Kun nuortenromaani on hyvä

Oma tuttavuuteni Twainin teokseen alkoi viisi-kuusikymmen-luvun taitteessa. Philips-merkkinen putkiradiomme huusi eräänä iltapuhteena Matti Raninin äänellä:
- Tom.
Ei vastausta.
- Tom.
Ei vastausta.
- Minne ihmeeseen se poika on hävinnyt? Tom!
Ei vastausta.

Tämä on tehokas ekspositio. Se kertoo, että joku aikuinen yrittää määrätietoisesti saada yhteyttä Tom-nimiseen poikaan ja että tämä kyseinen henkilö tieten tahtoen haluaa pysyä näkymättömissä. Syy ei ole selvä, mutta täysin aavistettavissa: Tom on tehnyt jotain tai hänen halutaan tekevän jotain. Jokainen tietää tämän kokmuksesta.

Tässä lyhyessä alussa ovat jo sen taideteoksen vaatiman konfliktin ainekset oraalla: siinä puhutaan nuorten ja aikuisten maailman törmäämisestä. Tilanteeseen on helppo samaistua. Muutamalla rivillä kirjailija onnistuu lataamaan kokonaisen sukupolvien välisen ristiriidan, saamaan nuoren lukijan päähenkilön puolelle seuraamaan hänen kohtaloaan hamaan romaanin loppuun saakka.

Twain julkaisi Tomista kertovan kirjansa vuonna 1876 41-vuotiaana. Tuo ikä on ilmeisesti eräänlaista regression aikaa, sillä monet kirjailijat ovat silloin palanneet lapsuutensa ja nuoruutensa aikoihin ja usein kirjoittaneet parhaat teoksensa. Onko se jonkinlaista luopumista ja kypsymistä vai yritys keski-ikäistyneenä roikkua vielä hetki menetetyssä, kerrata sitä, millaista se oli tai olisi pitänyt olla.

Twain oli Tom Sawyerin seikkailujen kirjoitusajankohtana jo tunnustettu kirjailija. Hän oli kirjoittanut omiin kokemuksiinsa perustuvia kertomuksia ja humoreskeja, matkakuvauksen Jenkkejä maailmalla sekä teokset Koiranelämää ja Kullattu aikakausi. Tom Sawyerin ja Becky Thatcherin rakkaustarina alkoi itää kirjailijan mielessä 1860-luvun lopussa ja kypsyi seuraavan vuosikymmenen puolivälissä, samaan aikaan, kun Twain alkoi kirjoittaa kuvauksia Missisipi-joelta.

Romaanin esipuheessa kirjailija paljastaa näkökulmansa ja suhtautumistapansa. Hän sanoo, että vaikka kirja on pääasiallisesti tarkoitettu poikien ja tyttöjen huvitukseksi, hän kuitenkin toivoi, etteivät miehet ja naiset karttaisi sitä, sillä tarkoituksena oli osaksi ollut koettaa muistuttaa hupaisesti aikuisten mieleen, millaisia he kerran olivat itse olleet, mitä he olivat tunteneet, ajatelleet ja puhuneet ja mihin huimapäisiin tekoihin he joskus olivat antautuneet.

Twainin suhde kuvattaviin lapsiin ja nuoriin on siis ylhäinen ja etäinen, se on aikuisen näkökulma. Hänen kertojanasenteensa on hyväntahtoisen muistelijan, joka kertoo ymmärtäväinen hymynkare suupielessä henkilöidensä edesottamuksista, kommentoi niitä yhtä lailla kuin aikuisten reaktioita niihin. Kertoja jää taustalle vain draamallisissa kohtauksissa, jossa dialogi valtaa alaa. Kotimaisessa kirjallisuudessa tällaisia poika-aikojen kepposten ja kommellusten muistelijoita on runsaasti, vaikkapa Aarne Mustasalo, Kalle Väänänen ja Sakari Pälsi.

