Kuinka kirjani ovat syntyneet
1Kirjailija- ja taiteilijaelämäkertoja lukiessa saa helposti käsityksen, että kuvatut henkilöt ovat olleet jo hyvin varhain tietoisia kutsumuksestaan. Tietenkin retrospektiivisesta näkökulmasta nähtyyn elämään on saatu juoni, jota todellisessa elämässä ei ole, mutta jonka kirja vaatii. Kirjoittaessani Yrjö Kokon elämäkertaa minun oli kuitenkin myönnettävä, että taiteilijan kutsumus näytti ainakin hänen kohdallaan olleen myötäsyntistä. Kokko suunnitteli jo koulupoikana kirjailijan uraa, johon hän valmistui perinteisellä menetelmällä: lukemalla ja kirjoittamalla.
Minulle itsellenikin oli hakeutuminen kirjoittajan ammattiin selvänä jo kansakouluikäisenä. Ahkerana lukijana ja kirjojen rakastajana arvostin kirjailijantyön kuitenkin niin korkeaksi tavoitteeksi, etten hiiskunut haaveestani kenellekään. Jos joku kysyi tulevaisuudensuunnitelmiani, sanoin haluavani toimittajaksi, kuten itse asiassa halusinkin. Äitini piti kuitenkin toimittajia juoppoina ja moraalisesti epäilyttävinä henkilöinä, joten hänen mielikseen sanoin opiskelevani äidinkielen opettajaksi. Valmistuttuani suomen kielen ja kirjallisuuden maisteriksi ryhdyin kuitenkin toimittajaksi.
Kirjoittamisharrastukseni alkoi jo kansakouluiässä, jolloin kirjoitin loppusoinnullisia runoja. Sain niitä jopa julkaistuksi kuopiolaisen Sanomalehti Savon Lukijan kynästä -palstalla. Kotimme kirjahyllyssä oli Uuno Kailaan kootut runot sekä Säkenistö-niminen runoantologia, jossa oli kokoelma suomalaista runoutta Suoniosta Sarkiaan. Kailas oli suosikkini, koska olin syntynyt maaliskuun 29. päivänä kuten hänkin.
Muistan vieläkin ensimmäisen julkaistun runoni alun. Näin jälkeenpäin minusta tuntuu, että olin saanut vaikutteita Kalle Väänäseltä, vaikken runoa savoksi kirjoittanutkaan.
Lauantaisin kalamiehet
verkoillensa ryntää.
Tällöin moni soutuvenhe
järvenselkää kyntää.
Jatkosta en muista muuta kuin sen, että se oli samantapaista sovinnaista riimivetoista trokeista jumputusta ja viimeisessä säkeistössä oli loppusointuparina sauna/kauna. Kun runo julkaistiin, en hiiskunut siitä kenellekään. Runon perässä olivat vain nimikirjaimeni. Tuntui jotenkin nololta, kun olin pannut itseni alttiiksi arvostelulle, vaikka toisaalta olin runosta ylpeäkin. Kannoin leikettä lompakossani, kunnes taitettu paperi kului puhki.
Oppikoulun alaluokilla ainekirjoitus ei ottanut minulta sujuakseen. Vaikka olin muuten verbaalinen, en saanut kirjoittamisesta otetta. Minulla oli eräänlainen valkoisen paperin kammo. Sutaisin jotakin hahmotonta ainekirjoitusvihkoon, enkä viitsinyt edes lukea sitä läpi korjatakseni virheet. Sain huonoja numeroita, mutta samaan aikaan Helsingin Sanomien Nuorten palstalla julkaistiin pakinantapaisia juttujani. Melkein halveksin ainekirjoitusta. Se oli vain koulua eikä elämää varten.
Vasta neljätoistavuotiaana minulle valkeni kielen ja kirjoittamisen syvin olemus. Opettaja luki aineeni ääneen ja sanoi palautteessaan, että jos kirjoittaja olisi kiinnittänyt kieliopillisiin seikkoihin huomiota, aine olisi ollut kiitettävä. Opettajan mukaan kielioppi ei ollut hänen keksimänsä juttu, vaan olemassa olevasta kielestä esiin kaivettu järjestelmä, joka havainnollisti vain, miten kieli toimii. Oli kohteliasta lukijaa kohtaan jäsentää sanottavansa niin, että se oli ymmärrettävää. Opettaja sanoi lisäksi, ettei hän sitä paitsi ollut itse keksinyt aineen rakennettakaan - siis alkua, keskikohtaa ja loppua - vaan sen oli tehnyt Aristoteles-niminen mies muinaisessa Kreikassa. Tämän lyhyen luennon jälkeen minusta tuli hyvä ainekirjoittaja.
Kouluaikana toimitin teinikunnan ja partiolippukunnan lehtiä, sain juttujani läpi Sanomalehti Savoon, Partio-lehteen ja Helsingin Sanomien nuortenpalstalle. Osallistuin koululaisten kirjoituskilpailuihin ja sain niistä palkintoja.
2Lukiossa aloin suunnitella novellikokoelman kirjoittamista. Olin saanut 15-vuotiaana oman kirjoituskoneen. Se oli samanlainen kuin ihailemallani Hannu Salamalla, Olivetti Lettera 22. Poistin siitä abiturienttivuotena kirjasinvarsien suojakannen kuten Hannu Salama Minä, Olli ja Orvokki -kirjan mainoksessa.
