Giuseppe Acerbi Turussa

talialainen kulttuurimatkailija Giuseppe Acerbi (1773 – 1846) poikkesi matkakumppaninsa, ruotsalaisen eversti A. F. Skjöldebrandin kanssa alkuvuodesta 1799 Turkuun matkallaan Tukholmasta Nordkappiin. Lyhyt vierailu oli hyvin merkityksellinen ja kauaskantoinen suomalaiselle kirjallisuudelle. Matkalaisten 1800-luvun alkuvuosina ilmestyneet kirjat levittivät nimittäin koko sivistyneen maailman tietoisuuteen kansanrunon ”Jos mun tuttuni tulisi”. Acerbi ylisti runon kirjoittajaa suomalaiseksi Sapfoksi ja itse J. W. von Goethe teki runosta saksannoksen nimellä Finnisches Lied.

Giuseppe Acerbi syntyi toukokuun 3. päivänä 1773 Castel Goffredossa, lähellä Mantovaa, Pohjois-Italiassa. Varakas perhetausta mahdollisti hänelle monipuolisen yksityisopetuksen kotona. Hän oppi puhumaan sujuvasti useita kieliä, äidinkielensä italian lisäksi saksaa, englantia, ranskaa ja latinaa. Hän tunsi hyvin klassista kirjallisuutta, oli taitava piirtäjä ja muusikko. Hän valmistui 21-vuotiaana Pavian yliopistosta lakimieheksi, mutta ei viihtynyt alalla, vaan kulttuurimatkailu veti häntä puoleensa.

Acerbi tekin ensimmäisen ulkomaanmatkansa 1796 Skotlantiin ja Irlantiin. Jo tuolloin hän omaksui tavan kirjoittaa muistiin näkemäänsä ja kokemaansa.

Vuonna 1798 Acerbi matkusti Wieniin. Sieltä hän sai matkakumppanin, rikkaan brescialaisen pankkiirin pojan, Bernardo Bellottin. Ei tiedetä, oliko Acerbi päättänyt jo Wienistä pohjoiseen lähtiessään ulottaa matkansa Nordkappiin, Euroopan pohjoisimpaan kolkkaan. Pohjolasta oli kuitenkin tullut 1700-luvun loppupuolella kiehtova matkakohde tuntemattomuutensa ja siihen liittyvän eksotiikan takia. Taustalla olivat myös käytännölliset syyt: Keski-Eurooppaa ravistelivat sisällissodat ja matkustaminen siellä oli käynyt vaaralliseksi.

Acerbin matkan motiivina saattoivat olla myös kaupalliset intressit. Hänen isänsä omisti silkkikehräämön ja Acerbi kirjoitti kotiin silkkikaupan mahdollisuuksista Ruotsissa ja kuvaili vierailemiensa paikkakuntien taloudellisia oloja.
Acerbi saapui matkakumppaneineen Tukholmaan syyskuussa 1798. He viettivät kaupungissa puolisen vuotta seurustellen kaupungin kulttuurielämän kerman kanssa. Tukholmasta matkalaiset saivat mukaansa uuden matkakumppanin, ruotsalaisen everstin A. F. Skjöldebrandin.

Maaliskuussa 1799 retkikunta jätti Tukholman taakseen ja ylitti jäitä pitkin hevoskyydeillä Ahvenanmeren ja saapui Turkuun 23. päivänä.

Skjöldebrandin maalaus Turusta 1799.

Turussa Acerbi kumppaneineen asettui Seipelin Victoria-majataloon, joka sijaitsi nykyisessä Ingmanin talossa. Ajan tavan mukaan matkalaiset ottivat yhteyttä paikkakunnan merkkihenkilöihin ja vierailivat mm. yliopiston kirjastossa, jossa tapasivat professori Henrik Gabriel Porthanin ja kirjastonhoitaja, runoilija Frans Mikael Franzénin.

Franzén esitteli matkalaisille kansanrunon ”Jos mun tuttuni tulisi” kääntämällä sen ranskaksi. Runo herätti Acerbissa suurta ihailua. ”Tämä pieni runo on ihmeellinen suoritus, kun ajattelee, että sen on sepittänyt tyttö, joka ei ole osannut lukea eikä kirjoittaa”, hän suitsuttaa 1802 ilmestyneessä matkakirjassaan. ”Sen on

synnynnäinen runoilija luonut sydämensä sanelun mukaan, rakkauden siivittämin sanoin, ja tavannut sulon, joka on taiteen tavoittamattomissa. Tämä suomalainenSappho saavuttaa kolkkoilmastoisen maansa hankien keskellä saman tunteen lämmön kuin Lesboksen runoilijakin.”

Skjöldebrand painatti matkakirjaansa runosta Franzénin ranskannoksen hiukan muokattuna, Acerbi omaansa englanninkielisen käännöksen.

”Jos mun tuttuni tulisi” –runo merkittiin muistiin Suomessa ensimmäisen kerran 1700-luvulla, ja se ilmestyi painettuna Porthanin De poësi fennica –kirjassa 1778. Runosta on myöhemmin kerätty talteen 157 toisintoa, suurin osa Karjalasta ja Inkeristä. Porthanin julkaiseman version on merkinnyt muistiin Rantsilasta Kristfried Ganander. Runon lähtökohtamuotona pidetään seuraavaa kymmentä säettä:

Jos mun tuttuni tulisi,
Ennen nähtyni näkyisi,
Sille kättä käppäjäisin,
Vaikk ois käärme kämmenpäässä,
Sille suuta suikkajaisin,
Vaikk ois suu suden veressä,
Siitä kaulahan kapuisin,
Vaikk ois kalma kaulan päällä,
Vielä vierehen kävisin,
Vaikk ois vierus verta täynnä.