Mark Twain näyttää tuntevan erityistä tarvetta kommentointiin ja tulkintoihin henkilöittensä tunne-elämän kuohuissa:

[---] hän teeskenteli tietämättömyyttä tytön läsnäolosta ja rupesi 'esiintymään' kaikenlaisin järjettömin poikamaisin tavoin herättääkseen hänen ihailuaan.

Tai sitten näin:

Tyttö kyllä katuisi vielä jonakin päivänä - kenties sitten vasta, kun jo olisi liian myöhäistä. Ah, kunpa voisi kuolla vain tilapäisesti! Mutta nuoruuden kimmoinen sydän ei voi kauan olla puristettuna ahdistavaan muottiin. Vähitellen Tom rupesi tietämättään luisumaan takaisin tämän maailman harrastuksiin.

Aikuisen ja lapsen näkökulman välinen ero näkyy vahvimmin huumorissa. Kun Twain hyväntahtoisesti tuo esille henkilöillensä sydänsurut, hän ikään kuin haluaa esittää, kuinka pieniä ja harmittomia ne olivat, mutta kuinka suurilta ne silloin tuntuivat. Kirjailija käyttää tyylikeinona lähes burleskimaista liioittelua:

Ja Tom kuvitteli, mitenkä häntä kannettaisiin joesta, kuolleena, hiuskiharat läpimärkinä ja sydänparka hiljaa. Kuinka täti heittäytyisi hänen päälleen, kuinka tädin kyyneleet valuisivat sateena ja hänen huulensa rukoilisivat Jumalaa antamaan takaisin hänen poikansa; eikä hän milloinkaan, ei milloinkaan enää tahtoisi lapsiraukkaansa pahoinpidellä! Mutta hän makaisi siinä kylmänä ja valkeana ja liikkumattomana - pieni paljon kärsinyt raukka, jonka surut nyt olivat lopussa.

Psykologisesti tällainen itsesääli on varmasti oikein, mutta sananvalinta ja asenne tuovat näkyviin aikuista kertojaa. Parhaimmillaan Twainin huumori on draamallisissa kohtauksissa. Kuuluisin on tietysti se, missä hukkuneiksi luullut pojat saapuvat omiin hautajaisiinsa. Hurskastelua ja tekopyhyyttä ivaava kirjailija pääsee omaan elementtiinsä:

Pappi kertoi [---] vainajien elämästä monta liikuttavaa piirrettä, jotka kuvasivat heidän lempeitä ja jaloja luonteitaan, ja ihmiset näkivät nyt selvästi, kuinka yleviä ja kauniita nämä tapaukset olivat; ja he muistivat nyt murheellisina, että tapahtuma-aikanaan ne olivat näyttäneet heistä tärkeiltä kujeilta, jotka rehellisesti ansaitsivat ruoskaa.

Näiden draamallisten kohtausten ohella on myös verbaalista huumoria, joka on johdettu henkilöistä ja heidän luonteistaan:

- Pidätkö rotista? (Tom kysyy Beckiltä.)
- En! Minä inhoan niitä!
- Niin, niin minäkin - eläviä. Mutta minä tarkoitan kuolleita, joita langasta heilutetaan pään ympäri.

Twainin pojat ovat niin sanottuja "pahoja poikia". He tekevät kolttosia ja saavat niistä jatkuvasti rangaistuksia. Tuntuu siltä, että kirjailija näkee pojan lapsuuden jatkuvana väärin suuntautuvana toimeliaisuutena, joka törmää aikuisten asettamiin rajoihin. Osa on tyyppiä "tekevälle sattuu", osa suoranaista kiusantekoa tai ilkeyttä. Tämä maistuu joskus hiukan stereotypialta: pojat ovat saippuaa ja kampaa karttavia viattomia lurjuksia, jotka haaveksivat sankariteoista ja kunniasta ja maineesta, tytöt hepeneisiin pyntättyjä, tunnollisia rusettipäitä, jotka pillahtavat helposti itkuun. Mutta itse asiassa Hucleberry Finniä lukuun ottamatta, kaikki St. Petersburgin pojat ovat pikkuporvareita, sovinnaisuuksiin päätyviä poikia. Karkuretkellä Jacksonin saarella

he lukivat iltarukouksensa itsekseen ja makuulla ollen, koska ei kukaan arvovaltainen henkilö ollut siellä pakottamassa heitä polvilleen ja rukoilemaan ääneen: totta on, että he olisivat mielellään antaneet palttua koko rukoukselle, mutta pelkäsivät mennä niin pitkälle, sillä sellainen olisi voinut kutsua taivaasta äkillisen ja erityisen salaman.

