V. A. Koskenniemi, ristiriitainen klassikko

V.A. Koskenniemi Linnunlaulun huvilan toisen kerroksen terassilla 1910.

Veikko Forsnäs tuli opiskelemaan Helsinkiin Oulusta vuonna 1903. Nimensä hän suomensi Suomalaisuuden päivänä 1906 Koskenniemeksi ja allekirjoitti siitä lähtien kirjallisuusarvostelunsa kirjaimilla VAK tai V.A. Koskenniemi. Hänen esikoiskokoelmansa Runoja ilmestyi vuonna 1906. Se ei ollut vain 21-vuotiaan runoilijan esiintulo, vaan samalla sekä kirjallisuuspoliittisen että puoluepoliittisen Koskenniemen esiinmarssi.

Tullessaan opiskelemaan Helsinkiin Koskenniemi valitsi luonnollisesti osakunnakseen Pohjalaisen. Siellä enemmistöblokin muodostivat nuorsuomalaiset ja ruotsalaiset, joita vastassa oli harvalukuisempi suomettarelaisten joukko. Koskennimi kertoo muistelmakirjassaan Vuosisadan alun ylioppilas, että pohjalainen temperamentti antoi ylioppilaiden keskuudessa puoluejaolle erityisen jyrkkyyden: "Poliittinen mielenkiinto, joka sai usein intohimoisia muotoja, syrjäytti tärkeysjärjestyksessä kaikki muut harrastukset, varsinkin sivistykselliset".

Koskenniemi oli ujo, eikä tuonut itseään esiin, mutta tuli tunnustaneeksi oman värinsä ja leirin valinnan kirjallisesti. Kun Pohjalaisen osakunnan enemmistö päätti, ettei Yrjö-Koskiselta pyydetä kirjoitusta osakunnan albumiin, vanhasuomalaiset tekivät oman albuminsa, jossa Koskenniemi julkaisi sikermän runojaan.

Nuori opiskelija oli saanut sukulaiseltaan lainan, jonka turvin hän ajatteli vievänsä opinnot loppuun, jos onnistuisi itse ansaitsemaan jotakin. Hän sanoi opiskelleensa oikeastaan enemmän velvollisuudesta kuin intohimosta. Mielessä kangerteli epämääräisesti sanomalehtimiehen ja kirjailijan elämänura, johon häntä veti jo kouluaikana herännyt harrastus. Mutta hän ei pitänyt kiirettä, olihan hän vielä alle kaksikymmenvuotias. "Suo päivän mennä ja toisen tulla, ei ole kiirettä mulla", Koskenniemi kirjoitti myöhemmin Syyslilja-runossaan Hiilivalkea-kokoelmassa.

Nuori journalisti VAK

"Jos maailmassa on milloinkaan ilmestynyt lehteä, jonka ohjelmasta mikään kannatusta ansaitseva asia ei ole puuttunut, niin oli se Raataja."

Koskenniemi ei ollut omasta mielestään nuorena ylioppilaana millään tavalla sosiaalisesti herännyt. Hän oli lähtöisin köyhästä kodista, sillä isä oli kuollut nuorimman lapsen eli Veikon ollessa 2,5-vuotias. Hän ei vain ymmärtänyt, että he olivat köyhiä. "En kadehtinut rikkaita, mutta sen sijaan voin kyllä sanoa surkutelleeni köyhiä tai oikeastaan sellaisia, joita kuvittelin köyhiksi, vaikka nämä useinkin olivat paljon paremmassa taloudellisessa asemassa kuin itse olin tai lapsuudenkotini oli." Häikiön mukaan juuri köyhät lähtökohdat tekivät Koskenniemestä uutteran ja monipuolisen kirjoittajan. Hän pyrki elättämään itsensä kynällään ja moniin boheemiaikalaisiinsa verrattuna hän hoiti taloutensa hyvin.

Koskenniemestä tuli Raataja-lehden ensimmäinen toimitussihteeri. Hän oli tuolloin 19-vuotias ja joutui nyt perehtymään yhteiskunnallisiin asioihin, kiivailemaan mm. leipurien yötyötä vastaan.

Koskenniemi kirjoitti toimitussihteerin työn ohella Raatajaan kirjallisuuskritiikkiä ja runoja. Monet runot olisivat sisältönsä puolesta sopineet hyvin johonkin työväenlehteen, kuten sarja "Pikakuvia kadulta", joka sisältyy myös esikoiskokoelmaan.

