Erkki Mäkinen

Patsaina Erkki Mäkisen kanssa Istanbulin Aasian puoleisen rannan jalustalla. Mäkinen osoittaa, missä on Eurooppa, minä taas olen Aasiallinen. Mäkisen eurooppalainen sormi koskettaa enteellisesti Turkin lippua, vaikkei 1985 maan mahdollisesta liittymisestä EU:hun ollut mitään tietoa.

Kävimme toukokuussa 1985 kollegani Erkki Mäkisen kanssa Istanbulissa. Erkin tarkoituksena oli tutustua kaupungin topografiaan, sillä hän oli dramatisoimassa Mika Waltarin Mikael Hakim -romaania johonkin teatteriin. En tiedä, tuliko siitä koskaan valmista. Minun tarkoitukseni oli bongata muutama kirjallisuudessa esiintyvä paikka. Waltariin liittyivät tietenkin Johannes Angelos -romaanissa esiintyvä Haghia Sophian -kirkko, nykyinen moskeija, Istanbulin rautatieasema, joka esiintyy Ian Flemingin James Bond Istanbulissa -kirjassa, Agatha Christien Idän pikajunassa ja Waltarin Yksinäisen miehen junassa, Topkapin palatsi, jonka museossa oleva jalokivitikari yritettiin ryöstää Eric Amblerin The Light of Day -kirjassa (1962), josta Jules Dassin teki Topkapi -elokuvan vuonna 1964.

Asuimme hotelli Pera Palacessa, joka rakennettiin 1892 Idän Pikajunan matkustajia varten. Hotellissa asui Agatha Christiekin Istanbulissa ollessaan. Hotellissa on hänen huonemuseonsa. Etukäteissuunnitelmat toimivat hyvin muilta osin, paitsi että meidät rosvottiin paikallisessa ravintolassa.

Erkki kuoli joulupäivän aamuna 2003. Hän haki proosa- ja draamateoksillaan suomalaisuuden identiteettiä. Erkin käyttövoima oli kansaperinne, joka näkyy sekä kielellisinä että rakenteellisina elementteinä hänen teksteissään. Sama arkaainen sävel soi niin proosassa kuin lauluissakin.

Tyrväällä 16.9 1949 syntynyt Erkki Antero Mäkinen oli kirjailijana varhaiskypsä - hänen esikoisromaaninsa ilmestyi jo lukioaikana Porin lyseossa. Nuoren Mäkisen kirjallisina vaikuttajina olivat Antti Hyry, Paavo Haavikko, Vasili Aksjonov ja Bob Dylan. Amerikkalaisen laulaja-runoilijan tekstien kääntäminen oli kirjallista taivaltaan aloittelevan haave, joka jäi kuitenkin toteutumatta. Sen sijaan syntyi runsaasti omia laulunsanoituksia, joista suuri osa näytelmiin.

Esikoisteos Heräämisen maku sai ideansa Paavo Haavikon novellista Lumeton aika, eikä Mäkinen peitellytkään tätä yhteyttä omistaessaan kirjansa Haavikolle. WSOY:n kirjallinen johtaja Ville Viksten oli kysynyt kirjoituskilpailuissa menestyneeltä nuorukaiselta, oliko tällä mitään pidempää tekstiä valmiina. Mäkinen kertoi, että oli romaani. Viksten kehotti lähettämään käsikirjoituksen nähtäväksi. Erkki meni kotiin ja kirjoitti romaanin muutamassa viikossa.

Heräämisen aika kertoo 1940-luvulla sosialistiseksi kansantasavallaksi muuttuneesta Suomesta. Nato on hyökännyt maahan ja suomalaiset puolustautuvat. Kirjan päähenkilö, alikersantti Esko Kulo ajelehtii absurdissa sodassa kuin unessa. Vasta fyysinen kipu, haavoittuminen, herättää hänet todellisuuteen.

Vuonna 1972 ilmestyneessä romaanissa Ohoh, Lemminkäinen Mäkinen löysi suomalaisen kansanperinteen, josta tuli käyttövoima koko hänen kirjailijantyölleen dramaatikkona ja laulutekstien kirjoittajana. Mäkisen romaanin kertoja on Harri Nilsiä, satakuntalainen ylioppilas, joka vaeltaa jokilaaksoissa kuin Lemminkäinen ja kohtaa Kalevalan rooliasuihin puettua Kalevan ja Pohjolan väkeä: Kyllikin, Ilmarisen, Louhen ja Louhen linnun. Aksjonovin Matkalippu tähtiin -romaani väikkyy Mäkisen vaellusromaanin taustalla. Nilsiän Hara etsii omaa paikkaansa maailmassa, mutta kysymyksessä on myös laajempi identiteetin hakeminen. Mäkinen kuvaa menneisyyden ja kansanrunouden kautta nuoren miehen suhdetta suomalaiseen yhteiskuntaan ja suomalaisuuteen. Tämä oli hänen koko draamatuotantonsa teema.

