on liukastunut saippuaan ja kolauttanut päänsä ennen veteen joutumistaan. Kylpyhuoneen ovi on haassa sisältä päin, joten onnettomuus näyttää ilmeiseltä. Komisario Palmun on molemmissa tapauksissa löydettävä virhe, jonka älykäs rikollinen on tehnyt ja saatava hänet kiinni. Kyseessä on siis kahden älyn välinen kamppailu. Palmun metodina on eliminointi: kun syyttömät seulotaan pois, jäljelle jää syyllinen.

Miksi Waltari kirjoitti salapoliisiromaaninsa? Syitä on varmaan monia. Markku Envallin mukaan Waltarin tuotanto osoitti 1930-luvun lopussa viihteellisyyden ja lyhytjännitteisyyden merkkejä. Konkreettisin motiivi oli osallistua pohjoismaiseen salapoliisiromaanikilpailuun. Siis voittaa eli saada palkinto, rahaa. Edellisestä voitosta eli WSOY:n pienoisromaanikilpailusta oli kulunut vuosi. Waltari itse sanoo, että dekkarin kirjoittaminen oli hauskaa ja hän halusi samalla myös oppia hallitsemaan jotakin tiettyä muotoa. Ja niin hän hallitsikin. Waltari oli muodon ja tyylin taitaja, olipa kysymys vakavammasta tai kevyemmästä kaunokirjallisuudesta.

Waltarin salapoliisiromaaneissa on kuitenkin teknisen näppäryyden ohella syvempiä merkitystasoja, syyllisyyden ja sovituksen teemoja, joissa Markku Envall löytää paralleeleja Dostojevskin Rikokseen ja rangaistukseen. Tämä laajentaa viihderomaaneja kaunokirjallisempaan suuntaan. Waltarin suljettu huone ei ole niin suljettu, kuin huoneet dekkarikirjallisuudessa yleensä ovat.