Tomia sääntöjen noudattaminen hallitsee kaikkein eniten. Hän on romantikko, joka sepittää elämäänsä uudelleen, tekee siitä elämisen arvoista. Huck Finn on sensijaan realisti, vaikka ihaileekin Tomin lukeneisuutta ja tietoja:

- Näes, sanoi Tom, ihmiset eivät nykyään paljon välitä erakoista niin kuin ennen vanhaan, mutta merirosvoa kunnioitetaan aina. Ja erakon täytyy nukkua kovimmalla paikalla minkä löytää ja pukeutua säkkiin ja tuhkaan ja seisoa ulkona sateessa ja…
- Miksi hän pukeutuu säkkiin ja tuhkaan? kysyi Huck.
- En minä tiedä. Mutta heidän täytyy tehdä niin. Erakot tekevät aina niin. Sinunkin pitäisi tehdä niin, jos olisit erakko.
- Enpä juukeli soi tekisikään, sanoi Huck.

Tom Sawyer on romaaninsa päähenkilö, mutta kirja menettäisi oleellisen osan itsestään, ellei siinä olisi mukana Huck Finn, juopon isän hylkiö poika, jota kauppalan kaikki äidit vihasivat ja pelkäsivät, mutta lapset ihailivat ja toivoivat, että uskaltaisivat olla samanlaisia. Huck on koko St. Petersburgin riippumattomin ja itsenäisin henkilö. Hän on sosiaalisesti niin alhaalla, ettei voi ylenkatsoa ketään. Vailla tekopyhyyttä ja hurskastelua hän on hyvä ihminen, maanläheinen ja käytännöllinen, vaatimaton ja vähään tyytyvä.

Kun leskirouva Douglas tarjoaa romaanin lopussa kodittomalle Huckille turvapaikan luotaan, se näyttäisi yhdenlajin nuortenromaanin onnelliselta lopulta. Mutta Huck karkaa ahdistavasta ja säännöllisten tapojen kahlitsemasta elämästä entiseen vapauteensa. Tuntuu siltä, että Twain tekee tässä pilkkaa aikansa orpo- ja vaihdokasromaaneista. Vaikka Tom saa romanttisella kaunopuheisuudellaan Huckilta lupauksen palata lesken luo, me tiedämme, millaisen käänteen pojan elämä myöhemmin saa. Omassa romaanissaan Hucleberry Finnin seikkailut (Adventures of Hucleberry Finn 1884), päähenkilö häviää koko kauppalasta ja purjehtii lautalla alas Missisipiä karanneen neekeriorjan kanssa. Tom Sawyerin seikkailuissa sivuhenkilö Huck liitetään yhteiskuntaan, Huckleberry Finnin seikkailuissa hän eroaa siitä syyllistymällä yhteiskunnallisesti arveluttavaan tekoon: varastamalla köyhän vanhan naisen neekerin.

Tilanteiden tuoman ja henkilöistä lähtevän komiikan lisäksi Twain käyttää kaikkitietävän kertojan kommentteja huumorinsa väylänä. Näin kertoja tulee näkyväksi: "Jos hän (Tom) olisi ollut suuri ja viisas filosofi, niin kuin tämän kirjan kirjoittaja, hän olisi käsittänyt, että työtä on kaikki, mitä ihmisen täytyy tehdä, ja leikkiä se, mitä ihmisen ei ole pakko tehdä."

