Paketti Bangkokista
2. luku
Suoria ja kieroja lauseita
Kaarina jakoi juuri koepapereita oppilailleen, kun molemmat tytöt ryntäsivät luokkaan. Hän ei sanonut sanaakaan, nyökkäsi vain päällään merkiksi, että heidän oli parasta istuutua ja nopeasti.
Hiljaisuuden vallitessa oppilaat kirjoittivat koetehtäviä: "muuta lause epäsuoraksi ilmaisuksi", "kirjoita seuraava lause passiivissa" ja niin edelleen ja niin edelleen. Kaarina istui pöytänsä ääressä lukien sanomalehteä eikä vilkaissut kuin pari kertaa ylös.
Pauliina pureskeli kynän päätä ja katseli ympärilleen. Hän veti pitkät vaaleat hiuksensa selästä ja alkoi mietteissään letittää niitä. Hän vilkaisi Lukasta. Mitä ihmettä! Ei kai vain poika meinannut luntata! Mitä hän oikein teki?
Lukas veti pitkähihaisen T-paitansa hihasta lapun ja alkoi kirjoittaa siinä olevia tietoja paperiinsa. Kukaan muu kuin Pauliina ei tuntunut huomaavan lunttaamista. Lukas vilkaisi ylös ja Pauliinan ja hänen katseensa kohtasivat. Älä vain mene paljastamaan minua, sanoivat pojan silmät anovasti.
Pauliina käänsi katseensa taas paperiin ja yritti keskittyä tehtäviin.
Samaan aikaan Mäkinen riisui kellarissa työhousujaan. Puhelimen vaativa pirinä kuului alas saakka. Hän heitti housut puutarhavälineiden päälle, veti farkut jalkaansa ja juoksi portaat ylös.
- Suurlahden Internaatti, Mauno Mäkinen puhelimessa.
- Hyvää päivää, onko teillä siellä koulussa Marianna Muurala -nimistä oppilasta?
- Kyllä, mutta hän ei voi tulla nyt puhelimeen. Kenelle pyydän häntä soittamaan?
- Soitan itse uudelleen, kuulemiin.
Mäkinen raapi otsaansa. Jopa oli kiireinen tyyppi.
Koulun kello pirisi, Kaarina alkoi kerätä koepapereita oppilailtaan. Riikka aukaisi ikkunan. Hän oli ollut jo kauan valmis ja odotteli vain tunnin loppumista. Kielioppi oli hänen mielestään aivan helppoa kuten kaikki muutkin kouluaineet.
Kaarina oli tullut Lukaksen kohdalle. Poika kasasi paperit pöydältään ja ojensi ne opettajalle leveästi hymyillen. Samalla hänen hihastaan putosi paperilappu lattialle.
- Mikäs tämä on? Kaarina kysyi ja poimi paperin lattialta. - Lukas, et kai sinä vain...?
- Voi ei, kuului Lukaksen suusta.
Muuten niin tomera poika oli kasvoiltaan aivan punainen, hän olisi ollut valmis vaipumaan maan alle häpeästä. Kaarinan suu oli yhtenä viivana.
- Kuules nuori mies, tästä keskustellaan vielä eikä asia jää tähän.
Kukaan ei uskaltanut sanoa sanaakaan, vaan kaikki poistuivat pihalle.
Välitunnilla Kaarina ja Anu keskustelivat Lukaksen lunttaamisesta.
- Kuule, Anu, mitäs nyt tehdään? En kyllä ikinä olisi uskonut, että juuri Lukas...
- No, älähän hermostu. Kyllä tässä ratkaisu keksitään.
- Hänelle on annettava kunnon rangaistus ja hänen on kirjoitettava koe uudelleen, Kaarina vaati tuohtuneena.
Anu yritti sovitella.
- Lukaksen vanhemmat maksavat paljon poikansa suomen kielen taidon parantamisesta. Kyllähän sinä itsekin tiedät, mitä tämä muutaman viikon kurssi maksaa. Poika ei vain halua, että vanhemmat olisivat pettyneitä hänen edistymiseen. Kyllä minä ehdottaisin, että annetaan Lukakselle vielä uusi mahdollisuus. Entäs jos hän auttaisi Mäkistä iltapäivällä, ja sovimme Mäkisen kanssa, että poika opettelee siinä sivussa ainakin parikymmentä sanaa - niitä työkaluja vaikka, tai mitä Mäkinen nyt sitten töissään tarvitseekin.