Kahden proosateoksen jälkeen Mäkinen siirtyi kokonaan näytelmäkirjailijaksi. Vuonna 1975 Porin teatteri esitti hänen ensimmäisen historiallisen näytelmänsä Kauhea murhamies Lalli. Mäkisen näytelmässä käsiteltiin piispa Henrikin ristiretkeä kolonialistisena käännytysretkenä, jonka tarkoituksena oli kaapata suomalaisten turkiskauppa. Musiikin näytelmään sävelsi Toni Edelman. Kuusi vuotta myöhemmin Mäkinen muokkasi näytelmänsä televisioversioksi.

Seuraavat näytelmät Muurmannin rataroikka (1975) ja Jeppe Niilonpoika (1976) esitti tamperelainen Ahaa teatteri. Tuolloin alkoi Mäkisen yhteistyö säveltäjä Jukka Siikavireen kanssa, joka oli Ahaan palkkalistoilla. Siikavire sävelsi Mäkisen tunnetuimmat laulut eli Liehuvan liekinvarren, jonka tulkitsi rosoisen vakuuttavasti Markku Blomqvist, ja Euroviisuihin yrittäneen Kirkan laulaman Neidonryöstön.

Molemmat laulut ovat balladinomaisia ja ne saavat käyttövoimansa kansanperinteestä. Aiheiltaan laulut ovat globaaleja, mutta Mäkisen arkaainen kuvakieli tekee niistä kansallisia. Liehuvassa liekinvaressa katse sulkee tien, lumi peittää veren valkeaan vaippaan ja kertoja-minä, tulehen tuijottaja, pyyhkii verisen veitsen kesäpaidan pellavaan. Ryöstö seraljista -seinägobeliinin mallin mukaisessa Neidonryöstössä takaa-ajajiaan pakenevat rakastavaiset ratsastavat virran polveen, vesi helkähtää, suvinen maa kimmeltää ja sanaton mies naurahtaa.

Turun kaupunginteatterissa oli kaksi Mäkisen näytelmän kantaesitystä, Veriveljet (1977) ja Suomen herttua Juhana ja neiti Kaarina (1981). Juhana Herttuan ja Kaarina Hannuntyttären rakkaustarinalla on historiallinen taustansa, Veriveljet on sen sijaan fiktiivinen ystävyyden ja petoksen kuvaus.

Mäkinen oli alkanut kirjoittaa 1970-luvun loppupuolella televisiolle Suomen historiaan liittyviä dokumentteja ja televisionovelleja. Terve, Suomeni maa (1979), Suomalaisia tähtihetkiä (1980-85) ja Kirkko keskellä kylää (1986) käsittelivät suomalaisen identiteetin ja maailmakuvan syntymistä kaunokirjallisin keinoin. Mäkinen palkittiin Suomalaisista tähtihetkistä Jussi-patsaalla 1983.

Mäkisen viimeinen näytelmä Viimeinen valssi Viipurissa kertoi jatkosodan loppuvaiheista kaupungissa. Kantaesitys oli Jyväskylän kaupunginteatterissa ja näytelmä esitettiin myös Tampereen Työväen teatterissa ja Tarton Vanemuine-teatterissa.

Mäkistä kiinnosti kirjailijana miehen ahdistus ja sen mukanaan tuoma väkivalta. Jo esikoisromaanissa oli aiheena sota, ja ympyrä tavallaan sulkeutui Viipuri-näytelmässä. Oli jotenkin paradoksaalista, että asevelvollisuudesta vapautettu kirjailija pukeutui sotilasmallisiin tamineisiin ja saappaisiin ja ajoi armeijan polkupyörällä.

Kun Mäkisen uudet näytelmäyritykset kariutuivat 1980-luvun puolenvälin jälkeen, hän ryhtyi kirjoittamaan suomalais-ugrilaista romaania. Siinä esiintyvillä henkilöillä oli suomensukuisten kansojen nimet - Ugri, Mari, Hanti, Mansi. Hanke oli hyvin kunnianhimoinen, mutta Mäkisen keskushermostoa rappeuttava sairaus oli alkanut jo heikentää hänen työkykyään, eikä romaani vuosikausien kirjoittamisesta huolimatta löytänyt hahmoaan.

Mäkiselle oli sairauden diagnostisoiminen sekä järkytys että helpotus. Vaikka hän tiesi taudin fataalisuuden, häntä kuitenkin helpotti tietoisuus sen fyysisperäisyydestä.

Mäkinen liikkui 1970-80-luvuilla turkulaisissa äärivasemmistopiireissä, jotka vierastivat hiukan kirjailijan epäyhteiskunnallisia aihevalintoja. Mäkistä jopa syytettiin pakenemisesta historiallisen eksotiikan ja kansatieteellisen romun taakse. Mäkinen näki kuitenkin tässä kansalliselta pohjalta lähtevässä ajattelussaan oman tehtävänsä kirjailijana. Hän selitti valintojaan Suomalaisessa vuosikirjassa vuonna 1981:

"Kuka minä olen ja mistä minä olen tulossa? Sitä olen kysynyt perinteeltä ja kansalliselta historialta. Ja se on vastannut: Olet suomalainen, tahdot sitä tai et. Mutta kun olen kysynyt, mihin olen menossa, on minusta tullut yhä enemmän maailmankansalainen, kirjailijalla on koko ihmiskunnan murhe hartioillaan."