Parhaat kamuni: Pertsa ja Kilu

Väinö Riikkilä (1906-1969)

Riikkilä onnistuu romaaneissaan välttämään lasten- ja nuortenkirjallisuuden helmasynnin, ymmärtävän ja hyväntahtoisen aikuisen kiusallisen läsnäolon. Poikia kuvataan sisältä, heidän ajatusmaailmastaan ja maailmankäsityksestään lähtien. Romaaneissa on myös runsaasti intertekstuaalista ainesta. Kirjat liittyvät alluusioillaan maailmankirjallisuuteen ja syventävät siten lukukokemusta.

Suomalaisen nuortenkirjallisuuden keskeisiä teemoja ovat selviytyminen, onnen etsiminen ja tiedon arvostaminen. Jo Kalevalassa nämä teemat ovat vahvasti esillä. Kalevalaisilla sankareilla on samoja eräinkävijän, vesilläliikkujan ja kätevän osaajan taitoja kuin myöhemmillä kaunokirjallisuuden sankareilla. Kalevalassakin kuvataan miesten välistä ystävyyttä ja toveruutta sekä altruismia.

Vaikka suomalaisen poikakirjallisuuden aloittajana yleisesti pidetään A.E. Ingmanin romaania Rimpisuon usvapatsas, mielestäni Aleksis Kiven Seitsemän veljestä on kuitenkin teos, johon koko myöhempi poikakirjallisuus perustuu. Poikajoukon toiminnan kuvaus, robinsonadinen eräelämä, yhteistyön kuvaus ja vaikeuksista selviytyminen ovat Kiven romaanin fokuksessa. Riikkilän teoksille löytyy Kiven lisäksi selviä vaikutteita varsinaisesta nuortenkirjallisuudesta, Mark Twainin Tom Sawyerin ja Huckleberry Finnin seikkailuista.

Poikakirjoissa kuvataan kahden tai useamman pojan elämää ja toimintaa ryhmänä. Ryhmä tarvitsee johtajan ja sellaiseksi valikoituu yleensä joko joukon vanhin tai samanikäisistä muita taidoiltaan ja henkisiltä ominaisuuksiltaan etevämpi poika. Tom on oman joukkonsa johtaja mielikuvituksensa ja nokkeluutensa ansiosta, vaikka Huck Finnillä on huomattavasti enemmän elämänkokemusta ja sen mukanaan tuomaa tervettä järkeä. Pertsa on samanikäistä Kilua käytännöllisempi ja monissa asioissa kekseliäämpi. Muutkin hyväksyvät altruistisen Pertsan arvovallan ja sen myötä myös hänen johtajuutensa kaanien päällikkönä.

Pertsa on vastuunkantaja, hän huolehtii ja hoitaa säntillisesti annetut kotitehtävät, ruokkii sian ja kanat, keittää kahvin töistä palaaville perheenjäsenilleen, pinoaa ja pilkkoo puita.

Kilun äiti on kotiäiti, mutta Kilullakin on velvollisuutensa, vaikkei hänen vastuunsa olekaan niin suuri kuin Pertsan. Mielenkiintoista 1950-luvun taustaa vasten on lukea, kuinka Kilun äiti opettaa pojalleen naisten töitä, paikkaamista ja parsimista, jotta poika ei olisi naisista riippuvainen.

Kolmessa ensimmäisessä Pertsa ja Kilu -romaanissa Kilu on juuri joutumassa oppikouluun, kolmessa viimeisessä hän on lukiolainen. Äiti kaavailee pojastaan pappia tai opettajaa, mutta Kilu suunnittelee jättävänsä koulun kesken. Erikoista onkin työläistaustaisemman Pertsan suhde koulunkäyntiin. Vaikka hän itse opiskelee konepajassa käytännön töitä, hän kannustaa Kilua jatkamaan koulunkäyntiä.

Pertsa on jo alun pitäen aikuismaisempi kuin toverinsa. Hänellä on aikuisten kädentaitoja, hän osaa esimerkiksi tehdä puukon tupen. Hän on myös keksijä, lentokoneen suunnittelija, rotanloukun, koiran kuonokopan ja sukelluskypärän kehittäjä.

Yleensä suomalaisen poikakirjallisuuden päähenkilöillä on luonnossa liikkumisen kykyä ja taitoa, joka liittyy agraariseen elinympäristöön. Kalevalan sankarit tekevät suksia, veistävät veneitä, takovat keihäitä, miekkoja ja jopa mekaanisia laitteita kuten Ilmarinen rautaisen jättiläiskotkan ja myyttisen Sammon. Pertsa on harjaantunut merenkävijä. Huomattavaa on, että Etelä-Hämeeseen, varsinaisen järvialueen ulkopuolelle sijoittuvassa Seitsemässä veljeksessä ei veneillä ja vesillä liikkumisella ole erityistä merkitystä, mutta merellinen sanasto ja purjehtimiseen liittyvä dramatiikka on kuitenkin mukana. Kalevalassahan venosen mieli on aina vesille.

Riikkilän tunnusmerkki on kuvata myrskyävää merta ja aallokossa tuulta vastaan kamppailevia poikia. Kerronta on uskottavaa; ne sankariteot, joihin pojat yltävät, ovat heidän mittaisiaan, vaikka todellisia kenelle tahansa.

Haaksirikko ja veden varaan joutuminen on lähes jokaisen Pertsa ja Kilu -romaanin yksi jännityselementti, josta ei kuitenkaan tule kliseistä. Jo Viimeisissä kaaneissa pojat pelastavat uppoavasta huvijahdista nuoren naisen ja miehen. Saarelta nousi savua -kirjassa pojat hinaavat konevian saaneen merivartioaluksen turvaan ja Kuolion saarelle jääneet tinayhtiön osakkaat pelastavat kaksi purjehtimassa ollutta tyttöä. Pertsa ja Kilu merellä -romaanissa hinaaja Sam ajaa karille ja pojat pelastautuvat proomuun. Sarjan viimeisessä kirjassa Adventuren viimeinen lasti Pertsa ja mukana oleva Pirkko ovat hukkua huuhtouduttuaan mereen.

Tom Sawyerin seikkailujen komeimpia kohtauksia on, kun merirosvoiksi ruvenneet ja hukkuneina pidetyt pojat marssivat omaan muistotilaisuuteensa. Myös Pertsa ja Kilu nousevat kuolleista sekä hinaaja Samin että Adventuren haverin jälkeen. Suomalaisilla sankareilla ei ole kuitenkaan halua turhaan dramatiikkaan, sillä pelkona on, että aikuiset ryhtyvät estämään merelle menoa.

Sarjan päätösromaanissa Kilun äiti yrittääkin rajoittaa oman poikansa merellistä elämää sanomalla, että merelle "on mentävä aikamiehiä mukaan". Pertsan ymmärtävä äiti näkee asian toisin: "Juuri tuollaisilla matkoilla ne pian varttuvatkin miehiksi."

Pertsa ja Kilu -romaanit kuvaavat initiaatiomenoa, poikien kasvamista miehiksi. Riikkilä tekee sen kuin huomaamatta, uskottavasti ja alleviivaamatta. Se on reilujen kamujen maailman kuvaamista maailmassa, joka ei aina ole reilu ja oikeudenmukainen, mutta joka voi kuitenkin tarjota selviytymisen ja menestymisen mahdollisuuden asiaan tarttuvalle.