V. A. Koskenniemi Kaarlo Kramsusta

Kaarlo Kramsun (1855 - 1895) hauta Kuopiossa. Runoilija kuoli Niuvanniemen mielisairaalassa. Muistomerkin pystyttivät pohjalaiset opiskelijat.

Oulun ja Turun kirjalliset suhteet ovat vanhat ja historialliset. Monet Oululaislähtöiset kirjailijat kulkeutuivat Turkuun ja muutamat heistä tekivät täällä merkittävän elämäntyön. Heistä tärkeimmät ovat runoilija Frans Mikael Franzen ja kirjailijaprofessori Veikko Antero Koskenniemi. Mutta Turun vierailijoita olivat myös Sara Wacklin, Kaarlo Kramsu ja Oulun triviaalikoulua käyneet J. W. Snellman ja Johan Ludvig Runeberg, jotka vaikuttivat aikanaan Aurajoen kaupungissa.

Kirjailijan identiteetin kehittymiselle näyttävät olevan usein tärkeitä oman paikkakunnan kirjallisuus ja kirjailijat. Tietoisuus siitä, että teoksilla on konkreettiset lähtökohdat ja tekijänsä, tekee aineettomasta aineellista. Nuori Koskenniemi ihaili oululaisia Franzenia, Kramsua, Samuli Kustaa Kalliota ja prosaisteista Teuvo Pakkalaa, jotka johdattivat tulevan runoilijan lyriikan ja proosan pariin.

Vuonna 1900 neljätoistavuotias koulupoika Koskenniemi sai ”Väinölä”-nimisen runoantologian nimipäivälahjaksi. Antologia alkaa kansanrunolla ”Eriskummainen kantele” ja päättyy Eino Leinon ”Helsingin sumussa” –runoon. Mukana on alun seitsemänkymmentä runoilijaa.

Erityisen vaikutuksen nuoreen runoudenharrastajaan ja itsekin runokokeita tekevään koulupoikaan tekivät ”Väinölässä” olevat Kaarlo Kramsun runot. Koskenniemi muisteli vuonna 1935 ilmestyneessä ”Onnen antimet” -esseekokoelmassaan ihailleensa Kramsun puhdasta runomittaa, voimakasta poljentoa ja yksinkertaisen ilmeikästä, paikkakunnan kielimuotoon liittyvää sanontaa. Ne soivat nuoren koulupojan korvissa tutunomaisina kotimaa-sävelinä.

Nuori Koskenniemi luki ”Väinölä”-antologiaa ensimmäisen sortokauden alussa, vuosi Helmikuun manifestin antamisen jälkeen. Ei siis ole ihme, että Kramsun isänmaallis-kansalliset runot löysivät tuolloin syvää vastakaikua, kuten Koskenniemi kirjoittaa. Sortotoiminen aiheuttama synkkä tunnelma ”tapasi Kramsun runoissa äänen ja sävelen, ja hänen Ilkkansa oli kuin ajan salaisimman vapausinnostuksen lihaksitulo historiallisessa menneisyydessä.” Koskenniemi kirjoittaa: Kaarlo Kramsun isänmaallis-kansallinen pessimismi oli minulle kuin kehottava ja karaiseva vastavuorosana ”Vänrikki Stoolin” runoilijan uskovalle optimismille. Ja niistä ajoista lähtien kun ”Santavuoren tappelun” säkeet alkoivat elää mielessäni – ja huulillani – alkoi myöskin runebergiläisyyteeni sekaantua ”kramsulaisuutta”. Toinenkin Koskenniemen Kramsu-artikkeli liittyy kansallisesti merkittävään ajankohtaan. Keväällä 1917 Koskenniemi julkaisi nimittäin kirjoituksen ”Kaarlo Kramsu, vapaan Suomen runoilija.” Venäjän maaliskuun vallankumouksesta oli vain pari kuukautta, tuolloin Suomeen ei ollut vielä perustettu punakaarteja eikä suojeluskuntia, itsenäisyysjulistusta ei ollut annettu eikä kansalaissota puhjennut.