Tuijottaessani koneen telalla olevaa tyhjää paperiarkkia koin ensimmäisen kerran writer's blockin. En tiennyt mistä kirjoittaisin. Koululaisten lehtiin olin kirjoittanut pakinoitsija Ollin tai Antti Hyryn tyyliä matkivia juttuja. Olin lukenut yhden sivukirjastollisen kirjoja, jopa naistenkin kirjoittamia, mutta tuntui, ettei minulla ollut mitään sanottavaa. Vaikka koneen ääreen istuessani minulla oli jokin ajatus, tuntui että se pyyhkiytyi pois. Kynällä kirjoittaminen sen sijaan sujui paremmin. Arvelin, että kirjoituskoneen metalli nosti jonkinlaisen rauta-aidan tekstin ja ajatuksen välille.
Ensimmäiset kaunokirjallisuudeksi luokiteltavat kaksi juttua kirjoitin armeijassa, jossa toimitin aliupseerikoulun kurssijulkaisua. Jutut olivat novellin tapaisia ja liittyivät aiheiltaan varusmieselämään. Toinen novelli parodioi tyyliltään Simo Penttilän T. J. A. Heikkilä-tarinoita, toinen suomalaista sotakirjallisuutta. Ehkä tärkein kokemus näiden novellien kirjoittamisessa oli havainto, että pystyin kirjoittamaan omasta kokemuksestani. Vaikka jutut olivat fiktiota, käytin niiden taustana sitä maailmaa, jossa olin ja elin. Siis omaa elämänkokemustani. Luulen, että tämä vaihe kaksikymmenvuotiaassa elämässäni oli jonkinlainen kypsymisen kulminaatiopiste. Olin kouluaikana yrittänyt kirjoittaa Nyyrikkiin rakkauskertomuksia, mutta ne olivat jääneet ulkokohtaisiksi ja ontoiksi. Varusmiesnovelleissani oli jo jonkinlaista syvyyttä.
Opiskeluaikanani kirjoitin tekstejä Turun ylioppilasteatterille, lähinnä sketsejä ja laulun sanoja, yhteistyössä yhden näytelmänkin. Sain julkaistuksi joitakin novelleja antologioissa ja dramatisoin yhden novellin kuunnelmaksi, jonka Yleisradio lähetti. Kuunnelma, Jäykkäkielinen koira oli Harold Pinterin tyylinen kahden miehen dialogi, jonka teema jäi itsellenikin hiukan hämäräksi.
Suunnittelin 1970-luvulla romaanin kirjoittamista, mutta en vain saanut kirjoittamista alkuun. Minulla oli lyhyitä tekstinpätkiä liuskatolkulla, mutta alkua pidemmälle en päässyt. Toisaalta toimittajan työ Yleisradiossa ja senttaaminen lehtiin täytti sanomis- ja kirjoittamistarpeeni. Minulla ei ollut sisäistä tilausta kirjahankkeelle.
Viimein sitten tällainen tilaus tuli ulkopuolelta. Vuonna 1976 WSOY pani pystyyn eläinaiheisen kirjoituskilpailun. Siinä oli palkintoina oikein rahaakin. Se oli se kannustin, joka pani minut lopulta työhön. Toinen kannustava tekijä oli oman lapsen kautta tapahtunut paluu lastenkirjallisuuden pariin. Lapselle lukiessani olin tutustunut sellaisiin kirjoihin ja kirjailijoihin, jotka omassa lapsuudessani olivat jääneet väliin. Nämä olivat poikkeuksetta naiskirjailijoita, joita kohtaan olin tuntenut suurta epäluuloa. Vasta nyt aikuisena luin Astrid Lindgrenin ja Tove Janssonin tuotannon. Innostuin lastenkirjallisuudesta niin paljon, että aloin arvostella ja esitellä sitä Turun Sanomissa, jonka kirjallisuuskriitikkona olin ollut opiskeluajoista lähtien.
Kun ryhdyin suunnittelemaan lastenkirjaani, minulla oli jo usean vuoden kokemus ammattimaisesta kirjoittamisesta. Lehti- ja radiojuttujen tekeminen oli opettanut jotakin kokonaisuuden rakentamisesta, jota kirjallisuuden opiskelu ei kylläkään ollut antanut. Kun olin tehnyt laulunsanoja, olin yleensä kirjoittanut ne johonkin olemassa olevaan lauluun. Esimerkiksi Itämeri on rauhan meri -tekstin pohjalla on Rosvo Roope. Aloin siis miettiä mallia kirjalleni. Sellaisen tuntui luontevimmin tarjoavan Kenneth Grahamen saturomaani Kaislikossa suhisee. Siinä oli yksinkertainen kokonaisjuoni: kaksi eläinryhmää joutuu keskenään konfliktiin ja sen ratkeaminen on romaanin konfliktin ratkaisu.
Miettiessäni kirjani päähenkilöä päädyin aluksi varikseen. Ajattelin antaa varikselleni nimen Klaus Suomen Pankin entisen pääjohtajan mukaan. Klaus olisi kiinnostunut rahasta, hänellä olisi markan pesämuna, hän tulisi pesäänsä diskonttaamalla ja tekisi tilit selviksi vaimonsa kanssa.
Kenneth Grahamen kirjaa lukiessani minua oli hiukan häirinnyt romaanin epäbiologisuus. Eläimet eivät käyttäytyneet oman luontonsa mukaisesti. Itse halusin kirjoittaa tarinan, jossa henkilöitteni välillä ei olisi luonnontieteellisiä ristiriitoja. Niinpä valitsin eläimiä, jotka eivät olleet luonnossa toistensa saaliseläimiä. Päädyin majavaan, piisamiin ja korppiin. Varis vaihtui korpiksi sen takia, että sen koko oli lähempänä kirjani nisäkkäitä. Lisäksi korppi tuntui tarjoavan enemmän alluusioita kuin varis. Ajattelin Edgar Allan Poen Korppi-runoa, Kristian Korppia eli Mika Waltarin nuoruuden nimimerkkiä, Graham Greenin Takaa-ajettu romaanin Ravenia ja tietenkin kansansatujen ja kansanperinteen korppia.