Rajumpaa on kommentointi, kun Twain on taas irvimässä inhoamiaan asioita:

Nämä hautajaiset tekivät tyhjäksi erään hankkeen - kuvernöörille aiotun anomuksen Intiaani-Joen armahtamisesta. Tässä anomuksessa oli ollut runsaasti allekirjoituksia; monta kyyneleistä ja kaunopuheista kokousta oli pidetty ja lähetystö, johon kuului ylen määrin vetisiä naisia, oli valittu käymään syvään surupukuun pukeutuneena kuvernöörin luona vaikeroimassa ja rukoilemassa, että hän olisi laupias aasi ja tallaisi velvollisuutensa jalkojensa alle. Intiaani-Joen uskottiin tappaneen viisi kauppalan asukasta, mutta mitä siitä? Vaikka hän olisi ollut itse saatana, ei kuitenkaan olisi puuttunut pehmeitä löyhäpäitä, valmiita töhertämään nimensä armonanomukseen ja pudottamaan sille kyynelen aina epäkunnossa olevista ja vuotavista kastelulaitoksistaan.

Juonellisesti Tom Sawyerin seikkailut on rapsodinen. Siinä kerrotaan pikkukaupungin elämästä niitä näitä ja tapahtumat sidotaan keskeisten henkilöiden avulla yhteen. Toki on olemassa löyhä kokonaisjuonikin, mutta Twainin tarkoituksena oli alunperinkin kuvata henkilöidensä puuhailuja laaja-alaisesti ja väljästi. Mitä ilmeisemmin hän kuitenkin pyrkii jännitystä korostavaan ja lisäävään kuvaukseen. Yö hautausmaalla on ollut tehokas keino nostattaa hiuksia pystyyn goottilaisesta romaanista lähtien. Kun siihen liitetään vielä rikos, tohtori Robinsonin murha, romaani saa kauhuromanttisten juonteiden lisäksi dekkarimaisia piirteitä. Pojat salapoliisina -teema, nuorten kirjallisuuden ekspansiivinen alue, nousee selkeästi esiin.

Pahuutta Tom Sawyer -romaanissa edustaa Intiaani-Joe, murhamies, jonka tuoma uhka muodostaa kirjan keskeisen jännityksen, jonka Twain onnistuu ylläpitämään romaanin loppuun saakka. Pienempiä, pääjuoneen liittyviä tehokeinoja, ovat Tomin ja Huckin öiset aarteenetsinnät ja Tomin ja Beckyn eksyminen luolaverkostoon. Nämä kaikki käänteet yhdistyvät onnistuneesti romaanin loppuratkaisussa. Syystä Tom Sawyerin seikkailuja pidetään Twainin rakenteellisesti ehjimpänä teoksena.

Tom Sawyerin seikkailut on myös rakkausromaani, kertoohan se Tomin ja Beckin tarinan. Minusta kuitenkaan Tomin rakastuminen ja rakkaudentunnustukset eivät ole psykologisesti kovin uskottavia. Saattaa tietysti olla, että amerikkalaisessa kulttuurissa kynnys kirjoittaa rihvelitaululle "Minä rakastan sinua", on matalampi kuin suomalaisessa yhteiskunnassa. Niin tai näin, mutta Becky vaikuttaa samanikäiseksi tytöksi varsin tietämättömältä neidolta. Tai sitten hän naisellista oveluuttaan käyttäen heittäytyy sellaiseksi:

Kuules, Becky, oletko sinä milloinkaan ollut kihloissa?
- Mitä se on?
- Ooh - kihloissa, jotta menisit naimisiin.
- En.
- Tahtoisitko olla?
- Enköhän. En tiedä. Millaista se on?
- Millaista ? Ei se ole minkäänlaista. Sinä vain sanot, jollekin pojalle, ettet milloinkaan huoli kenestäkään muusta kuin hänestä, et ikinä, et ikinä, ja sitten sinä suutelet ja siinä kaikki. Kuka tahansa osaa sellaista tehdä.
- Suudella? Miksi sitä suudellaan?
- No, ymmärräthän - tietysti, kun aina tehdään niin.

