Seitsemän veljeksen viimeisessä luvussa kerrotaan veljesten myöhemmät vaiheet Impivaarasta paluun jälkeen. Veljessarjan luonteenpiirteet ovat tulleet jo tutuiksi romaanin edetessä ja Kivi kuvaa niiden pohjalta miehiksi varttuneiden poikien kehitystä. Juhani räiskyy ja mesoaa edelleen, mutta on tyyntymään päin. Lautamiehen viran perinyt Aapo sovittelee ja tärkeilee, Tuomas jakaa sydämensä hyvyyttä ympärilleen ja Lauri käyskentelee yhä uutterasti metsissä kirveskynä kainalossa.
Lauri, Impivaaran Laurilan isäntä, on Jukolan veljeksistä Tuomaan ja Eeron ohella realisti, joka yrittää selittää, eikä tyydy vain tulkitsemaan maailmaa. Lauri esittää kysymyksiä ja hakee niille vastauksia. Hänen erämiehen maailmaansa eivät selittämättömät asiat sovi. Ja jos niitä näennäisesti ilmaantuu, ne aiheuttavat hämmennystä ja ahdistusta.
Näin käy, kun Lauri eräällä metsäretkellään näkee vastasataneessa lumessa miehen jäljet, jotka äkkiä päättyvät ja muuttuvat ketun jäljiksi.
"Mihin oli kadonnut mies?" Lauri kysyy. "Ei ollut hän kääntynyt takaisin, ei eteenpäin, ei oikealle, eikä vasemmalle, ei, vaan taivaaseen oli hän astunut ylös ja taivaasta alas oli astunut kettu jatkamaan hänen jälkiänsä lumessa. Tai oliko mies kantanut kettua sylissään ja sitten siinä, jossa hänen omat jälkensä loppuivat, astunut itse heilahännän selkään ja ratsastanut halki viidan ulos kirkkotielle. Mahdottomia juonia; mutta mahdollisempaa keinoa en keksi, päästäkseni tästä seikasta selville poluille."
Kuvaavaa Laurin luonteelle on, että hän yrittää etsiä tapahtumalle luonnollista selitystä, vaikka hataraakin. Vaikka hän myöhemmin viittaa yliluonnolliseen selitykseen kysymällä, löytyykö vielä noitia meidän pitäjästämme ja oliko mies muuttanut itsensä perkeleen voimalla ketuksi, hän tuntuu kuitenkin hylkäävän tämän ajatuksen ja lähtee vielä tutkimaan paikkoja.
Ihmisen tai esineen selittämätön katoaminen on salapoliisikirjallisuuden suosituimpia juonikudelmia. Ne vaihtelevat, mutta yhteiseltä nimeltään ne ovat suljettu tai lukittu huone -kertomuksia. Suljetusta tilasta häviää tai sinne ilmestyy jotakin. Selitys on yleensä hyvin yksinkertainen, mutta sen keksiminen on hankalaa. Tämä arvoitus ja vastaus muodostavat sen nautinnollisen leikin, joka on pitänyt tätä juonimuotoa hengissä jo tuhansia vuosia.
Ensimmäiset suljettu huone -kertomukset voi löytää Herodotoksen historiateoksesta ja Raamatun apokryfisistä kirjoista. Herodotos kertoo runsas 400 vuotta ennen ajanlaskumme alkua ilmestyneessä kirjassaan faarao Rampsinitoksesta, joka eli Egyptin 4. dynastian aikana ja edelsi pyramidistaan historiaan jäänyttä Kheopsia.
Egyptissä vierailleelle Herodotokselle kerrottiin, että Rampsinitos oli niin rikas, että hänen oli rakennutettava suuri aarrekammio omaisuutensa suojaksi. Rakentaja jätti kuitenkin kammioon salaisen kulkuaukon ja kertoi sitten kuolinvuoteellaan salaisuutensa kahdelle pojalleen. Kun isä oli mennyt manalle, pojat suorivat varkaisiin. Faarao huomasi asian, muttei voinut käsittää, miten varkaus saattoi tapahtua täysin hermeettisestä tilasta. Kun aarteita katosi edelleen, kammioon astettiin ansoja. Kuinka ollakaan, huoneesta löytyi seuraavaksi päätön mies. Toinen veljeksistä oli tarttunut ansaan ja käskenyt hakata päänsä pois, jottei heidän jäljilleen päästäisi.
Saadakseen selville päättömän varkaan henkilöllisyyden Faarao asetutti ruumiin muurille ja pani paikalle vartijoita, joiden oli määrä pidättää se, joka osoittaisi suremisella tuntevansa vainajan. Henkiin jäänyt veli juottaa vartijat juovuksiin ja anastaa ruumiin.