Olin toimittajana 1970-luvulla tehnyt juttuja turkistarhoilta karanneista minkeistä. Niillä ei ollut Suomen luonnossa vihollisia ja siitä syystä ne lisääntyivät rajoittamatta ja aiheuttivat vahinkoa. Valitsin minkkilauman majavan, piisamin ja korpin vastavoimaksi ja eläinten välisen taistelun elintilasta kirjan konfliktiksi.
3Kun piti sitten ryhtyä kirjoittamaan, writer's block ilmaantui taas. Minut valtasi rimakauhu. Kuinka saisin kirjoitettua vähintään 100 liuskaa tekstiä? Rakenne oli sinällään selkeä: alku keskikohta ja loppu, kuten Aristoteles ja äidinkielenopettajani olivat aikanaan opettaneet. Aristoteles oli lisäksi tenttimässäni runousopissa sanonut, että näytelmän ensimmäisessä näytöksessä ja alkukohtauksissa henkilöt esitellään katsojille. Niinpä sepitin muutaman tilanteen, joihin voin johdattaa eläimeni luontevasti, jotta he voisivat esiintymisellään esitellä itsensä lukijoille. Sitten kirjoitin kirjan lopun. En tosin tiennyt muuta kuin sen, että edessä olevassa taistelussa päähenkilöni perisivät voiton. Päätin palata kirjan loppukohtauksessa kirjan alkuun. Korppi istuu puussa, on syksy, ensilumi maassa ja lumessa piisamin ja majavan jäljet, joita lintu katselee, hyppää sitten siivilleen ja lentää kohti laskevaa aurinkoa, kuin Villin Lännen elokuvan sankari.
Nyt minulla oli kaksi kolmasosaa kirjasta valmiina, mutta siihen se sillä kertaa tökkäsi. Tunsin, etten hallinnut kirjan kokonaisuutta, mutten keksinyt sillä hetkellä vielä siihen ratkaisua.
Palasin keskenjääneeseen käsikirjoitukseen vasta seuraavana kesänä. Lepuutusvaiheessa olin jo ratkaissut kirjoitussysteemin. Koostaisin kirjan erillisistä kertomuksista, jotka olisivat kirjan lukuja. Romaanimainen kokonaisuus syntyisi siitä, että kertomuksissa esiintyisivät samat henkilöt, ja eläinten välisen kahakan lähestyminen kulkisi lukujen läpi, pitäisi yllä jännitettä ja yhtenäisyyttä.
Niinpä sitten keksin lukujen aiheita: Korppi tapaa majavan ja piisamin, kaikki ovat huolissaan minkkien lisääntymisestä eläinten kotisaarella. Jokeen ilmaantuu kuolleita kaloja, eläimet saavat niistä ruokamyrkytyksen. Salametsästäjät tulevat metsään ja ampuilevat humalapäissään korppia. Minkit hyökkäävät piisamin pesään ja piisami pelastuu viime hetkellä. Jokisaareen ilmaantuu outo eläin, jonka etuosa on supia ja takaosa koiraa. Se joutuu ihmisen vangiksi ja korppi pelastaa sen.
Kirjoittamisen edetessä havaitsin, että teksti alkoi tehdä itseään. Yksi luku poiki itselleen jatkon, keksin uusia lukujen aiheita. Henkilöihin alkoi tulla lihaa ja verta, niille kehittyi oma luonne ja tapa ilmaista itseään. Kun supikoira tuli mukaan, panin sen puhumaan karjalan murretta. Supi sanoi, että miust tuntuu et myö hävitää tää sota. Hämmästyin tätä jostakin noin vain putkahtanutta Tuntemattoman sotilaan repliikkiä ja se huvitti minua. Tuolloin rupesin tietoisesti käyttämään viittauksia kirjallisuuteen. Ensimmäisessä korppikirjassa viitteitä on ainakin Linnan, Kiven ja Waltarin teoksiin.
Olin 1970-luvulla kirjoitellut huvikseni pieniä loruntapaisia riimityksiä, joita oli julkaistukin Turun Sanomien kulttuurisivun palstanpäinä. Ne olivat tämän tapaisia:
On kevät tullut,
jo kukkui käki.
Jos ulos määt,
sen näät
säki.
ja
Tärkeää on aina taide,
siitä elon polun kaide.
Siksi olkoon tämä runo
rikkeetön kuin kanan muno.
Ajattelin hyödyntää pöytälaatikossa olevia riimejä kirjassani. Aluksi suunnittelin, että jokaisen luvun alussa oleva runonpätkä kertoisi jotakin luvun sisällöstä, mutta se osoittautui liian työlääksi. Runot panin korpin nimiin, sillä ajattelin, että vaikka se oli kunnon lintu, siinä oli hiukan runoilijan vikaa.
Niinpä sitten hämmästyksekseni sain ensimmäisen kirjani, Korppi ja kumppanit, käsikirjoituksen valmiiksi. Oli hieno tunne pitää runsaan sadan liuskan pinoa kädessä. Olin varma, että se löytäisi kustantajana. Myöhemmin hybriksen mentyä ohi, olin huomattavasti epävarmempi.