Rouva Frisk: Suudelkaa minua kädelle, olkaa hyvä!
Eversti: Meinaatko, että minun pitäisi pussata sinua?
Rouva Frisk: Juu!
Eversti: Älä valehtele! Ei tällaisesta ollut mitään puhetta! Senkin hajunäätä!

Tomin rakastumisella tuntuu olevan sama sovinnainen sääntöjä noudattava pohja kuin hänen romanttisen luonteensa kaipuulle seikkailuihin. Ei ihme, että realistinen Huck pitää pöhköinä Tomin puheita naimisiinmenosta: ”Katso isäukkoa ja äitiä. Muuta ne eivät tehneet kuin tappelivat alituisesti. Kyllä minä muistan.”

Jos Tomin ja Beckin suhde asettaakin jossain määrin kysymysmerkkejä, varsin tyydyttävästi Twain onnistuu kuvaamaan nuorten rakastavaisten käyttäytymistä, kun kumpikin vuorollaan tekee toisen mustasukkaisuudesta kaistapäiseksi. Jutusta kehittyy todellinen saippuaooppera: ensiksi Becky antaa Tomille hatkat kuultuaan, että tämä on ollut Amy Lawrencen kanssa kihloissa, sitten Tom ei ota vastaan tytön anteeksipyyntöä, vaan alkaa kuherrella Amyn kanssa uudelleen. Tällöin Becky alkaa katsella kuvakirjaa yhdessä Alfred Templen kanssa. Silloin Tom lähtee kesken päivän koulusta ja päättää ruveta merirosvoksi samaan aikaan kun Becky antaa Alfredille hatkat. Alfred arvaa, että häntä on lähestytty vain Tomin kiusaksi, ja hän kostaa kaatamalla mustetta Tomin lukukirjalle. Becky näkee tapauksen, mutta päättää antaa Tomin kärsiä syyttömänä rangaistuksen.

Bettyn ja Tomin välit paranevat, kun Tom ottaa sankarillisesti syyn niskoilleen Beckyn repimästä kirjasta. Lopullinen sinetti romanssille on, kun Tom pelastaa Beckyn maanalaisista luolista.

Tässähän olisi aineksia ihan omaankin kirjaan, rakkausromaaniksi. Tom Sawyerin seikkailuissa onkin suoranaista materiaalin runsaudenpulaa. Siinä on muistelmateosta, seikkailuromaania, dekkaria, eräkirjaa, pikkukaupunkikuvausta melkein sosiografiaksi asti, anekdoottisia novelleja ja humoreskeja. Näistä kaikista aineksista on myöhemmin kirjoitettu omia teoksia joko puhtaasti tai aineksia varioiden. Mutta ennen kaikkea Tom Sawyerissa ovat näkyvillä nuorten romaanin perusainekset: huumori, jännitys ja romantiikka.

Twainille tuotti vaikeuksia näkökulman valinta Tom Sawyeria kirjoittaessa. Kolmannessa persoonassa hän ei pystynyt häivyttämään aikuista kertojaminäänsä, ja tämä rasittaa muuten suhteellisen ehjää kokonaisuutta. Sen sijaan Hucleberry Finnin seikkailuissa tilanne oli toinen. Siinä kertojana on Huck, maailma nähdään ja koetaan hänen kauttaan. Tom Sawyer toimi ikään kuin pilottijaksona tähän romaaniin, jota pidetään Amerikan kirjallisuuden merkittävimpiin kuuluvana. Huck Finn liittyy samaan kertojaperinteeseen, joka alkoi Fennimore Cooperin Nutty Bumpposta ja jatkui Huck Finnin kautta Hemingwayn Nick Adamsiin ja Salingerin Holden Caulfieldiin.

