E. A. POE JA IHMISMIELEN SALATUT SOPUKAT

Suomalainen lukija tuntee Edgar Allan Poen (1809-49) kauhukirjailijana ja dekkarikirjallisuuden pioneerina. Vuodesta 1903 alkaen julkaistut suomennosvalikoimat ovat suosineet pääosin kauhu- ja arvoitusnovelleja. Tämä on antanut sekä oikean että vinoutuneen kuvan amerikkalaisen mestarikertojan laadusta. Poe on Amontilladotynnyrillään, Usherin talon tuholla ja William Wilssonilla kauhuntunteen nostattaja, Rue Morguen murhilla, Marie Rogetin arvoituksella ja Varastetulla kirjeellä dekkarinovellin isä. Ennen Poen koottujen kertomusten suomentamista ei hänen parodinen ja verbaalinen, sanoilla leikittelevä puolensa, ole tullut kuitenkaan valikoimissa esille.

Poe jäi varhain orvoksi. Hän kävi koulua Englannissa, mutta palasi kasvatusvanhempien mukana takaisin Yhdysvaltoihin Richmondiin. Opiskelu Virginian yliopistossa katkesi rahavaikeuksiin, yritys antautua sotilasuralle ei onnistunut sen paremmin. Hän muutti Baltimoreen, jossa hänen kirjallinen uransa alkoi ja viimein vaellusvuosien jälkeen päättyi nelikymmenvuotiaana epäselvissä olosuhteissa.

Jakautunut minuus

Poen kirjailijan ura jakautuu kolmeen toisistaan eroavaan jaksoon. Hän aloitti runoilijana 1827 ja julkaisi vuoteen 1831 mennessä kolme kokoelmaa. Ne olivat sävyltään romanttisia pastoraaleja turmeltumattomasta paratiisista, jossa kauneus ja viattomuus, rakkaus ja ilo olivat dynaamisia elämänarvoja. Hän pyrki mielen ja sielun harmoniaan luonnon ja jumalan kanssa.

Tätä taustaa vasten muutos oli jyrkkä vuoden 1831 jälkeisissä runoissa ja kertomuksissa. Niissä kuolemasta, ihmismielen pimeistä puolista ja persoonallisuuden kaksijakoisuudesta tulee keskeinen aihe. Kertomukset heijastavat kuolemaa pimeyden ja hiljaisuuden kosmisena tyhjyytenä.

Kolmannen kirjallisen periodinsa aikana vuoden 1941 jälkeen aina kuolemaansa saakka Poe kääntyi sekä lyriikassaan, proosassaan että esseistiikassaan kohti psyykkistä transsendentalismia.

Poen varhaistuotanto on nykylukijaa hämmentävä. Kirjailijan oppineisuus, klassisen kirjallisuuden tuntemus ja sen siteeraaminen tuntuu melkein päälle kaatuvalta. Toisaalta lukija ei voi olla varma, vedättääkö kirjailija häntä. Parodia, satiiri ja burleski lomittuvat toisiinsa. Klassinen sitaatti saattaa päättyä huudahdukseen O tempora, o Mooses!

Poe julkaisi tunnetuimman ja monien mielestä parhaan kauhukertomuksensa Usherin talon tuho 1839. Tämä hänen kertomuksistaan useimmin filmattu tarina jatkaa Ligean (1835) pirstoutuneen minuuden ja kaksijakoisen persoonallisuuden kuvausta kuten lajinsa klassikko William Wilson (1839). Mieleltään järkkynyt Roderick Usher on osa kaksoissisartaan, elävältä haudattua lady Madelinea. Ligeassa kuollut nimihenkilö ilmestyy kertojan uuden puolison ruumiiseen, William Wilsonissa päähenkilö tappaa häntä vainoavan nimikaimansa, joka on hänen peilikuvansa.

Poen mielestä tehokkain kirjallinen aihe oli kauniin naisen kuolema. Näitä kuolemia Poen novellit ovatkin tulvillaan. Ne varioituvat rakastetun uudelleen syntymisenä toisena naisena (Ligeia) tai puolisoiden lapsena (Morella, 1835), fyysisenä riutumisena kuten lady Madeline Usherin talon tuhossa tai Soikean muotokuvan (1842) nuori vaimo, jonka elinvoima siirtyi miehen maalaamaan muotokuvaan.

Scifiä ja dekkaria

Poelle on tarjoiltu sekä tieteis- että dekkarikirjallisuuden isyyttä. Näin voi ollakin, vaikka hänen ansionsa on ehkä enemmän yleensä novellin muodon ja kerrontatekniikan alueella. Hän ei kirjoittanut tietoisesti muita kuin kauhukertomuksia, vaikka kutsuikin dekkarinovellejaan päättelykertomuksiksi. Keskitetty juoni, ratkaisusta lähteminen oli Poen kertomuksen estetiikkaa.

Scifimäisimpiä Poen novelleja ovat Von Kempelen ja hänen keksintönsä (1850), jossa on kyse alkemiasta, lyijyn muuttamisesta kullaksi sekä kertomus Mellonta Tauta (1849). Se ajoittuu vuoteen 2848, jonka antamasta näkökulmasta kertoja kritisoi amerikkalaista yhteiskuntaa ja sen ilmentymiä, mm. yletöntä teknologiauskoa. Linkki fantasiakertomuksen juuriin, Tuhannen ja yhden yön tarinoihin, tulee esille novellissa Sheherazaden tuhannestoinen tarina (1845), jossa kerrotaan Sinbadin viimeisestä matkasta, jolla hän kohtaa 1800-luvun uudet keksinnöt.