Työmieslehti nimitti Raatajan miehiä "kravattisosialisteiksi". Sosialismi ei ollut vielä Suomen työväenliikkeessä niin marxilaista, etteikö samoja yhteiskunnallisia intohimoja tunteneita olisi hyväksytty samoihin seuroihin. Niinpä Koskenniemi sai kutsun perustamaan Sosialistista Aikakauskirjaa. Samassa kokouksessa olivat mukana Otto Ville Kuusinen, Eero Haapalainen ja Koskenniemen muistin mukaan Sulo Vuolijoki ja Edvard Gylling.

Kohti julkisuutta

Wilkuna jakoi suomalaiset dualistisesti kahtia. Oli vain länsisuomalaisia ja savolaisia, jotka erotti toisistaan lyhyen ja pitkän piimän raja. Erityisesti itäsuomalaiset kirjailijat saivat Wilkunan tuomion. Hän parodioi Eino Leinon virsurunoutta ja Juhani Ahon lyyristä lastutyyliä, ts. tähtäimessä olivat suometarlaisten kiistakumppanit Päivälehden kirjailijat.

Mitä suomalaisessa lyriikassa oli tapahtunut 1900-luvun alussa ennen Koskenniemen esiintuloa? Ei paljoakaan. Runoutta julkaistiin aika harvakseltaan. Eino Leinon Helkavirsiä oli ilmestynyt 1903, Otto Mannisen esikoisteos Säkeitä 1905. Koskennimen esiintuloa tervehtivät erityiset suomettarelaiset suoranaisin hurraahuudoin.

Kesä 1906 muodostui Koskenniemen runouden kypsymisajankohdaksi. Hän matkusti tuolloin kotiseudulleen Ouluun ja kirjoitti siellä kokoelmansa kaupunkiaiheiset osastot ja lakeussikermät.

Samaan aikaan Oulussa oli Koskenniemen opiskelutoveri Eino Kalima, tuleva Kansallisteatterin pitkäaikainen pääjohtaja ja Tšehov-tulkitsija. On pitkälti Kaliman ansiota, että Koskenniemen esikoiskokoelma tuli niin varhain ja nopeasti julki.

Kalima oli niin innostunut Koskenniemen runoista, että toimitti ne omin lupinensa Maila Talviolle, jolla oli suhteita Werner Söderström Osakeyhtiöön. Mikkola kutsui Koskenniemen lukemaan runojaan Töölönlahden rannalla olevaan huvilaansa, nykyiseen Villa Kiveen, jossa hän piti kirjallista salonkiaan.

Lokakuun alussa 1906 pidettyyn lukupiiriin osallistuivat Talvion ja hänen miehensä J. J. Mikkolan ja Kaliman ohella säveltäjät Erkki Melartin ja Evert Katila sekä ennen kaikkea kustantajan edustaja Jalmari Jäntti. Ja niin kävi, että Jäntti läksi Porvooseen salkussaan 21-vuotiaan opiskelijan käsikirjoitus.

Koskenniemen runokokoelma ilmestyi joulukuun alussa 1906 ja sai hyvin myönteisen vastaanoton. Häntä ei vielä tuolloin ollut leimattu vahvasti suomettarelaiseksi, joten jopa nuorsuomalaiset lehdetkin olivat myönteisiä.

Arvostelumenestys

Kilpi vertasi Koskenniemeä Leinoon ja Manniseen. Koskenniemeltä puuttui Leinon kielellistä hivelevyyttä ja Mannisen taidokkuutta, mutta niistä tunnistaa todellisen taiteilijan, jolla on asian mahtavuutta ja asian kauneutta.

Myös Maria Jotuni vertaisi Koskenniemeä Leinoon ja Manniseen. Hänen runosävelensä oli arvostelijan mielestä viileä ja klassisen kirkas ja paljas.

Eino Kaliman arvostelu oli ylistävä, olihan hän Koskenniemen ystävä ja eräänlainen esikoiskokoelman kätilö. "Koskenniemellä on yht’aikaa Kiven katsomuksen pyhää hartautta ja Oksasen miehekästä vakavuutta jaloksi taiteeksi sulautuneena."

