Keski-ikäinen lapsianarkisti
Peppi Eraimintytär Pitkätossu

"Vannon että sinä päivänä, jolloin minä saan kuulla jonkun lapsen olevan pahoillaan siitä, että saa itse huolehtia itsestään ilman aikuisia, sinä päivänä minä lupaan opetella koko kertomustaulun takaperin." Näin sanoo Peppi Pitkätossu kuin lapsen vapauden ohjelmajulistukseksi. Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossu ilmestyi viisikymmentä vuotta sitten, ja herätti paitsi lapsilukijoiden ihastuksen myös keskustelun autoritaarisesta kasvatuksesta Ruotsissa ja myöhemmin muualla maailmassa.

Peppi Pitkätossu on ruotsalaisen lastenkirjallisuuden steadyseller, joka on käännetty yli kolmellekymmenelle kielelle ja myyty toistakymmentä miljoonaa kappaletta. Kirja syntyi lastenkirjallisuuden kestoperinteen mukaisesti: äiti kertoi tarinan tyttärelleen ja kirjoitti sitten sepitteensä muistiin.

Astrid Lindgrenin esikoisteos Riitta-Maija keventää sydäntään sijoittui Raben & Sjögren -kustantamon nuortenromaanikilpailussa toiseksi vuonna 1944. Samaan aikaan Lindgren oli lähettänyt Peppi Pitkätossun käsikirjoituksen Bonniersille, mutta se hylkäsi tarinan. Kun Raben & Sjögren järjesti kilpailun, jossa etsittiin kirjoja 6-10 vuotiaille lapsille, Lindgren osallistui siihen uudelleen muokatulla Pepillä ja voitti ensimmäisen palkinnon. Matka maailmanmaineeseen oli alkanut.

Peppi Pitkätossu on yhdeksänvuotias muuttaessaan Huvikumpuun marakattinsa Herra Tossavaisen ja hevosensa kanssa. Jo alusta asti hän herättää sekä ihastusta että närkästystä ympäristössään. Pepin parhaiksi ystäviksi tulevat naapurissa asuvat sisarukset Tommi ja Annika, jotka ovat kuin Pepin käänteinen puoli, sovinnaisia, hyvinkasvatettuja ja siivoja lapsia. Peppiä ei ole kasvatettu ollenkaan, mutta hän on hyvin tietoinen aikuisten kasvatuksellisista päämääristä ja niiden perusteista: "Ilman muuta sinun on syötävä hyvä puurosi. Jollet syö, et kasva suureksi ja vahvaksi, et kykene pakottamaan lapsiasi syömään hyvää puuroaan, kun saat sellaisia."

Peppi itse käyttäytyy piittaamattomasti. Hän pukeutuu epäsiististi, valvoo myöhään, leikkii hengenvaarallisesti, kohtelee epäkunnioittavasti ja röyhkeästi vanhempia ihmisiä ja pilkkaa auktoriteetteja - opettajia, poliiseja, tätejä ja setiä. Mutta toisia lapsia kohtaan Peppi on ehdottoman oikeudenmukainen, antelias ja epäitsekäs. Hän suree kuollutta lintua ja rankaisee huonosti hevostaan kohtelevaa isäntää ja puolustaa pienempiä ja heikompia. Peppi on sekä fyysisesti että henkisesti voimakas ja hallitsee ympäristönsä ja elämänsä.

Huumorin lumipallo

Ahdasmielisyys, pahantahtoinen juoruilu ja tekopyhyys saavat Peppi -trilogiassa kyytiä. Astrid Lindgren on useissa kirjoissaan ilmaissut vastenmielisyytensä etenkin porvarisrouvien ylimieliseen ja alentuvaan palvelusväkeensä suhtautumiseen. Kun rouvat kahvikutsuilla moittivat kilvan omia piikojaan, Peppi sepittää tarinan isoäitinsä palvelijasta Mantasta, joka oli niin likainen, että häntä luultiin neekeriksi. "Ja kerran Kaupungintalon myyjäisissä hän sai ensimmäisen palkinnon kynsiensä alla olevista surureunuksista."

Pepin huumori perustuu pitkälti burleskiin liioitteluun, joka kasvaa pienestä pallosta lumivyöryksi. Peppi kahlaa huvikseen ojassa ja perustelee sitä sanomalla, että aikuiset ovat vain saaneet päähänsä, etteivät lapset saa kulkea ojissa, kuten Amerikassa, missä "ojat ovat niin tupaten täynnä lapsia, ettei vesi mahdu ojiin. Siellä lapset ovat ojissa vuosikausia. Tietenkin he talvella jäätyvät kiinni ja päät vain pistävät esiin. Äidit saavat kantaa lapsille mehukeittoa ja lihapullia, sillä he eivät pääse tulemaan päivälliseksi kotiin."