4Saturomaaneja oli alkanut ilmestyä 1970-luvun loppupuolella suomeksi. Niissä oli yleensä kartta, ja niinpä minullakin oli. Olin piirtänyt sen kirjoittamisen tueksi, sillä olin sepittänyt tapahtumamiljöön omasta päästäni. Aivan luonnostaan sovelsin R. L. Stevensonin metodia: tärkeintä kirjailijalle ovat kartta ja almanakka. Ennen kuin lähetin käsikirjoituksen kustantajalle piirrätin kartan puhtaaksi ystävälläni Jyrki Vuorella, joka sitten myöhemmin kuvittikin kirjan, kun WSOY hyväksyi käsikirjoituksen syksyllä 1977.
Kirja ilmestyi kuitenkin vasta seuraavana syksynä eli lokakuussa 1978. Minulta kului siis vuosi kirjan valmistumista odotellessa. En osannut ryhtyä kirjoittamaan uutta, sillä prosessi oli ikään kuin kesken. Olin tuolloin virkavapaalla Yleisradiosta ja olin tekevinäni lisensiaattityötä Turun yliopiston Yleisen kirjallisuustieteen assistenttina. Tuolloin kirjoitin yhden kuvakirjan käsikirjoituksen.
En ollut ajatellut esikoiskirjaa tehdessäni, että kirjoittaisin sille jatko-osan. Kirjan ilmestyttyä ja saatua positiivista palautetta aloin kuitenkin kirjoittaa toista korppi-kirjaa. Onnekseni Kalevi Korpin elämäntilanne antoi mahdollisuuden jatkaa, sillä ensimmäinen kirja ei ollut tyhjentänyt kokonaan aihetta. Esikoiskirjan työnimenä oli ollut Suuri minkkisota, jonka kustantaja vaihtoi paremmaksi eli Korpiksi ja kumppaneiksi. Toista kirjaa tehdessäni minulla oli valmiimpi nimi eli Korppi ja korven veikot. Sitä tehdessäni olin jo paljon kokeneempi kirjoittaja, olinhan opiskellut kirjan tekemisen käytäntöä kantapään kautta.
Assistenttina kirjoittamani kuvakirjan teksti kertoi variksesta, joka oli löytänyt jostakin pienen matkaradion ja vienyt sen pesäänsä. Viikon lintuna oli varis ja henkilöni luuli radiota joksikin ulkomaalaiseksi heimolaisekseen ja rakastui siihen. Lopulta radiosta loppuivat patterit ja se kuoli. Kyseessä oli siis varsin traaginen juttu.
Kustantaja ei innostunut tragediastani, mutta minua tarina viehätti ja päätin käyttää sen osajuonena seuraavassa korppi-kirjassani. Pääjuoni syntyi yhdestä sanasta: sattumakorppi. Sattumakorppihan on armeijassa korpraali, joka on saanut ylennyksen ikään kuin vahingossa. Sattuma on myös armeijatermi, laihaan soppaan eksynyt lihanpala. Näin silmissäni kenttäkeittiön, josta lehahtaa ilmaan korppi, kun kansi aukaistaan. - Sattumakorppi, keittiömies sanoo, katsoo kattilaan ja sitten hernekeittovana perässään lentävää korppia.
Niinpä sijoitin kauaksi korpeen korppiyhdyskunnan lähelle armeijan ampumaleirin. Kirja kertoo korpin ja radion rakkaustarinan ohella sotilaitten ja lintujen yhteentörmäyksistä. Rakensin radion ja korpin replikoinnin ohipuhunnaksi, jossa lukija kuitenkin yhdistää molempien puheet dialogiksi.
Kolmas korppikirja, Korppi ja korpin poika, syntyi kirjan nimestä. Olin alkanut suunnitella kirjasarjaa, jonka nimissä olisi alluusioita Tarzaniin ja muihin seikkailukirjoihin: Korppi ja valkoinen nainen, Korppi elää elämäänsä, Korppi ja Niskavuoren vanha emäntä.
Kun mietin, mistä Korppi saisi pojan, päätin, että hän turvautuisi adoptioon, koska yksinäinen sankarihan ei voinut elää parisuhteessa. Niinpä lintu sitten otti ottopojakseen Otto-nimisen karhun, joka oli ollut sirkuksessa töissä, mutta ruvennut sitten freelanceriksi. Karhu osasi puhua vatsasta ja ajaa moottoripyörällä. Tein siitä mielessäni Tapio Rautavaaran näköisen reissumiehen, joka viljelikin repliikeissään paljon Tapsan laulujen sanoja. Kirjan lopussa epäsuhtainen isä-poika-pari eroaa toisistaan ja Korppi jää katsomaan puun latvaan, kuinka karhu katoaan metsän kätköihin vaeltaessaan Kauas Pohjoiseen. Vasta isäni kuoltua seuraavana vuonna tajusin kirjoittaneeni eron haikeuden tuon kirjan loppuun.
Minulla oli korppi-kirjoja tehdessäni aluksi tiukka konradlorenzlainen näkemys, ts. eläimiä ei saanut inhimillistää. Tietenkään antropomorfismista ei eläinsatuja kirjoittava voi kokonaan välttyä, mutta yritin parhaani mukaan. Kun korppi näki tai koki jotakin ihmismaailmaan kuuluvaa, yritin kuvata asian niin, että se tuli lukijalle selväksi, vaikkei Korppi tiennytkään siitä mitään. Vähitellen luovuin tästä, mutta pinnistelin kuitenkin muussa biologian mukaisessa eläinten kuvaamisessa.
