OLEN UNESSA USEASTI

Kuopion yhteislyseo mielessäni 1959-68

Seisoin kesällä 1959 Linnanpellolla Kuopion yhteislyseon pihalla äitini kanssa satojen muiden yksitoistavuotiaiden tyttöjen ja poikien ja heidän vanhempiensa kanssa kuuntelemassa, kuinka äänensä käheäksi puhunut Niilo Löppönen luki listaa koulun pääsykokeen läpäisseistä oppilaista. Omalta osaltani jännitys säilyi melkein loppuun saakka, sillä saavuttamani pistemäärä oli toiseksi tai kolmanneksi alin. Joka tapauksessa helpotuksekseni kuulin lopulta nimeni mainittavan. Minusta oli tullut yhteislyskäläinen yhdeksäksi vuodeksi. Periaatteessa koko elämän ajaksi. Kuinka Yrjö Jyrinkoski pukikaan juhlasalissa asian sanoiksi V. A. Koskenniemen "Koulutie"-runossa: "Ah, enkö mä hautaan asti/ myös koululainen lie?"

Syy siihen, että vanhempani olivat valinneet juuri yhteislyseon, kodistani katsoen kaikkein kauimmaisen oppikoulun opinahjokseni, oli olevinaan sekä käytännöllinen että terveellinen: koulu oli valtion ja lukukausimaksultaan halvempi kuin Yhteiskoulu ja siellä oli mahdollisuus ruokailla, joten oppilaiden ei tarvinnut lyseolaisten tapaan viettää kahden tunnin ruokatuntia, joka venytti koulupäivän pitkälle iltapäivään. Tämä tuli usein mieleeni, kun yritin saada kolmenkymmenen asteen pakkasen jähmettämän Falun-merkkisen polkupyörääni Rikkaitten rinteen mäen päälle. Lyhyempikin koulumatka olisi riittänyt.

Syysaamu kirpeä koittaa
yli heräävän kaupungin

Meitä ekaluokkalaisia oli aloittamassa yhteislyseota vuonna 1959 ainakin 200. Pyrkijöiden paljouden takia luokkia oli otettu sisään viisi ja jokaisessa oli 40-45 oppilasta. Me kuuluimme sodanjälkeisiin suuriin ikäluokkiin. Vuonna 1948 oli syntynyt yli 100 000 lasta, samoin sitä edellisenä ja sitä edellisenä vuonna. Vuosina 1946-50 syntyneitä oli 11% koko väestöstä. Ei ihme, että minunkin järjestysnumeroni pääsykokeissa oli 288.

Suuri joukko oppikouluun yrittäjiä jäi ulkopuolelle. Niinpä toimeliaat vanhemmat perustivat uuden yksityisen oppikoulun, Minna Canthin Yhteiskoulun, joka toimi aluksi tilapäisissä tiloissa Minna Canthinkadulla, kunnes sai kuusikymmenluvun alkupuolella oman koulun Kotkankalliolle. Yhteislyseoon oli ollut kaikkein vaikein päästä – niin ainakin me itse kuvittelimme – joten pidimme pitkään minnacanthilaisia alempiarvoisina, rahalla oppikoulusäätyyn ylenneinä.

Kaikki yhteislyseolaiset eivät olleet kuopiolaisia. Pekka ”Paavo” Puustinen tuli Vehmersalmen Puutosmäestä, Anssi Junkkari Tuusniemeltä, Aimo Rissanen Muuruvedeltä. Eivätkä kaikki tulleet koulun lähipiiristä, vaikka heitäkin, linnanpeltolaisia, itkonniemeläisiä ja männistöläisiäkin oli mukana: Salon Antero, Koposen Lauri, Hirvosen Hannu ja Reetta, Vapaavuoren Kaisa, Honkasen Tuire ja Hartikaisen Päivi. Minä tulin viiden kilometrin päästä Iloharjusta, Erholan Tiina Satamakadulta, Gröndahlin Titta ja Lindkvistin Petteri Niuvanniemestä, Laitisen Matti ja Leskisen Pekka Keskuskentän liepeiltä, Erämetsän Pekka Kauppakadun alkupäästä, Mönkkösen Jorma Kuurojenkoululta ja Happosen sisarukset Niiralasta.