Ahtaasti ajatellen sepittäminen on valehtelemista ja se on hyvien tapojen vastaista. Annika, Peppi -kirjojen sympaattinen, mutta tosikkomainen mallityttö ahdistuu ystävänsä estottomista puheista, sillä äiti oli sanonut, että valehteleminen oli rumaa. Mutta Annikan veli Tommi on jo alkanut ymmärtää Peppiä: "Ei Peppi tosissaan valehtele, hän on vain valehtelevinaan, hän keksii, etkö käsitä, senkin tyhmyri!"

Vaikka Peppi Pitkätossu -kirjoissa on runsaasti tilannekomiikkaa, huumori on verbaalista. Siinä on aikuisiin kohdistuvaa näsäviisautta ja absurdia logiikkaa. "Tiedätkö mitä sinussa ja minussa on yhteistä?" Peppi kysyy hienolta herralta. "Me molemmat olemme suurisuisia. Minua lukuunottamatta." Kun haaksirikkoisia leikkivät lapset lähettävät pullopostin, Peppi laatii tekstin: "Auttakaa meitä ennen kuin menehdymme! Näännymme tällä saarella kahdessa päivässä ilman nuuskaa." Tommista viestissä on jotain pielessä, sillä eiväthän he nuuskaa, mutta Pepin logiikka on aukoton: "Ketkä ihmiset ovat useammin ilman nuuskaa, nekö jotka käyttävät nuuskaa vai ne jotka eivät käytä?"

Lindgrenin tekniikkaan kuuluu myös näkökulman vaihto, lapsi asettuu aikuisen asemaan. Kun Peppi tapaa kadoksissa olleen isänsä, avausrepliikki kuuluu: "Isä Efraim, kylläpä sinä olet kasvanut!" Peppi paljastaa käytöksellään ja suhtautumistavallaan yhteiskunnalliset ja kasvatukselliset konventiot ja kysenalaistaa ne. Sovinnainen Annika ihmettelee, kuka käskee Pepin iltaisin nukkumaan, kun hänellä ei ole isää eikä äitiä huolehtimassa asiasta. Peppi on ratkaissut asian ottamalla itse aikuisen roolin: "Ensin sanon aivan ystävällisesti, ja jollei siitä ole apua, sanon uudelleen ankarasti, ja jollen vieläkään tottele, saan selkääni, käsitättehän?"

Pepissä yhdistyvät Tommin ja Annikan uskaliaimmat toiveet. Hän on mistään säännöistä piittaamaton, hän on maailman vahvin ja puolustaa lapsia ilkeitä lapsia, ankaria aikuisia, humalaisia, poliiseja ja rosvoja vastaan. Hän on rikas kuin peikko ja voi ostaa mitä tahtoo, 18 kiloa karamelleja, kasoittain leikkikaluja, leivoksia ja kakkuja. Hän keksii aina tekemistä ja yllätyksiä ja hänellä on hevonen, marakatti ja isä, joka on Kurrekurredutin neekerikuningas.

Keskustelu kasvatuksesta

Peppi Pitkätossu sai alusta asti myönteisen vastaanoton. Kritiikki kiitti, ja kirjasta otettiin heti useita painoksia. Mutta toisen Peppi -kirjan, Peppi aikoo merille ilmestyttyä alkoi kuulua arvostelevia ääniä. Vähitellen kasvatusalan lehdissä ja päivälehtien yleisönosastoissa alkanut keskustelu kasvoi kiivaaksi väittelyksi Peppi Pitkätossun sisältämästä vapaan kasvatuksen ihanteesta ja auktoriteettien vastustamisesta. Varsinkin kansakoulunopettajat puolustivat kiihkeästi mm. koulun oikeutta oppilaiden ruumiilliseen kurittamiseen. Ruotsissa tämä kiellettiin vasta vuoden 1958 kansakoululaissa.

Arvovaltaiset pedagogit pitivät Peppiä suorastaan epänormaalina ja sairasmielisenä ja Astrid Lindgreniä lahjattomana ja sivistymättömänä. Kriitikoilla ei ollut ymmärrystä kirjan burleskiudelle: "Kukaan normaali lapsi ei syö kokonaista kermakakkua kahvikutsuilla tai kävele paljain jaloin sokerin päällä." Yleisesti nähtiin, että Peppi antoi kasvattamattomuudellaan huonon esikuvan lapsille. Jyrkimmät arvostelijat pitivät turmiollisena keskustelussa esiintulleita puheita lasten oikeuksista. Asian propagoiminen johti heidän mielestään siihen, että lapsista kasvoi itsetietoisia ja vaikeasti käsiteltäviä. Lapsen uhman murtaminen ja tahdon nujertaminen oli vielä keskeisenä kasvatusideana.

Lindgren osallistui keskusteluun vain kerran. Vastineessaan erääseen aikauslehtiartikkeliin hän korosti turvallisuuden merkitystä lapsen kasvulle ja kehitykselle. "Vapaa kasvatus ei sulje pois lujuutta", Lindgren sanoi. Vanhempien olisi kunnioitettava ja arvostettava lasta ihmisenä. "Antakaa lapselle rakkautta, rakkautta ja vielä enemmän rakkautta, niin hyvä käytös seuraa itsestään."