Viitisen vuotta Korppi ja korpin poika kirjan jälkeen kirjoitin vielä neljännenkin korppikirjan, Korppi ja Pitkänen. Sitä ennen olin tehnyt yhteistyössä Hannu Hautalan kanssa joutsenista kertovan kirjan Joutsenlampi. Korppi-kirjassani kerron Pitkänen-nimisestä variksesta, jonka kanssa korppi reissaa Kuusamon erämaissa kuten minä Hautalan kanssa joutsenkirjaa tehdessämme. Hannu oli esikuvana luontovalokuvaaja Kauko Kuoppalalle, joka ottaa vuoden luontokuvan Kosiskelevat kotkat. Itse asiassa kuvan ottaa piilokojuunsa nukahtaneen valokuvaajan sijaan korppi.
5Olin jo alkanut vieraantua korppi-kirjojen henkilöistä. Syynä oli valitsemani kerrontanäkökulman hankaluus ja sarjakirjan tekemisen työläys. En voinut tietää, olivatko lukijat tuttuja henkilöitteni kanssa. Kuinka paljon minun piti selittää aikaisempia tapahtumia, että lukija pysyisi jyvällä, eikä toisaalta tuskastuisi tuttujen asioiden kertaamiseen. Biologinen näkökulmani kavensi ja rajoitti kerrontamahdollisuuksia, joita ihmisiä kuvatessa oli mielestäni enemmän. Päätin ruveta ihmiskirjailijaksi.
Korppi-kirjat on luokiteltu lastenkirjoiksi, jotta kirjastonhoitajat osaavat panna kirjat oikeaan hyllyyn. Kirjoittaessani en kuitenkaan ajatellut minkäänlaista kohdeyleisöä, vaan kirjoitin itselleni. Niin kai jokainen kirjailija tekee, sillä hän ei tunne muiden kuin oman sisäisen lukijansa makua. Korppi-kirjat eivät ole mielestäni varsinaisia lastenkirjoja, kuten ei esimerkiksi Kokon Pessi ja Illusia. Minusta lastenkirja ei ole silloin hyvä, jos siitä pitävät vain lapset. Tekstissä täytyy olla useita tasoja, kirjaa ei tarvitse ymmärtää samalla tavalla kuin aapista. Kun minulle on sanottu, etteivät lapset käsitä kaikkea, mitä kirjoissani on, olen sanonut, että kyllä he ymmärtävät, mutta omalla tavallaan. Ja ymmärtävätkö aikuiset sitten kaiken lukemansa kaunokirjallisuuden? Tuskinpa vain.
Korppi-kirjoista sain jonkinlaisen luonnonsuojelukirjailijan epiteetin. Kirjoissa olikin selkeä sanoma, mutta yritin välittää sen osoittelematta ja alleviivaamatta. Siten, että lukija huomaisi sen itse. Ei minulla mitään missiota ollut, mutta ajattelin, että kirjassa täytyi olla jokin vakavampi juttu pohjalla niin fantasiaa kuin se muuten onkin. Grahame kirjoitti Kaislikossa suhisee -kirjansa kritiikkisi Englannin yhteiskunnallisesta muutoksesta 1900-luvun alussa, jolloin työväestön merkitys yhteiskuntaluokkana alkoi lisääntyä ja vastaavasti maalaisporvariston vähetä. Minä valitsin luonnonsuojelun. Vihreä liike perustettiin vasta kolmannen korppikirjani aikoina. Kirjassani olikin kuvattu Koijärven tapahtuma eläinten näkökulmasta.
Korppi-kirjani olivat varmaankin ensimmäisiä luonnonsuojeluteemoja käyttäneitä kaunokirjallisia yrityksiä. Muistelen, että edeltäviä oli vain muutama ja nekin kaikki kaikki kuvakirjoja eli Inari ja Leena Krohnin Vihreä vallankumous ja Tyttö, joka kasvoi sekä Kaarina Helakisan ja Katriina Viljamaa-Rissasen Elli velli karamelli.
Ensimmäinen varsinainen "ihmiskirjani" oli vuonna 1986 ilmestynyt nuortenromaani Kaupungin kaunein lyyli. Kirja lähti liikkeelle nimestä. Vain se oli valmiina, kun ryhdyin kirjoittamaan. Analysoin nimeä ja päädyin siihen, että kerron yhdestä tytöstä ja kolmesta pojasta, jotka ovat häneen ihastuneita. Konflikti on siis se, kenet tyttö valitsee.
Olin jo oppinut kirjoittamaan toiminnan kautta, joten kehittelin henkilöilleni toiminnan piirit: tyttö tanssii balettia, pojista yksi harrastaa ruoanlaittoa ja lehden toimittamista, toinen tietokoneita ja lintujen bongausta, kolmas nyrkkeilyä.
Nytkin kirjoitin ensimmäiseksi kirjan lopun. Huomaan päättäväni kirjat usein liikkeeseen aina esikoisromaanista alkaen: henkilöt kävelevät jotakin kohti, ikään kuin poistuvat kirjan sivuilta. Kaupungin kauneimmassa lyylissä lyyli eli Hannele kävelee koulusta yhden poikahenkilöni kanssa, joka tarjoutuu kantamaan tytön reppua. Hannele on aiemmin kieltäytynyt avusta, mutta nyt hän suostuu. Selvä peli, konflikti oli ratkaistu, mutta kuka kolmesta tuo onnellinen oli? Sitä en tiennyt alkaessani esitellä henkilöitäni lukijoille romaanin ensimmäisessä luvussa.
Lyyli sai ensimmäisen uudenmuotoisen Topelius-palkinnon. Julkisuuden ja jonkinlaisen siivoutensa takia kirjaa luettiin aikanaan paljon kouluissa. Tästä syystä se lienee tunnetuin kirjani yhä vieläkin.