”Kansan elämässä on hetkiä, jolloin sen vainajien äänet kuuluvat oudon läheltä”, Koskenniemi sanoi. Hänen mielestään kukaan runoilija ei ole Suomessa omistanut koko sielunsa paatosta vapauden ajatukselle itsetietoisemmin ja tulisemmin kuin Kaarlo Kramsu. Koskenniemi kirjoittaa:

Kaikista suomen lyyrikoista hän on valtiollisesti ja yhteiskunnallisesti valveutunein. Sorron ikeen ja häpeän hän on tuntenut kipeämmin kuin kukaan toinen, koko hänen runoutensa on mitä tulisin vastalause yhteiskunnallista ja valtiollista holhousta vastaan.

Koskenniemen mielestä Kramsun talonpoika on yhtä sitkeä kuin Saarijärven Paavo, mutta paljon aktiivisempi ja määrätietoisempi. Kun hän kumartaa herran edessä, se sisältää enemmänkin ivaa kuin nöyryyttä. Ilkka, Krankka ja Luukkonen esiintyvät Kramsun historiallisissa balladeissa älyllisen ivallisina ja kantavat tappionsa miehen ylemmyydellä. Kramsun runoudelle on Koskenniemen mukaan luonteenomaisinta vahva sosiaalinen sävy.

Paljon ennen nykyisten sosialistilehtien runoilijoita – jo ennen sosialidemokraattisen puolueen syntymistä Suomessa – helähtää Kramsun runoudessa yhteiskunnallinen uudistusvaatimus, jollei ohjelmallisesti lajiteltuna, niin kuitenkin helposti tunnettavana ja ehdottomana. Jos vaihdamme Kramsun ”herran” ja ”talonpojan” sosialismin ”porvariin” ja ”työkansaan”, huomaamme, kuinka radikaali Kramsu oli yhteiskunnallisilta mielipiteiltään.

Koskenniemi pitää Kramsun ”Ilkka”-runoa kuuluisimpana historiallisena balladinamme. Runoilijan päälähteenä on ollut Yrjö-Koskisen ”Nuijasota”-teos, mutta runoilija on irtaantunut niukoista faktoista ja laatinut nuijasodan päämiehestä kehittyneen kansallis-, rotu- ja säätytunteen julistajan. Oikeastaan sotiva nuijamies-Ilkka jää runossa propagandisti-Ilkan varjoon. Hän sotii enemmän sanalla kuin aseilla, herättää, kehottaa, rohkaisee. Koskenniemestä Ilkka on kansanomaisten iskulauseiden mestari:

Niin kauan huolta nähdä saa
kuin tahtoo sitä kantaa.
Ken vaivojansa vaikertaa
on vaivojensa vanki,
ei oikeutta maassa saa,
ken itse sit’ ei hanki.

Koskenniemi pitää Ilkka-balladin heikkoutena jambimitan lyhyyttä ja lakonisuutta, vaikka myöntää, että se on poikkeuksellisen puhdasta ja korkoperiaatteelle rakentuvaa. Samaa mittaa käytti Runeberg ”Vänrikki Stoolissa” lisäten siihen kaksi runoriviä, jotka antoivat runoon suurempaa eeppistä leveyttä.

Ilkka-runo lähenee epigramminomaista aaterunoa. Sen sijaan ”Santavuoren tappelu”, ”Taneli Luukkonen” ja ”Hannu Krankka” ovat enemmän balladimaisempia.

Koskenniemi pitää Kramsun runoutta omassa lajissaan ainutlaatuisena Suomen kirjallisuudessa. Se on taottu kovaan aineeseen ja kestänyt hyvin kulutusta. Tämä Koskenniemen viimeinen laajempi Kramsu-arvio liittyi myös Suomen historian kohtalovaiheisiin. Se julkaistiin jatko-sodan päättymisen jälkeisessä epävarmuudessa syyskuussa 1945.

Koskenniemen mielestä Kramsu olisi oikeutettu näkyvämpään asemaan yleisessä tietoisuudessa kuin mitä hänellä sillä hetkellä oli. Vaikka Kramsun runous oli syntynyt 1870-luvun aatteellisessa ilmapiirissä, se oli kasvanut yli oman vuosikymmenensä tunnusten uuteen vuosisataan. Ennustamaan uusia koettelemuksia.

Koskenniemi-linkki