- En kyllä ole aivan samaa mieltä, Kaarina epäröi. - Mutta olkoon nyt aluksi vaikka niin, ehkä olet oikeassa. Taidan olla vähän liian ankara.
Iltapäivällä Riikka lähti ratsastamaan Black Beautylla. Toiset oppilaat laiskottelivat joko omissa huoneissaan tai lueskelivat pihalla puiden varjossa.
Riikan isä oli upporikas englantilainen, joka maksoi tyttärelleen oman hevosen siksi aikaa, kun hän oli Internaatissa. Hevonen oli kuljetettu Riikkaa varten erikseen Suomeen ja sille löytyi läheisen ratsastustallin suojissa hyvä täysihoito. Tyttö oli ratsastanut jo neljä vuotta ja hän oli ollut edellisenä vuonna toiseksi paras Englannin nuorisomestaruudessa. Siksi Riikan isä halusi, että Riikka sai ratsastaa myös Suomessa joka iltapäivä omalla hevosellaan.
Lukas auttoi Mäkistä askarteluhuoneen siivoamisessa ja lopuksi vesiletkujen kantamisessa takaisin kellariin. Samalla Mäkinen esitteli työkalujaan ja lausui niiden nimiä liioitellun huolellisesti ääntäen.
- Tämä on ruuvimeisseli, ruu-vi-meis-se-li. Tällä voi siis kiristää ruuvia.
- Joo, kyllä mä sen tiedän.
Iltaan mennessä Lukaksen piti kirjoittaa vielä lista näkemistään työkaluista ja viereen niille sopivat verbit. Mäkinen pyyhki hikeä otsaltaan.
- Eiköhän lopeteta tältä päivältä. Mene sinä vielä ripustamaan työvaatteet tuonne oven viereen, niin pääset kirjoittamaan litaasi sille noit... siis sille opettajallesi.
Lukas huokaisi helpotuksesta, keräsi omansa ja Mäkisen työvaatteet ja lähti viemään niitä paikoilleen. Mäkisen housuntaskusta kurkisti jotakin. Hän veti sen esille. Valokuva.
Marianna-Schatz, lipsahti Lukakselta melkein ääneen. Schatz-sana oli Lukakselle tuttu, koska isä joskus sanoi äitiä aarteekseen, ja silloin äiti punastui kuin koulutyttö.
Ei Mäkinen kuvalla varmaan mitään tehnyt. Se oli ryppyinenkin, kenties roskista. Mutta kyllä se hänelle toistaiseksi kelpaisi.
Posket hiukan punoittaen Lukas kiipesi portaat ylös huoneeseensa toinen käsi tiukasti housuntaskussa. Kun ovi oli kiinni, hän veti kuvan taskustaan. Kyllä Marianna oli söpö. Kunpa tämä olisi ollut pari vuotta nuorempi. Patjan alla kuvan oli hyvässä tallessa.
Yöllä oli pakko pitää ikkunoita auki, muuten ilma olisi loppunut. Jossain kauempana jyrisi ukkonen, mutta Suurlahteen saakka se ei tuonut vettä eikä raikastanut ilmaa. Marianna pyöri levottomasti sängyssään. Hän näki sekavaa unta, jossa noita-akat lensivät luudillaan Bangkokin saastuneessa ilmatilassa. Sitten hän oli hetken hereillä ja kaipasi kotiin. Miksi isältä ja äidiltä ei vieläkään ollut tullut kirjettä tai pakettia? Hän oli jo monta päivää odottanut viestiä kotoa, mutta joka aamu Mäkisellä oli ollut sama vastaus.
- Postia kyllä, mutta ei sinulle tällä kertaa!
Hiestä märkänä Marianna taas vaipui levottomaan uneen.
Huonosti nukutun yön jälkeen Marianna heräsi aikaisin ja herätti Jennynkin. Tytöt pukeutuivat ja olivat ensimmäisinä Kaarinan yllätykseksi luokkahuoneessa.
Aamupäivän tunnit sujuivat hitaasti kuten aina ennenkin. Iltapäivällä ei ollut sen kummempaa ohjelmaa, ja osa lähti kaupungille ostoksille. Koulun jalkapallokentälle jäivät pelaamaan Jussi ja Sven. He olivat kymmenvuotiaat kaksoset Brasiliasta, mutta kukaan ei uskonut, että he olivat kaksosia. He olivat aivan erilaisia, Jussi juoksi joka päivä villinä pallon perässä, mutta Sven tunsi jalkapallon vain tietokonepeleistä.