Yritän heittää analyyttisen silmäyksen niihin hiukan yli kolmeenkymmeneen kirjaan, jotka olen kahdenkymmenenviiden vuoden aikana kirjoittanut. Kirjani näyttäisivät olevan kolmenlaista tyyppiä. Ensimmäisen tyypin nuortenromaanit ovat aiheiltaan arkitodellisuuteen ja nykyaikaan liittyviä. Kaupungin kaunein lyyli aloitti tämän linjan. Seuraavaksi ilmestyi Hipaisusta ei oteta ja sen jälkeen Mustasilmäinen blondi, Rahunen Ruotsista, Onnenpoika ja pelienkeli, Viekas mies tuli taloon ja viimeisimpänä Kalle-Yrjänän kaksitoista yritystä.
Toisen tyypin kirjoissa on miljöö sepitteellinen ja tapahtuma-aika epämääräisempi. Näissä kirjoissa on enemmän fantasiaa ja vähemmän arkirealismia, ehkäpä jotakin epäsovinnaisuutta ja anarkistisuuttakin. Tähän linjaan kuuluvat neljä Osku-pojasta kertovaa kirjaa ja Suvi-kinos trilogia.
Kolmas tyyppi on satu- tai fantasiapainotteinen. Siihen kuuluvat eläinaiheiset kirjani Joutsenlampi, Oravanpoika, Sammaltunturin sopulivuosi ja kolme karhukirje-kokoelmaa. Ehkä varsinaiset fantasiakirjani Sinun tähtesi Allstar ja Vanhan kulttuurin kurssi ovat enemmän kallellaan arkirealismin suuntaan, vaikka aika ja paikka on tulevaisuudessa.
6Minulle on kirjan nimi hyvin tärkeä. Otsikon on oltava valmiina ennen aloittamista kuin ainekirjoittajalla. Kirjan nimi jotenkin strukturoi ajatukseni ja samalla työskentelyni ja viimein myös itse romaanin.
Olen listannutkin kirjojen nimiä ikään kuin valmistumaan mielen perällä ja odottamaan kypsymistä kirjoitettavaksi. Mustasilmäinen blondi -nimen otin Raymond Chandlerin muistikirjasta, jossa se oli englanniksi Black Eyed Blond. Nimi antoi tässäkin tapauksessa koko kirjan sisällön ja juonen.
Tässä romaanissa käytin pohjana aika paljon omia nuoruudenaikaisia kokemuksiani, vaikka muuten juttu on sepitettä. Päähenkilö on kiinnostunut kirjoittamisesta, kuten minäkin olin, toimii suuren taloyhtiön ruohonleikkaajana kuten minäkin aikoinani ja viettää kesää yksin kaupungissa kuten minäkin. Sijoitin kirjan Turun Uittamon kaupunginosaan, jossa asun. Paikat ovat autenttiset ja oikeassa mittakaavassa. Siten se on samantapainen kuin Kaupungin kaunein lyyli.
Blondissa kokeilin ensi kerran laajemmin minä-kertojan käyttöä. Olin siihen saakka jotenkin vieroksunut sitä, ehkäpä olin alitajuisesti pelännyt ryhtyväni selittämään liikaa. Nykyään minä-kertojasta näyttää tulleen minulle pääasiallinen kerrontatapa.
Olen tietoisesti pyrkinyt kertomaan tämän realistisen linjan kirjoissa tavallisista nuorten arkipäivän maailman asioista ja välttämään suorastaan muodiksi tulleita ongelmia, huumeita, insestiä, alkoholismia, perheiden hajoamista, anoreksiaa jne. Totta kai nämäkin kuuluvat nuorten ihmisten maailmaan, mutta valtaosalle ne ovat kuitenkin etäisiä. Olen keskittynyt kuvaamaan kasvavan nuoren sisäistä maailmaa, identiteetin rakentamista ja rakentumista, suhteita omaan itseensä, vanhempiin, ikätovereihin. Ehkä tässä mielessä vuonna 2000 ilmestynyt kirja Onnenpoika ja pelienkeli sotii näitä teesejä vastaan, koska siinä on huumeita ja seksuaalista hyväksikäyttöä.
Jälkeenpäin on vähän hankala selittää, millä tavalla kirjan juoni on syntynyt, koska se kehittyy kirjoittaessa. Onnenpoika ja pelienkeli -romaanissa on oikeastaan kaksi aihetta yhdistettynä. Pitkään mietin kirjaa, jonka aiheena olisi enkeli maan päällä – Capran Ihmeellinen on elämä –elokuvan tapaan - erikoinen poika tai tyttö, joka tekee lähimmäisilleen hyviä tekoja heidän tietämättään. Toinen aihe oli onnenpoika, henkilö jolla olisi käsittämättömän hyvä tuuri rahapeleissä, jonkinlainen ennalta näkemisen kyky. Nämä ideat yhdistyivät sitten kirjassani. Aluksi Mikki-Mikaela oli oikeasti poika, mutta kirjoittamisen edetessä minusta alkoi tuntua, että hän olikin tyttö. Mietin, miksi hän sitten esitti poikaa, ja kun se selvisi, koko juoni hahmottui.
Sijoitin kirjan tapahtumat jostain syystä Parkanoon, vaikken tunnen koko kaupunkia kuin päällisin puolin pari kertaa siellä käytyäni. Jostakinhan miljöö on otettava tapahtumien taustaksi. Tuskin parkanolaiset tunnistavat kirjasta asuinympäristönsä, varsinkin kun yhdistin siihen Turkua ja Kuopiota.
