Maailma ennen koneita

Luolan tai kallion seinää ei ollut kovin kätevä kuljettaa mukana, joten kirjoitusalustasta kehittyi vähitellen portable-malli, savitaulut. Niihin assyrialaiset ja babylonialaiset tökkivät muistiinpanojaan. Ennen paperin keksimistä kokeiltiin kaikkia mahdollisia kirjoitusalustoja – savea, kiveä, puuta, silkkiä ja kangasta. Viimein egyptiläiset keksivät papyruksen.

Papyrus valmistettiin liottamalla kaislasta riivittyjä kuituja, jotka puristettiin yhteen ja silitettiin tasaiseksi levyksi. Materiaali oli halpaa ja sitä kasvoi runsaasti Niilin rannoilla. Ei kuitenkaan yllin kyllin, sillä kaisla pantiin vientikieltoon. Vanhimpia kirjoitettuja papyrusdokumentteja on egyptiläinen ”Prisse Papyrus” n. vuodelta 2000 eKr.

Papyruksen rinnalle kehitettiin pergamentti Kreikan Pergamonissa parisataa vuotta ennen ajanlaskumme alkua, kuten Marcus Terentius Varro on kertonut. Pergamentti valmistettiin eläinten, lähinnä lampaiden, vuohien ja lehmien taljoista kemikaaleissa liottamalla. Materiaali oli kestävä kirjoitusalusta, sen molemmille puolille saattoi kirjoittaa, sille oli helppo tehdä korjauksia ja se voitiin kiertää rullalle. Pergamentin tekeminen oli kuitenkin huomattavasti papyrusta hitaampaa ja kustannukset suuremmat.

Pergamentille kirjoitettiin aluksi ruokokynillä, joita valmistettiin mm. bambun taimista. Toinen pää leikattiin kynänterän muotoon ja muste pantiin onttoon sisustaan. Kun ruokoa puristettiin, muste valui terään. Kyseessä oli siis oikeastaan täytekynän esimuoto.

Mustetta valmistettiin monella tavalla ja monista erilaisista aineksista. Kiinalaiset tekivät sitä sekoittamalla männyn tuhkaa lamppuöljyyn, gelatiiniin ja myskiin. Muissa kulttuureissa musteen raaka-aineina olivat marjat, kasvit ja mineraalit. Vähitellen musteen koostumusta kehitettiin lisäämällä siihen mm. rautasuoloja ja kumia.

Paperia toimistoon

Musteen kehittäminen oli yhteydessä paperin yleistymiseen. Paperin keksijänä pidetään kiinalaista eunukki Ts’ai Lunia. Melkoinen innovaatio munattomalta mieheltä. Ts’ai liotti yhdessä mulperipuun kuorta ja bambukuituja, jauhoi ne hienoksi ja kaatoi massan harvakudoksiselle kankaalle kuivumaan.

Kiinalaiset panttasivat keksintöään valtionsalaisuutena, mutta vähitellen tieto levisi Korean ja Japanin kautta Bagdadiin ja Damaskokseen. Arabikulttuurin invaasion myötä paperintekotaito saapui lopulta 1100-luvulla Espanjaan ja levisi sieltä muualle Eurooppaan. Ensimmäinen eurooppalainen paperitehdas pantiin pystyyn Espanjan Xativaan vuonna 1151. Italiassa perustettiin tehtaita 1200-luvulla, jonka jälkeen perässä seurasivat Ranska, Saksa ja Englanti, jossa ensimmäinen paperia valmistava laitos aloitti 1488.

Kirjoitusvälineistä sulkakynä on ollut yli tuhat vuotta dominoivassa asemassa. Albert Edelfeltin kuva sulkakynällä pergamenttiin tai paperiin kirjoittavasta Mikael Agricolasta on piirtynyt lähtemättömästi suomalaisten verkkokalvoihin.

Sulkakynä tuli käyttöön 700-luvulla jKr. Vahvimmat sulat kyniksi saatiin ottamalla ne elävän linnun siivistä. Parhaimpia olivat siiven viisi ulkoisinta sulkaa. Oikeakätiselle sopivat vasemman siiven sulat, koska sulka kaartui ulospäin eikä peittänyt oikealle etenevää kirjoitusta. Tavallisimpia olivat hanhen sulat, joutsensulkakynät olivat arvokkaimpia ja kalliimpia. Pienempien lintujen sulista valmistettuja kyniä käytettiin ohuempien viivojen vetämiseen. Tässä parhaimpia olivat variksen sulat. Seuraavana arvoasteikossa olivat kotkan, pöllön, haukan ja kalkkunan sulat.