Kyösti Wilkunan arvostelu oli hänen luonteensa mukaisesti poleeminen. Wilkuna väitti Raatajassa, ettei "siihenastinen suomalainen lyriikka ollut jaksanut kohota paljon kansanlaulua ylemmäs." Samalla hän mitätöi Leinon tuotannon "tuulikanteleen hymistykseksi" Tämä oli suora hyökkäys muitakin nuorsuomalaisia kirjailijoita kohtaan, sillä suomalaisen kirjallisuuden silloiset suuret nimet Juhani Ahosta alkaen kuuluivat Päivälehden ja sen seuraajan Helsingin Sanomien nuorsuomalaiseen piiriin.

Vastakohta-asetelma Koskenniemen ja Eino Leinon välille syntyi siis heti Runojen ilmestyttyä. Vanhasuomalaiset olivat innoissaan siitä, että heihin luettava nuori lupaus oli tullut kirjalliselle Parnassolle ja hänellä haluttiin lyödä erityisesti poleemista Leinoa.

WSOY:n historian kirjoittaja Kai Häggmanin mielestä jälkipolvet ovat dramatisoineet tätä kirjallisten asetelmien vastakkaisuutta, mikä huipentui V. A. Koskenniemen ja Eino Leinon kilpailuasetelmassa. L. Onerva on Eino Leino elämäkerrassaan nähnyt syyksi kahden erilaisen maailmankatsomuksen törmäämisen vanha- ja nuorsuomalaisuudessa.

"Toisella puolen traditsioni, toisella evolutsioni, toisella vanhoillisuuden pohjalle rakentuva patriotismi, toisella laajakatseinen humaanisuus, toisella auktoriteettien alainen ajattelu, toisella vapaa-ajattelu, toisella turvallinen, kunnianarvoisa paikallaan seisomisen kultti, toisella intomielinen, joskin epävarma kokeilulento kaikkiin ilman tuuliin, uusien probleemojen ratkaisemiseksi, uusien arvojen löytämiseksi."

Aika poleeminen on L. Onervankin näkemys. Leinoa on pidetty aina boheemin runoilijan perikuvana. Koskenniemen mielestä Leinossa on kuitenkin myös paljon konventionaalisia piirteitä. Itse asiassa nuori Koskenniemi itsekin oli melkoisen boheemi elämäntavoiltaan, tai sanotaanko epäsovinnainen. Se ei ilmennyt samalla tavalla ulospäin suuntautuneena kuin Leinolla, mutta Koskenniemen elämä pyöri varsin kauan poikamiesrunoilijan askeettisuudessa. Päivät ja illat kuluivat lehtien toimituksissa ja ravintolapöydissä, joihin hän palasi karusta asunnostaan, jossa hän kävi vain nukkumassa.

Kiistelty vaikuttaja

Koskenniemi toimi myös aktiivisesti eri kirjallisuusjärjestöissä, mm. PENissä ja Suomen kirjailijaliitossa ja osallistui niiden edustajina kansainvälisiin kirjailijakokouksiin.

Kaunokirjallisen työn ohella Koskenniemi oli ahkera kriitikko, jonka foorumeina olivat Aika ja Uusi Suometar. Kriitikoksi Koskenniemi oli itse herkkänahkainen omien teostensa arvostelulle. Toisen runokokoelman, Valkeat kaupungit, kritiikissä Anna-Maria Tallgren syytti Koskenniemeä ranskalaisten esikuvien jäljittelystä, mikä kävi kovasti nuoren runoilijan kunnialle. Vanhan ystävänsä Rafael Koskimiehen kanssa VAK:lla menivät sukset pahasti ristiin Latuja lumessa -kokoelman arvostelusta, Se aiheutti pitkän kirjedebatin runoilijan ja kriitikon välille.

Koskenniemi otti osaa kirjoituksissaan päivänpolitiikkaan, mutta ei puoluepolitiikkaan. Häikiön mukaan kulttuuripolitiikassa hän pysyi keskustelun ja väittelyn keskipisteessä. "Hänestä oli tullut kirjallinen auktoriteetti ja hän kohtasi luonnollisesti arvostelua niiden taholta, jotka eivät saaneet toivomaansa tunnustusta tai apurahoja." Koskenniemi oli kulttuurivaikuttaja, joka oli mm. Kordelinin säätiön sekä WSOY:n ja Uuden Suomen johtokunnan jäsen. Siksi hänen nähtiin vaikuttavan suoranaisesti sekä kirjailijoiden toimeentuloon että heidän teostensa arvosteluun.

