Väinämöinen valaan vatsassa


[M.Metshevin kuvitusta 17. runoon]
Uuden Kalevalan 17. runo kertoo Väinämöisen Vipusessa käynnistä. Runo kuuluu šamaanirunoihin, kuten sitä edeltävä Väinämöisen Tuonelassa käynti. Vierailu šamaani Antero Vipusen luona aiheutui suoranaisesti Tuonelan matkan seurauksista.

Kalevalan kertovan rakenteen kannalta Vipus-runo on merkittävä, sillä siinä olevien aineksien voi nähdä sitovan ensimmäisen runon kosmogonian, maailman synnyn kuvauksen, eepoksen viimeiseen runoon, jossa Väinämöinen poistuu maailmasta uutta tulemistaan odottamaan. Runo on myös kaksinkertainen sankarimatkan kuvaus, jonka aihelmat ja rakenne ovat kansainvälisiä.

Väinämöinen alkaa veistää venettä 16. runossa Sampsa Pellervoisen etsimistä venepuista. Väinämöinen laulaa veneensä kokoon, mutta pursi jää keskentekoiseksi, koska veistäjältä puuttuu kolme sanaa. Niitä hän lähtee hakemaan Tuonelasta, mutta huonoin tuloksin.

Miettiessään Tuonelasta palattuaan ongelmaa Väinämöinen tapaa paimenen, joka kehottaa häntä menemään Antero Vipusen luo, jolta puuttuvat sanat voisi saada. Paimen kertoo, ettei matka ole helppo, sillä Vipuselle johtavalla tiellä on neuloja sekä miekan ja tapparan teriä ja lisäksi Vipunen on pelottava ihmisiä syövä jättiläinen.

Väinämöinen lähtee hakemaan sanoja

[Matti Visanti, Elias Lönnrot, litografia] Väinämöinen menee seppä Ilmarisen luo ja taotuttaa itselleen rautaiset kengät, rukkaset ja paidan ja lisäksi sauvan, jonka sydän on terästä.
Ilmarinen sanoo Väinämöiselle, että tämän matka on turha, sillä Vipunen on kuollut jo kauan sitten. Väinämöinen ei välitä neuvoista, vaan lähtee matkaan pitkin naisten neulojen neniä, miesten miekan tutkamia, uron tapparan teriä ja selviää vaaralliselta taipaleelta perille.

Vipunen on tosiaan kuollut, hänen päällään kasvaa sankka metsä. Väinämöinen kaataa sen ja alkaa herätellä vanhaa šamaania työntämällä terässauvansa hänen suuhunsa.

Lönnrotin Simana Sissoselta talteen ottaman Vipus-runon toisinnon mukaan šamaani sanoo häntä herättelevälle Väinämöiselle, että "viel' on tuolla sy'ämykseni kiven kirjavan sisässä, maksan karvaisen mahassa". Martti Haavion mukaan Vipunen on loveen langennut šamaani, joka on ottanut henkieläimekseen valaan. Jostain syystä šamaania ei ole herätetty transsista, ja niin hänen sielunsa on jäänyt valaan sisälle, eikä palannut ruumiiseensa. Lause 'kiven kirjavan sisällä' on siten substituutio ilmaisusta 'kian kiljuvan sisällä', jossa kita on venäjän kielen sana kit eli valas.

Väinämöisen seistessä Vipusen "suun ohella" hänen jalkansa "torkahtavi" ja sankari putoaa jättiläisen suuhun, jolloin tämä nielaisee hänet.

Nielentä-motiivia ei pidetä alkuperäiseen runoon kuuluvana, vaan myöhemmin uudelleen runoiltuna lisänä dramatiikan ja jännityksen lisäämiseksi. Nielentä-motiivin tunnetuimpia käyttäjiä on Raamatun Joona valaan vatsassa -kertomus, mutta samanlaisia Vipus-runon sisältöä lähellä olevia satuja on tallennettu mm. Skandinaviasta, Venäjältä, Syyriasta ja Polynesiasta.

Valtaosassa Vipus-runon suomalaisissa toisinnoissa Väinämöinen saa kuitenkin puuttuvat sanat Vipuselta tämän herättyä - joutumatta niellyksi.