Onnenpoika ja pelienkeli -kirjan vastaanotto on ollut ehkä kaikkein kahtiajakoisin koko tuotantoani ajatellen. Ne kauhistuivat, jotka odottivat hauskaa ja jollakin tavalla harmitonta Parkkista, nämä olivat yleensä ahdistuneita aikuislukijoita. Toinen puoli piti kirjasta, erityisesti nuoret lukijat, jotka ymmärsivät, että heidän maailmassaan oli tällaistakin. Itsekin vähän hätkähdin, kun sain kirjan valmiiksi. En todellakaan ollut suunnitellut sitä sellaiseksi, mutta kirja teki itsensä, niin kuin se aina tekee.
Syksyllä 2001 ilmestyi nuortenromaani Viekas mies tuli taloon. Se kertoo 15-vuotiaasta tytöstä, joka yrittää estää kaikki eronneen äitinsä uudet seurusteluyritykset. Idean sain tuttavaperheen elämäntilanteesta, jota pidin erikoisena, mutta kirjan saaman palautteen mukaan se onkin aika yleistä. Minulta meni pitkään keksiä kirjalle nimi, joka löytyi sitten Mika Waltarin pienoisromaanista Vieras mies tuli taloon. Siitä ei omassani ole kuitenkaan muuta jälkeä kuin nimi Aaltonen.
Viekas mies tuli taloon on Onnenpoikaa valoisampi ja toiveikkaampi. Käytin siinä tyttöä minä-kertojana kuten Suvi Kinos -sarjassa ja hiukan Rahunen Ruotsissa -kirjassakin. Yleensähän minulla on poika päähenkilönä, mikä onkin ehkä minulle luontevampaa, mutta ei mikään vaatimus.
Toisen tyypin kirjoja minulla on seitsemän. Osku-kirjoja on kaikkiaan neljä kappaletta, Suvi-romaaneja kolme.
Oskuissa oli yritykseni kirjoittaa erilaisuudesta ja sen hyväksymisestä. Alun perin ajattelin kirjoittaa kirjan omnipotentista pojasta, joka on suvereeni aikuisiin nähden, siis eräänlaisen Peppi Pitkätossu -tyyppisen kertomuksen. Omaksi suosikkihahmokseni heti ensimmäisestä kirjasta alkaen tuli Oskun mummopuoli, Aino Koistinen. Hän on ikäisekseen aika anarkistinen tyyppi, joka käyttäytyy epäodotuksenmukaisesti - varsinkin kun hän on vanha kansakouluopettaja.
Sarjan edetessä anarkistisia mummoja ja vaareja alkoi tulla niin paljon lisää, että arvelin nuorten hukkuvan heidän sekaansa ja tapahtumat olisi jatkossa pitänyt siirtää johonkin palvelutaloon. Osku sarjan kanssa kävi oikeastaan samoin kuin korpeille. Sarjakirjan rasitukset alkoivat tuntua hankalilta, itsenäisten teosten tekeminen vähemmän kahlitsevalta.
Suvi Kinos -sarjan suunnittelinkin alun perin kolmiosaiseksi tai ehkä pikemminkin jaoin alkuidean kolmeen osaa. Siksi keskimmäinen on romaaniteknisesti hiukan hankalassa asemassa, sillä joidenkin mielestä se loppuu ikään kuin kesken. Itse kyllä pidän sitä kuitenkin itsenäisenä teoksena samoin kuin edeltävää ja jälkimmäistä osaa.
Alkuidea Suvi-kirjoihin tuli joskus 1970-luvulla lukemastani tanskalaisen Jörn Rielin trilogiasta Kertomuksia isieni talosta. Kirjassa olevalla alaskalaisella inuiittipojalla oli kolme isää. Panin paremmaksi seitsemällä enolla.
Suunnittelin Suvi-sarjan siten, että ensimmäisessä kirjassa (Suvi Kinoksen seitsemän enoa) päähenkilö vanhenee 0:sta 6:een ikävuoteen, toisessa (Suvi Kinos ja puuttuva rengas) 14:ään ja kolmannessa (Suvi Kinos ja elämän eväät) 18-vuotiaaksi. Suvi kirjoittaa muistelmiaan n. 25-vuotiaana valmistellessaan väitöskirjaansa ja odottaessaan esikoistaan.
7Ehkä olen nauttinut kaikkein eniten Suvi-kirjoja kirjoittaessani. Pidin hänen enoistaan, jotka olivat originelleja, mutta lämminsydämisiä ja aika hauskojakin tyyppejä. Enot ovat eri alojen tiedemiehiä ja olen itse opiskellut samoja aineita kuin he lukuun ottamatta kahta luonnontieteen alan enoa. Koska minulla on ollut taipumus kirjoittaa neliosaisia trilogioita, ehkäpä kirjoitan vielä yhden Suvi-kirjan. Sen täytyy olla kuitenkin hyvin erilainen, sillä kirjoitin Suvin lapsuuden aivan loppuun saakka. Ehkäpä Suvi kirjoittaa isoisänsä elämäkerran, jolloin voisin herättää kaikki kuolleetkin henkiin. Niin voisin kuvata myös Turakaisen veljesten ainoaa sisarta eli Suvin äitiä.
Jo korppi-kirjoja kirjoittaessani huomasin, miten näkökulma vaikuttaa kerrontaan. Kun eläin ihmettelee ihmisen toimia ja tulkitsee niitä oman tietämyksensä pohjalta, syntyy komiikkaa. Sama pätee myös lapsinäkökulman kanssa, jota käytin varsinkin ensimmäisessä Suvi-kirjassa. Lapsen käsitykset asioista voivat olla myös tuoreita ja luovia. Samalla tavalla hän suhtautuu kieleen, jonka metaforat eivät ole vielä kuluneet hänen käytössään ja mielessään. Kun Suvi kuulee, että Ruben eno sairastaa mielitautia, tyttö on helpottunut: jos kerran sairastaa, on sentään hyvä, että tauti on mieleinen.