Suuttunut faarao keksii uuden keinon, jota Herodotos ei pidä enää uskottavana. Faarao sijoitti nimittäin tyttärensä ilotaloon, missä tämän piti kysyä asiakkailta, mikä oli tämän viisain ja mikä jumalattomin teko. Varas menee ilotaloon varustuksenaan irtokäsi. Kun hän tunnustaa faaraon tyttärelle leikanneensa veljensä pään pois, tytär tarttuu varkaan käteen, mutta saakin otteen vain irtokädestä ja varas pakenee paikalta.
Faarao luovutti tämän jälkeen yritykset selvittää suljetun aarrekammion arvoitus ja julisti armahtavansa varkaan, jos vain pääsisi perille arvoituksesta. Mies ilmoittautui ja faarao antoi tyttärensä vaimoksi hänelle, koska piti tätä niin viekkaana.
Tämä kertomus faaraon aarrekammiosta on selkeä suljettu huone -tarina, vaikkei se noudata tekniikaltaan jännityskertomuksen rakennetta. Lukijalla on tiedossa jo alunperin keskeinen salaisuus. Kiinnostuksen kohde on siinä, miten mies onnistuu välttämään faaraon yritykset saada varas kiinni. Kertomus tuo sisällöltään ja monilta käänteiltään helposti mieleen Tuhannen ja yhdenyön tarinat.
Vanhan Testamentin Danielin kirjaan kuuluvassa apokryfisessä lisäyksessä kerrotaan Danielin oleskelusta Babyloniassa ja hänen suhteestaan epäjumala Beelin palveluun. Tämä tapahtui noin 600 vuotta ennen Kristusta ja kertomuksen kirjoittamisen ajankohtana pidetään vuoden 160 tienoota ennen ajanlaskumme alkua.
Babylonian kuningas siis palveli Beeliä, mutta Daniel omaa juutalaista jumalaansa. Kun kuningas ihmetteli tätä, Daniel sanoi, ettei hän palvele käsin tehtyjä jumalia, vaan elävää Jumalaa, joka on luonut taivaan ja maan. "Eikö sinun mielestäsi Beel ole elävä jumala?" kuningas kysyi. "Tai etkö sinä näe, kuinka paljon se joka päivä syö ja juo?" Daniel vastasi nauraen: "Älä eksy, kuningas. Sillä se on sisältä savea ja päältä vaskea; eikä se ole milloinkaan syönyt."
Kuningas suuttui näistä Danielin pilkaavista sanoista ja uhkasi surmata hänet, mikäli tämä ei pystyisi todistamaan, että Beelille uhratut ruokatavarat menivät jonnekin muualle kuin epäjumalan suuhun. Niinpä Daniel sirotteli tuhkaa temppelin lattialle, jonka jälkeen huone suljettiin ja sinetöitiin. Vielä tässä vaiheessa tuhkan sirotteleminen ei soita kelloja lukijassa, kirjailija pitää ovelasti tarkoitettaan piilossa. Epäiltyjä ruoan kähveltäjiä ovat tietysti Beelin papit, mutta miten todistaa heidät syyllisiksi?
Kertomus jatkuu: "Varhain seuraavana aamuna tuli kuningas ja hänen mukanaan Daniel. Ja hän kysyi: 'Ovatko sinetit eheät, Daniel?' Tämä vastasi: 'Eheät ovat, kuningas.' Ja samassa kuin he avasivat ovet, loi kuningas silmänsä pöytään ja huusi suurella äänellä: 'Suuri olet, sinä, Beel, eikä ole sinussa vilppiä, ei vähintäkään.' Mutta Daniel nauroi ja pidätti kuningasta menemästä sisälle ja sanoi: 'Katso permantoa ja huomaa, kenen jälkiä nämä ovat.' Kuningas sanoi: 'Minä näen miesten ja naisten ja lasten jälkiä.' Silloin kuningas vihastui ja otatti kiinni papit sekä heidän naisensa ja lapsensa, ja he näyttivät hänelle salaovet, joista he olivat tulleet sisälle ja nauttineet, mitä pöydällä oli. Niin kuningas surmautti heidät ja antoi Beelin Danielin valtaan. Ja tämä hävitti sen ynnä sen pyhäkön."
Kertomus on paitsi tyylipuhdas suljettu huone -tarina, myös ns. WHO DUNIT -tekniikkaa noudattava dekkarinovelli. Lukija on kiinnostunut siitä, miten Daniel pystyy ratkaisemaan suljetun huoneen arvoituksen eli selvittämään, miten ruoat ja juomat katovat. Kiinnostusta tietysti lisää se, että sankari on pannut asiasta päänsä pantiksi.