Dekkarikirjallisuus on tieteiskertomusta enemmän velkaa Poelle, mikäli alan apostolia ja Poen tutkijaa Julian Symonsia on uskominen. Symonsin mukaan viisi päättelykertomusta muodostavat perustan koko lajille. Rue Morguen murhat (1841) on ensimmäinen suljettu huone –juonta käyttävä kertomus, Marie Rogetin arvoituksessa (1842-43) salapoliisi ratkaisee rikoksen nojatuolistaan, Varastetussa kirjeessä (1845) – jota Poe piti parhaana - on kyse myöhemmän salapoliisiromaanin viljelemästä keinosta, jossa kaikkein epätodennäköisin ratkaisu on oikea.

Poen kertomuksessa Totuus M. Valdemarin tapauksesta (1845) koomassa ollut henkilö saadaan mesmerismillä puhumaan, ennen kuin hän hajoaa mätäneväksi läjäksi. Sinä olet se mies –novellissakin (1844) hajoamistilassa oleva ruumis puhuu, mutta takana ei ole hypnoosi, vaan vatsasta puhuja. Syyllinen tunnustaa, kun hänen surmaamansa uhri herää ja syyttää häntä.

Kultakuoriaiselle (1843) ovat englantilaisessa kirjallisuudessa velkaa ainakin R. L. Stevensonin Aarresaari ja Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes –kertomus Tanssivat miehet. Sen sisältämä salakirjoitus ei ole yhtä mutkikas kuin Kultakuoriaisessa oleva kapteeni Kiddin aarteen koodi, mutta ratkaisu perustuu samaa ideaan kirjainten esiintymisfrekvenssistä englannissa.

Mutta dekkarikirjallisuus sai Poelta muutakin kuin suoranaisia juoniaineksia, nimittäin älyllisesti ylivertaisen salapoliisihahmon, Chevalier August Dupinin, sekä häntä ihailevan kronikoitsijan.

Vaikuttava Poe

Oliko Edgar Allan Poe alkoholisti ja huumeiden käyttäjä? Helppo hänestä on sellainen tehdä, jos tulkitsee Poen minä-kertojan kirjailijaksi. Tätä vahvisti aikoinaan ja pitkään sen jälkeen Wilmot Griswoldin pahansuopa muistokirjoitus. Niin tai näin, kirjailija Poe on 1800-luvun merkittävimpiä kirjailijoita. Hän on antanut runsaasti vaikutteita kirjallisuuteen ja taiteeseen Yhdysvaltojen ulkopuolellakin. Ranskan symbolistit olivat hänestä innoissaan, mutta myös englantilaiset, ranskalaiset ja venäläiset ovat vannoneet hänen nimeensä. Suomessa Kristian Korpin, Mika Waltarin nuoruuden pseudonyymin tuotannossa on Poen jälkiä. Poen Korppi-runo (1845) vaikutti myös Sibeliuksen Neljännen sinfonian finaaliin, jossa runon kerto nevermore soi kuuluvana. Debussy sävelsi oopperaa Usherin talon tuho saamatta kuitenkaan sitä valmiiksi.

Kootut kertomukset laajentaa suomalaisen lukijan Poe-kuvaa. Ilmestymisjärjestyksessä olevat novellit tuovat esiin kirjailijan kehityksen ja siinä tapahtuneet muutokset. Poe ei ole vain kauhu- ja dekkarikirjallisuuden edustaja. Hänellä on laaja kirjallinen sivistys, ja hän on myös henkevän hauska, mistä kokoelmassa on runsaasti esimerkkejä. Burleskiudessaan mahtaviin mittoihin kohoaa Paragafin äksääminen, jossa latoja o-kirjaimien puuttuessa korvaa ne x:llä.

Jaana Kapari onnistuu suomennoksessaan välittämään hyvin Poen tyylin ja hänen kielensä eri rekisterit. Kielellä leikittely, sanaleikit ja anagrammit ovat haasteellisia, eikä kaikille voikaan löytyä vastineita. Oikeastaan vain yhdessä kohdassa tökkäsi silmään. Kertomus Tarina Jerusalemista (1832) on anekdoottinovelli, jossa juutalaiset ostavat uhrilampaan filistealaisilta. Kun lammas saadaan hinattua maasta Jerusalemin muurille, eläin osoittautuu porsaaksi. Sanaleikkiin päättyvä vitsi ei oikein toimi Kaparin suomennoksena. Ehkä pakanoitten toimittama ’unutterable flesh’ kääntyisi luontevammin ’uskomatonta’ kuin ’sanomatonta lihaa’.

Osa Poen parodioista ja satiireista ei aukea nykylukijalle, jolla ei ole tietoa kirjailijan aikalaistapahtumista ja ajan keskustelusta. Tätä hiukan helpottavat Kaparin selitykset, mutta lukijan omasta yleissivistyksestä riippuu, onko hänellä skeemaa siihen laajaan kirjalliseen traditioon, johon monet kertomukset kytkeytyvät. Kuitenkin suomennoksesta välittyy olennaisin. Poen novellit koskettavat psyykeä, ne käsittelevät yleisinhimillisiä pelkoja, kuoleman ja elämän kapeaa rajamaata, todellisuuden ja epätodellisuuden kohtaamista, ihmismielen koluamattomia sopukoita.