Kun kirjoitin radiolle Karhukirjeitä, kertojana oli kuusivuotiaan ihmisen ikäinen karhunpoika Otso. Hänen reipas tätinsä on äidin terveyssisar Amalia. Uimarannalla Otso peittää lepäävän tätinsä lämpimän hiekan alle, koristelee kummun kukilla ja uimaan mennessä kehottaa tätiä lepäämään rauhassa.
Karhukirjeissä käytin ensimmäisen kerran laajemmin epäsuoraa esitystä. Mielestäni se on jo sinällään koominen ilmaisumuoto, sillä siinä esitetään toisen henkilön puhe ikään kuin kommentoituna. Havaitsin myös, että Otson monologeissa on mukana eräänlaista anakronismia. Lauseet sisältävät yhteen kuulumattomia ilmaisuja. - Sanoin että hyvää yötä ja onko siellä jääkaapissa lettuja ja hilloa.
Kerronnan rakenteet ovat aina kiinnostaneet minua. Käytin Rahunen Ruotsista -romaanista messiaanista struktuuria ja kolmea eri minä-kertojaa. Rahunen tulee paikkakunnalle, pelastaa ihmisiä eräänlaisten ihmetekojen kautta ja palaa sitten takaisin lännen maille, minne aurinkokin laskee.
Sankarimatkan kaavaa olen käyttänyt kahdessa scifityyppisessä kirjassani eli Sinun tähtesi, Allstar ja Vanhan kulttuurin kurssi. Nämä romaanit ovat eräänlaisia dystopioita eli antiutopiota. Ne sijoittuvat ajallisesti n. vuoteen 2200 ja paikallisesti jonnekin Varangin vuonon ja Ivalon välimaille. On tapahtunut suuri ekokatastrofi, maailma on tuhoutunut melkein kokonaan, mutta tuhoajat eivät halua kertoa siitä ihmisille.
Sankarimatkan rakenteen mukaan päähenkilöt tekevät pitkän ja vaivalloisen matkan selvittääkseen heitä askarruttavan arvoituksen. Meno on vaivalloinen ja vaarallinen, perillä odottaa jokin yllättävä ja mullistava asia, joka muuttaa henkilöiden elämän. Tätä samaa rakennetta käytin Sammaltunturin sopulivuosi -sadussa, jossa sopuli etsii heimolleen uutta asuinpaikkaa. On kiinnostavaa, että jo Kalevalassa käytettiin näitä samoja rakenteita.
Noissa "karvalakki scifeissäni" on samoja henkilöitä, mutta Vanhan kulttuurin kurssi ei ole varsinainen jatko Allstarille. Romaaneja voisi pitää myös Lappi-kirjoina, sillä taustalla on saamelainen perinne, vaikka tulevaisuuteen sijoitettuna.
Kriitikoiden on tapana joskus huomauttaa, että kirjailija on uudistunut tai ainakin hänen pitäisi. Miten kirjailija uudistuu? Vaihtaa päänsä? Helpompaa on vaihtaa mediaa. Olen ollut koko kirjailijaurani kirjoittamisen sekatyöläinen, kirjoittanut lasten-, nuorten- ja aikuistenkirjoja, mutta myös televisiolle, radiolle ja teatterille. Kun vaihtaa välinettä, joutuu toimimaan sen ehdoilla, mikä vaikuttaa tietenkin omaankin ilmaisuun. Ehkä pää on hiukan muuttunut, kun palaa taas toiseen välineeseen.
Suunnittelen kaunokirjalliset tekstini aika ylimalkaisesti etukäteen, sillä haluan olla oman tekstini ensimmäinen lukija - yllättyä, ilahtua, huvittua ja jännittyä tekstin kulusta. Tuntuu siltä, että hyvin tarkka suunnitelma tekee kirjoittamisen ikäväksi. Totta kai suunnittelen juonta, henkilöitä ja miljöötä, mutta ainoastaan pääpiirteittään. Teksti muuttaa edetessään kokonaisuutta, joten tarkat suunnitelmat ainakin omalla kohdallani ovat turhia. En erityisesti yritä saada tekstiini tasoja, jotenkin ne tulevat itsestään, ehkäpä sisäisen lukijani vaatimuksesta.
Olen aina pyrkinyt kirjoittamaan hämärästi, ts. en kerro kaikkea, vaan yritän houkutella lukijan sepittämään myös tarinaa. Joskus nuoremmat lukijat näyttävät tuskastuvan tästä epämääräisyydestä. He haluavat tietää, miten juttu päättyi kirjailijan mielestä. Kun olen kysynyt, miten se heidän mielestään päättyi, meillä on ollut yhtenevä käsitys. Varmaankin nuoret eivät vielä luota omaan elämänkokemukseensa ja ymmärrykseensä.
Kirjailijan työ on oikeastaan enemmän elämänmuoto kuin työtä. Itsensä läpi maailmaa siivilöivä kirjoittaja joutuu olemaan oma instrumenttinsa, elämään monta elämää, keksimään elämälle juonta, jota siinä ei oikeasti ole. Mutta ehkäpä onkin. Jokainen on jollakin tavalla sepittänyt oman olemisensa, ainakin itselleen, sisäiselle lukijalleen.
|
![[Sivun alkuun]](sivun_alkuun.gif){kind=small}
![[Takaisin]](takaisin.gif){kind=small}