Skjöldebrand julkaisi matkakirjassaan runon tekstin suomeksi ja ranskaksi ja nuotinsi sävelmän.

Viljo Tarkiainen, joka on hakenut runon alkumuotoa 65 toisinnon pohjalta, luonnehtii runoa väkeväksi rakkaudentunnustukseksi, jonka ”intohimoinen ikävöinti pusertuu kuin verenhuuto pakahtuvasta rinnasta”. Runossa on karheutta ja rajua mielenpurkausta, ”intohimon paloa ja mielikuvituksen juopumusta”. Tarkiaisen mukaan runon kuvat ”synnyttävät tunnon erämetsien kuumaverisestä tyttärestä, jonka vaisto on tehnyt valintansa miesten joukosta”.

Matti Kuusi ei pidä kuitenkaan todennäköisenä, että runon kirjoittaja olisi Tarkiaisen ajattelema oppimaton neito tai Acerbin mainitsema luku- ja kirjoitustaidoton ”nuori pohjalainen maalaistyttö, kotipitäjänsä pappilan palvelijatar”, vaan tekijä on pikemminkin ollut aikansa sanataiteen huipulla ja tuntenut olemassa olleen runotradition. Kuusi pitää jopa mahdollisena, että runoilija olisi sama turkulaisvirtuoosi, joka sepitti Annikaisen virren ja Lohikäärme ja neito –runon. Kuusi kysyy, ”voiko pieneen sovinnaiseen maahan syntyä vuosisadankaan kuluessa kahta näin kiihkeän aktiivista runoilijatarta?"

Runo ilmestyi siis aluksi englanniksi ja ranskaksi Acerbin ja Skjöldebrandin matkakirjoissa. Saksaksi runon käänsi Goethe nimellä Finnische Lied v. 1810. Käännös perustuu runon ranskannokseen, joka ilmestyi Skjöldebrandin matkakertomuksen lisäyksessä vuonna 1802.

Runon maailmankielten valloitus tapahtui kuitenkin yksittäisen entusiastin toimeliaisuudesta. Ruotsalainen virkamies C. G. Zetterqvist halusi kerätä kielitieteellistä aineistoa vertailevaa tutkimusta varten. Materiaalin hankkimista varten hän painatti lentolehtisen, jossa oli runosta latinan-, saksan- ja ranskankielinen sananmukainen käännös. Hän lähetti lehtisen 1400:lle henkilölle eri puolille maailmaa pyytäen runosta omakielistä käännöstä. Vastauksia tuli 467. Niinpä mm. kabyylit, arabit, baskit ja tahitilaiset saivat omat käännöksensä - onpa runosta olemassa myös gootinkielinen riimukirjoitus sekä muinaiskreikkalainen ja sanskriitinkielinen versio. Suomalaisista runon käänsivät mm. August Ahlqvist mordvaksi, M. A. Castrén samojediksi ja Elias Lönnrot ruotsiksi.

Krisfried Gananderin patsas Rantsilassa.

Zetterqvistin tarkoituksena oli julkaista käännöksistä kirja turkulaisen J. W. Lilljan kustannuksella v. 1857, mutta hanke kariutui tekijän ja kustantajan erimielisyyksiin. Käsikirjoituksesta on säilynyt kaksi versioita, toinen on Suomen Kirjallisuuden Seuran arkistossa, toinen Göteborgissa.

Skjöldebrandin pääosin kuvista koostuva matkakirja ilmestyi 1801-1802 ja siitä tuli menestys. Acerbin teos ilmestyi 1802 ja siitä tuli sensaatio. Teos käännettiin pian saksaksi, ranskaksi ja hollanniksi.

Acerbi oli sujuvakynäinen kirjoittaja ja tarkka havainnoitsija. Hän pani muistiin matkan varrella kuulemiaan juoruja ja ilkeyksiä, joiden kohteeksi erityisesti ruotsalaiset joutuivat. Ruotsin viranomaiset pyrkivätkin estämään kirjan käännösten julkaisemisen, mutta vain saksankielinen painos ilmestyi siloteltuna. Acerbin kirjan sensaatiota piti myös yllä pitkä polemiikki kuvituksen plagioinnista ja piraattipainosten julkaisemisesta.

Suomalaisilla ei ole juuri valittamista Acerbin tekstin suhteen, pikemminkin päinvastoin. Kustaa Vilkunan sanoin teos on mainio Suomi-reportaasi vuodelta 1799. Kirja antoi myönteistä tietoa eurooppalaisille lukijoille Suomesta ja maan olosuhteista. Ja ennen kaikkea, Acerbi ja hänen matkakumppaninsa eversti Skjöldebrand veivät suomalaista kirjallisuutta ensi kerran Eurooppaan.

Turusta Acerbin matka jatkui Kyröskosken kautta Ouluun ja edelleen Nordkappiin.