Ennen käyttöönottoa sulat oli kovetettava. Se tapahtui kuivaamalla ne joko lämpimässä hiekassa tai jollakin kemikaalilla. Sulkakynä kesti käytössä korkeintaan viikon, jonka jälkeen se piti vaihtaa. Pergamentti kulutti kynän terää, joten sitä oli puhdistettava ja teroitettava jatkuvasti. Kynäveitsi juontuukin tältä kirjoittamisen aikakaudelta.

Lyijyä kehiin

Lyijykynän kehitykseen paperilla oli ratkaiseva merkitys. Ensimmäiset lyijykynät kehitettiin Englannissa 1500-luvun puolenvälin tienoilla, kun Keswickistä löydettiin grafiittia. Lyijykynän läpimurto sai odottaa kuitenkin 1700-luvun loppua, jolloin ranskalainen kemisti Nicolas Conte patentoi kynänvalmistusprosessinsa. Hän käytti piirtävänä aineksena lyijyn ja poltetun grafiitin sekoitusta. Menetelmän etuna oli, että ”lyijyn” kovuutta voitiin säädellä.

Neliskulmainen tanko liimattiin pitkulaisen sylinterinmuotoisen puurasian uurteeseen, jonka päälle liimattiin puusäle. Tällä tekniikalla ryhdyttiin lyijykyniä valmistamaan eri puolilla maailmaa. Paras grafiitti saatiin Kiinasta. Amerikkalainen teollisuus alkoi valmistaa keltaisia kyniä vakuuttaakseen asiakkaille, että heidän tuotteensa käyttivät laadullisesti korkealuokkaisinta ”lyijyä”.

Lyijykynien kovuus merkitään kynään numerolla. Mitä suurempi numero, sitä kovempi se on eli sitä vähemmän grafiittia kynässä on. Keskimäärin yhdellä lyijykynällä voi vetää 68 kilometriä pitkän viivan.

Kynäveitsi periytyi lyijykynänkin teroittamiseen, mutta sitä varten kehitettiin oma laitteensa. Ranskalainen matemaatikko Bernard Lassimone haki 1828 patenttia manuaaliselle kynänteroitinkeksinnölleen. Sen sai kuitenkin toinen mies, Therry des Estwaux 1847. Myös amerikkalainen John Lee Love patentoi 1897 käsin pyöritettävän teroitinversion. Sama mies muuten keksi rapparin apuvälineen, kädessä pidettävän kahvallisen levyn, josta rappinkia sai kätevästi lastaan.

Aluksi lyijykynän jäljen poistamiseen käytettiin ”pyyhekumina” leivän pehmeää sisustaa. Ranskalainen Charles Marie de la Condamine, tutkimusmatkailija ja tiedemies, toi mukanaan Etelä-Amerikan matkaltaan ”Intian” kumia, jonka pian havaittiin soveltuvan pyyhekumiksi. Sen huono puoli oli kuitenkin, että se härskiintyi ja pilaantui melko pian. Kumilla alkoi pyyhkiä paremmin, kun Charles Goodyear keksi vuonna 1839 menetelmän, jonka hän risti vulkanoimiseksi Rooman tulen jumalan Vulcanoksen mukaan. Nyt pyyhekumi ei alkanut haista pitkässäkään käytössä.

Vuonna 1858 Hyman Lipman –niminen amerikkalainen sai patentin keksinnölleen yhdistää kynä ja pyyhekumi – yleinen laite vieläkin. Patentti kuitenkin peruttiin, sillä keksintöä ei pidetty uutena, vaan kahden vanhan idean yhdistämisenä.

Teräskynä iskee

Sulkakynällä oli pitkät perinteet, mutta kynällä oli omat puutteensa. Sen kärki ei varastoinut mustetta kovin paljon ja kului nopeasti käytössä, koska sitä oli jatkuvasti teroitettava. Sulkia tarvittiin tämän takia runsaasti. Yhteen aikaan 1800-luvun alussa Pietarista lähetettiin Englantiin vuosittain 27 miljoonaa sulkaa. Kun yhdestä linnusta saatiin 10-12 käypäistä kynää, kirjalliset harrastukset aiheuttivat melkoisen lahtauksen hanhitarhassa.

