Mika Waltari Sveitsissä

Mika Waltarin vuosi 1945 oli tuottelias. Hän kirjoitti "Sinuhe egyptiläisen", "Neljä päivänlaskua" ja näytelmät "Gabriel, tule takaisin" ja "Noita palaa elämään". Kun hän joulukuun alussa ryhtyi kirjoittamaan runoelmaa "Aamuyö, kello viisi", hän tunsi olevansa loppuun palanut.

Unettomuuden ja masennuksen takia hän hakeutui sairaalahoitoon. Sairaalassa valveen ja horroksen rajalla jostakin nuoruuden muistoista välähti hänen mieleensä kuva seraljin janitsaarien pihan plataanista Istanbulissa.

Ontto plataani Topkapissa.

Idea "Mikael Karvajalka" -romaanista nosti Waltarin masennuksesta. Hän palasi kotiin vaimon, tyttären ja "sen kauhean koiran luokse" ja uppoutui 1500-luvun historiaan. Siihen liittyen hän alkoi suunnitella matkaa Istanbuliin ja samalla käyntiä muutamissa kaupungeissa, joihin tekeillä oleva romaani kytkeytyi.

Marjatta Waltari kannusti miehensä matkasuunnitelmia ja halusi lähteä mukaan. Hän perusteli asiaa sanomalla, että siten matka tulisi halvemmaksi - mies ei pääsisi tuhlaamaan matkakassaa rahaa vieviin huvituksiin. Passien, viisumien, valuutan ja matkalippujen hankkiminen sodanjälkeisessä Suomessa ei ollut mikään yksinkertainen juttu. Suomen Pankki lupasi harkita valuutan antamista, mikäli passi heltiäisi lääninhallitukselta, joka puolestaan lupasi harkita asiaa, jos Suomen Pankki antaisi valuuttaa. Waltari selvisi lopulta circulus vitiosuksesta ja lokakuun kuudentena 1946 rahtilaiva Capella läksi merelle kohti Antwerpenia Waltarit mukanaan.

Antwerpenista matka jatkui junalla Pariisin kautta Sveitsin Lausanneen, jonne he saapuivat lokakuun lopulla. Lausannesta Waltarit matkustivat Lutryn pikkukaupunkiin, jonka kaupunginhotelliin he majoittuivat. Sodanjälkeisen Suomen puutteesta ja Euroopan jälleenrakennuksen ankeuden läpi tulleet Waltarit kokivat tulleensa Sveitsissä taivaaseen: ruoka, juoma ja hotellin ylellisyys hurmasi heidät. Marjatta Waltari päättikin linnoittautua vuoteeseen syömään leivoksia, kun Mika läksi Jean-Louis Perret'n kanssa Geneveen tapaamaan tulevaa ranskankielisen Sinuhen kustantajaa.

Kustantamo sijaitsi Geneven vanhassa kaupungissa Grand Ruen varrella. Kustantaja tarjosi vierailleen ravintola Hopealautasessa lounaan. Se "oli kuin uni menneiltä ajoilta", Waltari hehkutti. "En ollut koskaan syönyt enkä kenties tule enää syömäänkään niin hyvää chateaubriandia kuin siellä."

Viinistä ja innostuksesta punoittava Waltari tutustui vielä kustantamon kirjakauppaan ja käveli Perret'n kanssa vanhassa kaupungissa.

Seuraavana päivänä Waltarit vierailivat Perret'n talossa Lausannessa. Perret oli tuonut Suomesta mukanaan koko joukon muistoja. Waltari kertoo, että tämän ryijyt ja rukinlapakokoelmat "olisivat kelvanneet mihin museoon hyvänsä". Maisteltiin Perret'n apen viinejä ja valmistauduttiin lähtemään seuraavana päivänä Berniin Waltarin saksalaisen kustantajan luo. Waltari oli tehnyt sopimuksen Sinuhen kääntämisestä saksaksi sveitsiläisen kustantajan kanssa. Tämä oli maksanut kesällä etumaksun ja sen turvin Waltarit nyt matkailivat Euroopassa.

Lutreyn kaupunginhotelli, jossa Waltarit asuivat Sveitsin matkallaan 1946. Hotelli on nykyiseltä nimeltään Ville Rivage.

Ravintola Vieux Moulin Lutryn ja Veveyn välisen rantatien varrella Genevejärven rannalla.

Kustantaja oli Hans, sukunimeä Waltari ei kerro. Hansin vaimo on suomalainen Margareta, Marjatta Waltarin ystävä, ja kustantamo berniläinen Linden-Verlag, joka julkaisi Sinuhen Charlotte Liliuksen kääntämänä 1948.

Hans tuli hakemaan Waltareita Lutrys'sta autollaan, mutta oli pahaksi onneksi saanut ruokamyrkytyksen. Hans tarjosi Waltareille aterian Lutryn ja Veveyn välisen maantien varrella olevassa Au vieux Moulin'ssa, vanhaan myllyyn rakennetussa ravintolassa. Ateria voitti jos mahdollista Hopealautasenkin lounaan. Vaikka ravintolassa syöminen olikin Waltarin mielestä kallista, annokset ainakin olivat suuria. Hänen teki mieli kääriä tähteeksi jäänyt ruoka paperiin, mutta ei pitänyt sitä kuitenkaan sopivana.

Kustantaja Hans ei voinut ruokamyrkytyksensä takia syödä muuta kuin maitovelliä, mutta jäi hänelle sentään kustantajan katkeransuloinen ilo maksaa kirjailijan lasku, kuten Waltari hiukan sarkastisesti huomautti. Hansin sairaus ei liene ollut kuitenkaan kovin vakavaa laatua, sillä Waltari laski siitä leikkiä.

Hän sanoi, että pahimmassa tapauksessa he voisivat haudata Hansin jonnekin tien viereen, sillä siellä täällä näkyi jo ennestään ristejä. Matka siis jatkui Bernin kautta Zürichiin jossa Marjatan ja Mikan tiet erosivat. Vaimo lensi Suomeen ja Waltari jatkoi Venetsian kautta Istanbuliin.

Kokonaisvaikutelmaksi vajaan viikon ranskalaisen Sveitsin visiitistä Waltarille jäi, että Pariisin jälkeen tuntui kuin olisi tultu pyhäkouluun. Hän arveli, että kenties Alppien ilmasto kasvatti ihmisiä "karuihin ja nuhteettomiin elämäntapoihin". Hän sanoi, että Sveitsi oli varmaan Euroopan säädyllisin maa.

Mika Waltari -seuran kotisivulle