Yöllinen merimatka

Lönnrotin Kalevalassa Väinämöinen siis putoaa Vipusen vatsaan. Sankari arvelee aluksi, että on mennyttä kalua: "jo taisi tuhoni tulla". Väinämöinen säilyttää kuitenkin malttinsa. Aluksi hän tekee veneen ja alkaa soudella "suolen päästä suolen päähän". Sitten hän rakentaa pajan vaatteistaan ja ryhtyy takomaan.
[Kuva A.Gallen-Kallela]

Vipunen alkaa manata saamaansa vaivaa pois, aluksi kuin tunnustellen, sitten voimallisemmin ja lopulta hätäsanoin. Kaikki on turhaa, Väinämöinen ei poistu, vaan hän sanoo tyynesti, että "hyvä tääll' on ollakseni, - keuhkot käypi keitokseksi, rasvat ruoiksi hyviksi". Lopulta Väinämöinen esittää vaatimuksensa saada kuulla tarvitsemiaan sanoja, jotta lopettaisi Vipusen kiduttamisen. Vanhan tietäjän on pakko myöntyä. Hän avaa sanaisen arkkunsa ja alkaa laulaa syntyjä syviä.

Vipunen osoittaa olevansa mahtava šamaani, jolla on "alkuluotteita", tietoa maailman luomisesta. Vipus-runo on Kalevalan eeppisessä kerronnassa takauma, se tuo uutta tietoa Kalevalan ensimmäisen runon kosmogonisiin tapahtumiin eli kertoo ensimmäisestä luomisteosta: "kuinka luojansa luvalla, kaikkivallan vaatimalla itsestänsä ilma syntyi, ilmasta vesi erosi, veestä manner mateleikse, manterelle kasvot kaikki".

Vipusen šamanistisesta mahdista ja laulun voimasta kertoo se, että aurinko ja kuukin alkoivat kuunnella häntä, aallot seisahtuivat, joet lakkasivat virtaamasta ja kosket kuohumasta. Kun Väinämöinen on saanut veneen tekemiseen tarvittavat sanat ja lisäksi paljon muutakin tietoa, hän poistuu Vipusen vatsasta.

Sankarimatkan kuvaukset

Vipusessa käynti -runo noudattaa rakenteeltaan sankarimatkan kaavaa: sankari saa tehtävän, joka on vaikea suorittaa. Hän varustautuu apuvälineillä, joiden turvin selviää perille. Siellä hän joutuu vaaraan, mutta pelastuu neuvokkuutensa avulla, saa tehtävänsä täytettyä ja siitä palkkion. Kalevalassa se on henkinen, esi-isien tieto. Myöhemmissä sankarimatkan kaavaa noudattavissa ihmesaduissa ja eepoksissakin, kuten Nibelungein laulussa, palkkio on konkreettisempi ja esineellisempi, kultaa, valtaa ja puolisoita.

Näitä samaa kaavaa käyttäviä sankarin matkan kuvauksia on kerrottu vuosituhansia. Venäläisistä ihmesaduista koottu kaava soveltuu yhtä lailla intialaisiin Upanisadeissa oleviin kertomuksiin kuin nykykirjallisuuden edustajiin aina Rider Haggardin Kuningas Salomonin kaivoksista Juhani Ahon Rautatiehen ja Ian Flemingin James Bond -romaaneihin. [Laura 4 v. ja Elias Lönnrot Sammatissa]

Vipus-runon sisällä on myös toinen sankarimatkan kaava, ns. yöllisen merimatkan kuvaus, nielentä-aihelman sisältävä osa kokonaisuutta. Saksalainen Leo Frobenius on laatinut lukuisten myyttien pohjalta sankarin yöllisestä matkasta kaavion. Sankari joutuu suuren kalan tai merihirviön nielaisemaksi lännessä, josta hirviö aloittaa matkan kohti itää. Vatsassa oleva sankari sytyttää matkan aikana tulen (Väinämöisen paja) hirviön sisällä ja alkaa myöhemmin syödä tämän sydäntä ("keuhkot käypi keitokseni"). Kun hirviö on rantautunut, sankari leikkaa eläimeen aukon ja pääsee ulos (Väinämöinen poistuu suun kautta).