Toki Tomissakin on Amerikan rajaseudun sankarin piirteitä. Hän on bisnesmies, joka keksii tarpeen ja kauppaa sen, maalauttaa Polly-tädin aidan kavereillaan, jotka maksavat siitä ilosta. Hän on showmies, jolla on oikea ajoitus, ja hän vangitsee yleisönsä. Hän on myyttinen sankari, joka ottaa syyn päällensä ja pelastaa maailman. Sellainenhan on amerikkalainen sankari. Huck Finnissä Twainin yhteiskuntakritiikki ja moraalinen eetos kuitenkin syvenee. Vaikka Tom Sawyerin seikkailujen taustalla on sama amerikkalainen yhteiskunta, se on Huckin kautta kuvattuna kovempi, kyynisempi ja vakuuttavampi.

Toki Tom Sawyerissa on myös todellisuus läsnä. St. Petersburgin lapsilla on pelkoja ja painajaisia, yhteiskunta on täynnä taikauskoa ja ahdistavaa tapauskonnollisuutta. Kuri on mieli- ja väkivaltaista, tekopyhyys, ahneus ja epäoikeudenmukaisuus on vallalla. Mutta kun Twain kertoo Tomista ja pojista, kysymyksessä on muistojen kultaama lapsuus, se on poikaidylli, kooste Twainin ja hänen lapsuudenystäviensä koetuista ja sepitetyistä seikkailuista. Vaikka kukaan ei koskaan löydäkään todellisuudessa aarteita, jokainen toivoo löytävänsä. Ja Tom löysi, koska hän sepitti sen.

Tom Sawyerin seikkailut ei ole tietenkään kaikkien nuorisoromaanien äiti. Mielenkiintoiseksi sen tekee, että siinä on melkein kaikkien nuorisoromaanien ainekset, joko sellaisenaan tai parodisesti. Sen henkilöissä on elämää, vaikka he elävät toisessa ajassa ja paikassa.

Kun Tom leikkii Jacksonin saarella merirosvoa kirjallisten malliensa mukaan, jälkipolvi saattaa leikkiä Tom Sawyeria. Ja ennen kaikkea se on kirjallinen malli. Siinä on kollektiivinen poikajoukko, jolla on johtajansa, siinä seikkailevat Don Quijote ja Sancho Pantza, tyttö ja poika, rosvot ja poliisit, siinä on huumoria, jännitystä, romantiikkaa ja tietysti onnellinen loppu. Jos nuorten elämän perusvire on optimismi, katteetonkin, Tom Sawyer on tavoittanut maailman realismin.

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden yhtenä keskeisenä funktiona on aina pidetty opettamista. Jo Platon sanoi aikoinaan, että faabelit sopivat lasten ja mielenvikaisten luettavaksi, koska niissä maailma esitetään niin yksinkertaisena, että se on helppo hahmottaa. Kuinka on Twainin laita? Huckleberry Finnin alussa tekijän käskystä tykistön komentaja G.G. lausuu, että kaikki, jotka yrittävät keksiä teoksesta siveellisiä opetuksia ajetaan maan pakoon. Kirjailija näyttäisi suhtautuvan nuivasti nuorison siveelliseen kasvattamiseen ja opettamiseen. Eikä vain Mark Twain, vaan lähes kaikki kirjailijat kautta aikojen. Topelius sanoi, ettei lastenkirjailijan tehtävänä ole ammentaa siveysoppia lukijaansa kauhalla, vaan antaa hänen ymmärtää asioiden merkitys kokonaisuudesta käsin.

Topelius ei siis kiellä, etteikö lasten ja nuorten kirjallisuus pitäisi sisällään kasvattavia aineksia. Hän on tietysti oikeassa, sillä ainahan kirjallisuus opettaa lukijaansa. Parhaimmillaan, kuten Tom Sawyerin tapauksessa, se ei pyri oppimestarimaisesti kasvattamaan.

Opettaminen on kirjallisuudessa elämyksen ja kokemuksen antamista. Lukukokemus lisää siis tietoa maailmasta, omasta elämästä. Siitä jokainen on kiinnostunut jos mistä. Ja tästä syystä Tom Sawyerin seikkailut on säilynyt ja säilyy. Niin käy, kun nuortenromaani on hyvä.