Jalanjäljet paljastavat Beelin pappien metkut. Tarina ei kerro, herättivätkö temppelin lattialla näkyneet jäljet alunperin Danielin epäilyt, vai lähtivätkö ne puhtaan teologiselta pohjalta. Jalanjäljillä sensijaan pyrittiin hämäämään Herakleeta. Hänen kymmenennessä urotyössään kerrotaan Greyonin saaren jättiläisen surmaamisesta, jonka jälkeen sankari lähtee matkoihinsa haltuunsa saamansa härkälauman kanssa. Matkalla Herakles kohtaa ryöväri Kakoon, joka yrittää ryöstää eläimet sankarin nukkuessa. Kakos pakotti härät hännästä vetäen kulkemaan takaperin, jolloin ei olisi syntynyt menojälkiä lainkaan. Rikos paljastui ja Kakos menetti päänsä.
Suljetun - tai anglosaksisesti lukitun huoneen -arvoitus on kiehtonut kirjailijoita siis monen tuhannen vuoden ajan. Salapoliisiromaani kehittyi vasta 150 vuotta sitten goottilaisen kauhuromantiikan ja porvarillisen romaanin pohjalta. Suljettu huone oli mukana heti ensimmäisistä tarinoista alkaen. Portaalihahmo on tietysti Edgar Allan Poe, jonka Morgue kadun murhat ilmestyi vuonna 1841. Hänen eurooppalaisista aikalaisistaan voi mainita Sheridan LeFanun ja Wilkie Collinsin, ja myöhemmistä Arthur Conan Doylen, Agatha Christien, Carter Dickson alias John Dickson Carrin ja Ellery Queenin, jotka kaikki ovat viljelleet suljettua huonetta juonirakenteissaan. John Dickson Carr eli Carter Dickson lähes koko tuotantonsa läpi.
Robert Adeyn 70-luvun lopulla laatimassa luettelossa on 1280 suljettu huone dekkaria, eivätkä siinäkään ole kaikki, sillä aihelma ei ole aina koko juonirakenteen kantava piirre, se saattaa ilmetä vaikkapa sivujuonessa. Suomalaisista kirjailijoista Adey on kelpuuttanut luetteloonsa vuonna 1939 ilmestyneen Mika Waltarin romaanin Kuka murhasi rouva Skrofin? Waltarin seuraavakin romaani, Komisario Palmun erehdys, olisi täyttänyt suljetun huoneen arvoituksen kaavan.
Mutta palataanpa Impivaaraan, jossa Lauri Jukola yrittää selvittää eteensä tullutta arvoitusta. Ja taas näkyvät uudet jäljet, sama ilmiö on uudistunut. Lauri vimmastuu ja lausuu kiukkuisella äänellä: "Rikeeraako tässä itse ilmeinen saatana!" Hän potkaisee äkäpäissään lähintä lantakasaa, ja sieltä iskevät ketunraudat kipeästi hänen kinttuunsa. Kun Lauri lähtee ontumaan kohti kotia, hän ottaa tien ohesta tuekseen koivuisen kangen. Ja silloin arvoitus ratkeaa: ketustaja on pyydyksiään lähestyessään käyttänyt puujalkoja, joiden alapäähän hän on veistänyt luonnollisen näköiset ketunkäpälät. Niin saalistaja jätti jälkeensä eläimen eikä ihmisen jälkiä. Lievitetyllä sydämellä vaikka sääri karvastellen Lauri linkkaa kohti kotia puujalka sauvanaan.
Mutta Kivi ei jätä tarinaa vielä tähän: Kolistimen äkeä ukko näkee oravametsältä tullessaan Laurin jäljet lumessa ja hämmästyy nyt puolestaan: "Onhan tuosta käynyt mies ja koira, mutta - mitä aattelen tästä tempusta? - yksijalkainen koira. No peeveli ja kumma! Yksijalkainen koira on harppaillut isäntänsä rinnalla yli tämän kantoisen, Jumalan ahon. Mitä riivattua aattelisin taiankaltaisesta tempusta? Ovatko noidat ja Lappalaiset liikkeellä? Häh?" Kolistimen ukon tunteet ovat samanlaiset kuin Laurilla, mutta erona on se, ettei hän pyri aktiivisesti selvittämään arvoitusta. Niipä se on arvoitus vielä hänen kuolinvuoteellakin, ja seuraa ratkaisemattomana häntä hautaan saakka. Ukko jää arvoituksen ratkaisussa tulkinnan ja selityksen välimaille, eikä saa ahdistukselleen huojennusta edes tulkinnan tarjoamasta yliluonnollisesta selitysmahdollisuudesta. Lauri sensijaan on rationaalinen ja realistinen ihminen. Hän selvittää arvoituksen ja huojentuu. Laurissa Kivi on kuvannut kriisiä, joka selviää edetessään tulkinnasta selitykseen. Vaikka Lauri on kokija, hän on samassa asemassa kuin lukijakin: arvoitus huutaa ratkaisua, aukon tarvitsee tulla täytetyksi. Ja kun se täyttyy, kivi putoaa sydämeltämme: suljetun huoneen arvoitus on ratkennut.
|