Jolande Jacobin mukaan sankari vastaa aurinkoa, hirviön vatsa alista maailmaa eli yötä, jolloin aurinko vaeltaa lännestä itään noustakseen sieltä uudestaan.

Matkan voi tulkita šamaanin loveen lankeamiseksi eli tiedon hakemiseksi fyysisen maailman ulkopuolelta, Tuonelassa käymiseksi ja ylösnousemukseksi. Tyylikeinona kertoja käyttää runossa kolmen kertoa: kulun vaikeus eli tiellä olevat kolme estettä, Väinämöisen kolme Vipusen kiusamistapaa ja Vipusen loitsimisen kolme vaihetta.

Lemminkäinen, Päivän poika

Vaikka Vipusessa käynti -runo on pantu Väinämöisen nimiin, siitä on olemassa myös toisintoja, joissa päähenkilönä on joko Ilmarinen tai Lemminkäinen. Matti Kuusen mukaan juuri Lemminkäinen on runon roolihenkilö. Anna-Leena Siikala on osoittanut, että Lemminkäisen hahmo liittyy hedelmällisyyskulttiin. Skandinaavisessa perinteessä on lauluja, jotka muistuttavat läheisesti Lemminkäisen virttä. Niissä päähenkilö on Freyr, hedelmällisyyskulttiin liittyvä jumaluus, joka edusti auringon valoa. Lemminkäinen samaistetaan myös suomalaisessa varhaisemmassa perinteessä aurinkoon, Päivän poikaan.

Auringon matka kuvaa siis myös sankarin matkaa Tuonelaan ja uudelleen syntymistä. Syvimmän tietoisuuden saavuttaminen mursi kuoleman mahdin, kun šamaani pääsi matkallaan tietoisuuteen ikuisista ideoista kuten Väinämöinen Vipusen kertomista maailman syntyyn liittyvistä asioista.

Kuinka kävikään?

Kalevalan kertoja palaa viimeisessä runossa valas-aiheeseen. Väinämöinen jättää loukattuna maailman, purjehtii pois ja "laskea karehtelevi venehellä vaskisella [--- ] yläisihin maa-emihin, alaisihin taivoisihin". Ontrei Maliselta Lönnrot kirjoitti muistiin toisinnon, jossa Väinämöinen "laskia karehteloo, kurimuksen kulkun alla, kian kielen kääntämille". Meressä oleva kurimuksen kita eli merenpyörre on käsitetty myös valaaksi. Martti Haavion mukaan tässä ei ole kuitenkaan kyseessä sama valas, kuin Vipus-runossa, vaan ajatuksellinen sekaannus, jossa taudit manataan kurimuksen sisälle tai suuhun eikä kalan sisälle. Toisaalta runon voisi tulkita niinkin, että kun Väinämöinen maailmasta lähtiessään sanoo, että "Annapas ajan kulua, päivän mennä, toisen tulla, taas minua tarvitahan, kutsutahan kaivatahan, uuen sammon saattajaksi, uuen soiton suoriaksi", hän menee odottelemaan tulevaa aikaansa henkieläimeen eli lankeaa loveen ja asettuu pikemminkin valaaseen kuin kurimuksen kitaan, joka oli tautien manauspaikkaan.

Jos Väinämöisen Vipusessa käynnin nähdään liittyvän Kalevalan viimeiseen runoon, Väinämöisen tuomioon, Vipunen-runossa ennakoidaan Väinämöisen kohtalo. Rakenteellisesti tämä olisi komea suoritus yhdistäessään eepoksen alun ja lopun.

Lönnrot pohdiskeli Uutta Kalevalaa kootessaan suomalaisten kansanrunojen sisältämien aineksien kansainvälisyyttä, varsinkin maailman luomismyyttien samankaltaisuutta intialaisten pyhien tekstien kanassa. Yhteydet eivät rajoitu vain maailman syntyyn, vaan ulottuvat myös kerrontatekniikkaan ja rakenteisiin. Suomalaiset sankarit tekivät jo kalevalaisena aikana kansainvälisiä matkoja.

Kävijälaskuri
[Takaisin]