Peppi Pitkätossu ei ole mikään analyyttinen vapaudenpedagogiikan julistus. Sen näkökulma on lapsen, ei aikuisen käsitys siitä, millainen lapsen olisi oltava. Kuitenkin Lindgrenin ajatusten yhteydet A.S. Neillin 30-40 -lukujen vapaasta koulusta esittämiin pohdintoihin ovat ilmeisiä. Lapsi kasvaa onnelliseksi saadessaan itse huolehtia kehityksestään vanhempien ja opettajan tukiessa häntä ja hyväksyessä hänen valintojaan.

Pepin auktoriteettien hylkääminen ei luonnollisesti saanut marxilaisten pedagogien hyväksyntää. Heidän mielestään vapaus oli vapautta tietoon eikä yksilön oikeutta valintoihin. Vielä 1975 erotettiin DDR:ssä opettaja, joka oli lukenut Peppiä oppilailleen ääneen.

Lindgrenin Peppi ei ole hänen ainoa kirjansa, joka on herättänyt yhteiskunnallista debattia. Veljeni Leijonamielen ympärille kehkeytyi myös kiihkeä keskustelu, joka koski lapsen kuolemaa ja itsemurhaa.

Aikuisuuden haikeus

Peppi Pitkätossu on ainutlaatuinen lastenkirjallisuudessa. Toista avoimen aggressiivista lapsianarkistia ja aikuisten maailman arvoja ja koventioita kyseenalaistavaa rebelliä ei ole. Muut lastenkirjallisuuden klassikot eivät käsittele niin psykologisen oivaltavasti lasten omnipotenttia halua hallita aikuisten maailmaa, voittaa aikuinen ja olla häneen nähden ylivoimainen. Lewis Carrollin Liisan seikkailut ihmemaassa on fantasiamatka englantilaiseen nonsense- ja nurserymaailmaan, mutta Liisa ei kapinoi. James Barrien Peter Pan ei halua kasvaa aikuiseksi, mutta hänelläkään aikuisten maailman kritiikki ei ole fokuksessa. A.A. Milnen Nalle Puhissa päähuomio on absurdissa filosofiassa. Sen näkökulma on aikuisen, eivätkä esille nouse aktoriteettien ja lapsen väliset ristiriidat.

Peppi -kirjat ovat myös Lindgrenin omassa tuotannossa ainutlaatuisia, toista avoimesti yhteiskunnan normien ja hyvien tapojen vastaista henkilöä ei Pepin rinnalla kirjailijan laajassa tuotannossa ole.

Samaan aikaan Peppi Pitkätossu -kirjojen kanssa Lindgren kirjoitti Melukylän lapset -sarjaansa. Sen lapsi-idyllissä ei ole jälkeäkään Pepin anarkismista, vaan keskeisenä ajatuksena on lasten sopeutuminen ja valmistautuminen aikuisuuteen. On kuin Lindgren olisi tyhjentänyt kapinansa Peppiin ja varannut Melukylän nostalgisille, mutta realistisille lapsuusmuistoilleen.

Viimeisessä Peppi -trilogian kirjassa Peppi Pitkätossu Etelämerellä Tommi ja Annika tajuavat kipeästi, että lapsuus ja sen huolettomat leikit menevät joskus ohi, aikuisuus on edessä, eikä Peppi Pitkätossu kuulu siihen. Tulevaisuus pelottaa heitä, mutta kuin läksiäslohdutukseksi Peppi syöttää tovereilleen kiekurapillereitä. Niiden avulla he voivat säilyä aina lapsina ja leikkiä ja juoksennella vielä viisikymmenvuotiainakin puistossa. Mutta se on vain haikeaa leikkiä, sillä Tommi ja Annika ymmärtävät, että vain Peppi voi olla kasvamatta aikuiseksi. Silti on lohdullista ajatella, että Peppi olisi kuitenkin aina Huvikummussa, heidän lapsuudessaan, jossa hän kanavoi pelot ja ahdistuksen, antoi lohtua ja rohkeutta kasvaa aikuiseksi.

"Onnea matkalle! Mutta jollette ole palanneet minun viisikymmenvuotispäiväkseni, annan kuuluttaa teitä radiossa", Peppi sanoo metsästämään lähtevälle isälleen. Isä on palannut, Tommi ja Annika ovat kasvaneet keski-ikäisiksi "kummallisveroja" maksaviksi mellansvenssoneiksi, mutta Peppilotta Sikuriina Rullakartiina Kissanminttu Efraimintytär Pitkätossu on entisensä, sama viisas, hävytön, lämmin ja ystävällinen tyttö, joka viisikymmenvuotiaanakin on piittaamatta hyvistä tavoista ja rikkoo yhteiskunnan normeja. Hänen anarkisminsa ei ole puolessa vuosisadassa keski-ikäistynyt eikä menettänyt teräänsä.