Niinpä 1800-luvun puolivälissä alkoivat yleistyä teräskynät ja kynänterät. Mitään uusia keksintöjä ne eivät olleet, sillä jo Jobin kirjassa puhutaan rautakynästä ja pronssisia kynänteriä on löydetty Rooman valtakunnan ajoilta.

Englantilainen Bryan Donkin patentoi teräskynänsä 1803, mutta ei hyödyntänyt sitä kaupallisesti. Vasta 1830 aloittivat terästeollisuudessa puuhanneet William Joseph Gillot, William Mitchell ja James Stephen Perry kynänterien massatuotannon stanssaamalla teriä teräslevystä. Ruostumattomalla teräksellä oli tarvittavaa elastisuutta toimiakseen kirjoitusvälineenä.

Teräskynä syrjäytti sulan vuoden 1850 tienoilla, ja terää parannettiin edelleen käyttämällä metalliseoksessa iridiumia, rhodiumia ja osmiumia.

Jo roomalaisilla oli alkeellinen täytekynä, ja mustekynän kehittelyä jatkettiin ahkerasti 1800-luvulla kohti toimivaa kaupallista ratkaisua. Vaikka patentteja myönnettiin niin Euroopassa kuin Amerikassakin, vasta 1884 Lewis Watermanin onnistui konstruoida täytekynä, joka ei kussut kintuille.

Waterman oli vakuutusasiamies, joka oli ajatellut juhlistaa suuren sopimuksen allekirjoittamista uudella hienolla täytekynällä. Kynä kieltäytyi kuitenkin toimimasta ja valutti lopulta suuren mustetahran papereitten päälle. Asiakas otti herneen nenään ja teki sopimuksen kilpailevan firman kanssa.

Suivaantunut Waterman alkoi kehittää toimivaa kynää. Hänen ideanaan oli lisätä kynän terään ilmareikä ja kolme uraa syöttömekanismin sisäpuolelle. Kapillaari-ilmiö sai aikaan musteen tasaisen syötön. Ainoa epäkäytännöllinen asia Watermanin keksinnössä oli säiliön täyttö, joka tapahtui pipetoimalla. Täytekynän tuhruinen täyttöongelma ratkesi kuitenkin vuonna 1927, jolloin Watermanin pojan johtama firma toi markkinoille lasisen mustekasetin.

Kuulaa kärkeen

Täytekynät ovat säilyttäneet asemansa meidän päiviimme saakka, kuitenkin enemmän entusiastien piireissä tai kalliina liikelahjoina. Kuivamustekynä on syrjäyttänyt halpuutensa ja vaivattomuutensa takia edeltäjänsä.

Kuivamustekynän kaupallisesti menestyneen ensimmäisen version kehitti unkarilainen lehtimies Laszlo Biro. Hän kehitti nykyisen kuulakärkikynän tyypin, jossa ohut muste siirtyy säiliöstä kynän kärjessä olevan pienen pallon kautta paperille. Biro patentoi keksintönsä 1943 Argentiinassa, jonne oli paennut Natseja. Englannin hallitus osti oikeudet patenttiin ja alkoi valmistuttaa kyniä RAF:n tarpeisiin, koska täytekynät eivät toimineen suurissa korkeuksissa.

Onnettomuudekseen Biro ei ollut hankkinut keksinnölleen patenttia USA:ssa ja näin hän menetti monopolinsa. Kynän tullessa Amerikan markkinoille lokakuun 29. päivänä 1945 yksin New Yorkissa Gimbelin tavaratalossa sitä myytiin 10 000 kappaletta.

Biron kuulakärkikynät olivat vielä kalliita kapistuksia monimutkaisen valmistamisprosessinsa takia. Vasta kun ranskalainen paroni Bich kehitti uuden teollisen tavan, kynän hinta tipahti. Suosituin versio Biron kynästä on BiC Cristal, jota myydään päivittäin eri puolilla maailmaa 14 miljoonaa kappaletta. Etteikö kynämieskin voisi rikastua?