Sven pelasi kuitenkin nyt Jussin kanssa jalkapalloa, koska Jussin paras kaveri Santeri oli lähtenyt toisten kanssa kaupungille. Kun Sven meni sisälle juomaan, Jussi jäi yksin ulos. Hän potkaisi palloa ja se kimposi tolpasta kadulle. Jussi jäykistyi paikoilleen: pallo pomppi kohti kadun reunaan pysäköityä punaista autoa. Samassa autosta nousi mies ja nappasi pallon käteensä. Jussi nielaisi. Onneksi pallo ei ollut osunut autoon, mutta mitä mies sanoisi?
- Päivää, nuori mies, mies sanoi hyväntuulisesti ja pomputti palloa kädessään.
- Päivää, Jussi sanoi ja huokasi samalla helpotuksesta.
Mies katseli välinpitämättömästi ympärilleen. Sitten hän laski pallon maahan ja potkaisi Jussille.
- Opiskeletko sinä täällä Internaatissa?
- Joo.
- Hikistä puuhaa näin kesällä, mies sanoi. - Kun on näin hellekin.
Jussi nyökkäsi.
- Tunnetko muuten Marianna-nimistä tyttöä? mies kysyi yllättäen. - Muistaakseni hänen vanhempansa kertoivat, että tyttö opiskelisi täällä Suurlahdessa.
- Kyllä, minä tunnen yhden Mariannan? Jussi sanoi ja katsoi uteliaasti miestä.
- Siitä on tosi pitkä aika, kun näin Mariannan viimeksi. Lyönpä kuitenkin melkein vetoa, että hänen huoneensa on tuo, jossa on kukalliset verhot.
Jussi pudisti päätään.
- Ei, ei se se ole, hän sanoi. - Se on toi, jossa on siniset verhot.
- Hyvä etten lyönyt vetoa, mies naurahti. - Hyvää päivänjatkoa sinulle.
Mies käveli autolle, istui sisään ja ajoi pois. Samalla hetkellä Sven tuli juosten taas ulos.
- Kenenkä kanssa sinä puhuit?
- En minä oikein tiedä. Kertoi tuntevansa Mariannan, sen bangkokilaisen.
- Mitä se sitten sanoi?
- Ei oikeastaan mitään. Väitti arvaavansa, että Mariannan huoneessa on kukalliset verhot.
- On vai?
- Ei, vaan siniset.
- Et kai sinä sanonut sitä sille miehelle?
- Miten niin? Mitä kauheeta siinä on?
- Sehän voi olla joku, joka haluaa kidnapata Mariannan.
- Tietysti, Jussi sanoi kyllästyneenä Svenin inttämiseen. - Mennään sisälle, muidenkin pitäisi pian tulla kaupungilta takaisin ja mun pitää vielä tehdä äikän kotiläksyt, muuten Kaarina räjähtää huomenna.
Mäkinen oli lajitellut postin toimistohuoneen pöydälle. Kirjeitä, kortteja ja pari pakettia. Postin kanssa oli sovittu, että paketit tuotiin suoraan Internaattiin, ettei oppilaiden tarvinnut noutaa niitä postista. Mäkinen piti kirjaa paketeista, sillä hän joutui kuittaamaan ne omalla nimellään ja oli vastuussa lähetyksistä, kunnes vastaanottaja oli kuitannut ne itselleen.
- Mauno, Mäkisen vaimo Leena sanoi sisälle tullessaan.
Mäkinen tiesi, että kun vaimo sanoi "Mauno", se tiesi jotakin hankalaa tehtävää. Jos vaimo sanoi "Mäkinen", kaikki oli normaalia.
- Niin, Mäkinen sanoi.
- Äiti on tulossa Helsinkiin kahden bussilla. Oli unohtanut ilmoittaa.
- Jaa.
Mäkinen sanoi vain jaa, vaikka tiesi, että hänen oli haettava anoppi asemalta. Kello oli jo kolmetoista, aikaa ei ollut paljon. Muodon vuoksi hän kuitenkin sanoi:
- On tämä postin selvitys vielä kesken.
- Minä voin jatkaa, Leena tarjoutui.
- No, kyllä sen ehtii, Mäkinen sanoi. - Haetaan sitten anoppi asemalta.
Hän meni ulos, nousi Internaatin pikkubussiin ja ajoi iltapäiväliikenteen sekaan.
|