Volter Kilpi kutsui Koskenniemeä “kansansa pimeimpien veritekojen lietsojaksi“. Kai Häggman, WSOY:n historian kirjoittaja, häikäilemättömäksi opportunistiksi ja juonittelijaksi, joka "oli omaa etuaan ajaessaan valmis tuhoamaan nuorten kirjailijoiden ja kriitikoiden uramahdollisuuksia". Raoul Palmgrenin 1947 julkaisema arvio Koskenniemestä oli suoranainen teilaus: Koskenniemi oli tullut “suomettarelaisen jesuiittaperinteen jatkajaksi“. Toisaalta Koskenniemeä arvostettiin oivaltavana kriitikkona ja erityisesti uusien kykyjen tukijana.

Sodan jälkeen muuttunut poliittinen ilmapiiri vaikutti monella tavalla Koskenniemeen. Hän oli toiminut Suomen kirjailijaliiton puheenjohtajana vuodesta 1942. Vuosikokouksessa 10. 10. 1945 VAK ei erovuoroisena enää asettunut ehdokkaaksi johtokuntaan. Sinne ajoivat omia edustajiaan kiilalaiset, johtohahmona Jarno Pennanen. Kun kiilalaisia ei valittu, he poistuivat kokouksesta ja ilmoittivat perustavansa oman liiton. Häikiö käsittelee laajasti tätä episodia elämäkertateoksessaan.

Koskenniemi joutui kahnaukseen myös kustantajansa WSOY:n kanssa. Hän oli johtokunnan jäsen ja Yrjö Jäntti halusi että VAK ei asettuisi vuosikokouksessa enää ehdolle. Tähän Koskenniemi ei suostunut ja hänet valittiin uuden hallintoneuvoston jäseneksi. Myöhemmin kiista kärjistyi taisteluksi WSOY:n johtamisesta. Vastapuolina olivat Jalmari ja Yrjö Jäntin lisäksi Martti Haavio. Tilanne stabiloitui, kun kirjalliseksi johtajaksi valittiin Eino S. Suolahti.

Häikiö jakaa Koskenniemi-kritiikin kolmeen kauteen. Ensimmäisessä vaiheessa oli vastakkainasettelu Leinon kanssa. Koskenniemeä käytettiin lyömäaseena häntä vastaan ja päin vastoin. Toinen aalto syntyi toisen maailmansodan jälkeen. Pisimpään ja sitkeimmin Koskenniemen yllä on riippunut syytös hänen suhteistaan Natsi-Saksaan. Hänet valittiin 1942 Weimarin kirjailijaliiton varapresidentiksi, jolloin vasemmisto tuomitsi hänet fasistiksi ja natsiksi. Tästä leimasta VAK ei ole vieläkään päässyt eroon. Häikiön mukaan Koskenniemi ei kuitenkaan ollut natsi, vaan arvokonservatiivi ja antikommunisti.

Kolmas vaihe liittyy suomalaisen modernismin syntyyn. Tuomas Anhavan johdolla Koskenniemi ja hänen runoutensa leimattiin vanhanaikaiseksi ja jo menneeseen aikakauteen kuuluvaksi. Eikä tämä ole vieläkään ohi. Koskenniemessä on samaa kuin välirauhansopimuksessa lakkautetuissa suojeluskunta- ja Lotta Svärd -järjestöissä, Häikiö kirjoittaa: niistä vaiettiin pitkään, vaikka niiden aatemaailma jatkui pinnan alla.

Mikä on sitten 125-vuotiaan V.A. Koskenniemen tuotannossa kestävintä? Koskenniemen runoja on sävelletty useita satoja. Monista on lauluina tullut kansallisomaisuutta: On suuri sun rantasi autius, Koulutie, Ovat kauan jo kukkineet omenapuut, Lippulaulu ja Sibeliuksen sävellykseen runoiltu Finlandia. Häikiön mielestä Koskenniemen matkakirjat ja esseistiikka antiikin sekä Ranskan ja Saksan kirjallisuudesta ovat yhä toimivia. Ja tietenkin kulttuuripoliittisesti runoilija-akateemikko henkilönä. Tuskinpa kukaan suomalainen kirjailija on aikanaan herättänyt niin paljon intohimoja. Ei edes Aleksis Kivi tai Väinö Linna, jotka VAK itse arvosti hyvin korkealle.