Oppilasaines oli todella asuinpaikoiltaan ja taustoiltaan heterogeenista, maanviljelijöiden, opettajien, lääkäreiden ja duunareitten lapsia, mutta kaikista meistä tuli yhteislyskäläisiä, jotka olimme ylpeitä saavuttamastamme korkeasta statuksesta.

Kaupunkilaisen ja maalaisen ero oli se, että maalaiset hiihtivät paremmin kuin luistelivat ja se, että heillä oli aina rahaa, koska joutuivat elämään viikon kaupunkikortteereissaan. Yleensä he asuivat ainakin alaluokilla alivuokralaisina, jolloin vuokraemäntä katsoi hiukan perään. Aika vapaasti maalaiset saivat kuitenkin elää ja opetella ottamaan vastuuta itsestään jo pienestä pitäen.

Puustisen Paavo asui monta lukukautta Pientalonpoikain piirisihteeri Paavo Kotan luona. Se oli sikäli merkittävää, että saimme lainata hänen monistuskonettaan ja toimitimme Junkkarin Anssi kanssa Joulusahti-nimisen lehden. Myöhemmin, neljännellä luokalla painoimme Huuko-nimisen julkaisun. Kustantajana oli Anssin isä, Tuusniemen kirkkoherra Aimo Junkkari.

Talot matalat kahta puolta -
miten tunnen ne tarkalleen!

Millaisessa maailmassa meidän koulutaipaleemme alkoi? Urho Kekkonen oli ensimmäisellä presidenttikaudellaan, eikä kukaan – meistä nyt puhumattakaan – voinut aavistaa, että Kekkonen olisi presidentti vielä silloin, kun omat lapsemme aloittaisivat koulunkäynnin. Vennamo oli perustanut vuoden alussa Suomen Pientalonpoikain puolueen, Fidel Castro oli tehnyt vallankumouksen Kuubassa, Ingemar Johansson tyrmännyt Floyd Pattersonin ja Paul Anka vieraillut Linnanmäellä. Ja työttömyys oli tuolloinkin vitsauksena: melkein 100 000 ihmistä oli kortistossa.

Koko viisikymmenluku oli ollut hiljaisen edistyksen ja kehityksen kautta. Sotakorvaukset oli saatu maksettua, Porkkala oli luovutettu takaisin, Helsingin Olympialaiset oli pidetty ja Armi Kuusela valittu Miss Universumiksi.

Muutos oli verkkaista, melkein huomaamatonta. Autoja oli vähän, piikkinokka Mosset, Popedat ja Volgat olivat yleisiä Volkswageneiden, Austinten ja Fordien rinnalla. Japanilaisten autojen invaasio oli alkamassa vasta kuusikymmenluvun puolivälissä, jolloin ensimmäiset Datsunit tulivat Suomeen.

Keräsimme kahvipaketeista autojen kuvia ja ihailimme erityisesti Cadillaceja ja Buickeja. Aku Ankasta opimme, että Amerikassa oli keksitty näköradio, josta saattoi katsella ilmaiseksi elokuvia tarvitsematta mennä Kuvakukkoon tai Scalaan.

Vielä 50-luvun lopulla yhtenäiskulttuurin ote Suomessa oli vahva. Vaikka sosiaalisia eroja olikin, oppikoululaiset olivat tasapäisen näköistä joukkoa verkkareissaan ja hiihtohousuissaan. Farmarit olivat kuitenkin jo tulleet: Ingot, Vaaksat ja erityisesti Jamekset, jotka leveällä nahkavyöllä varustettuina saivat vahvan jalansijan muotivaatteena läpi vuoden. Samettihousut, mokkakengät ja maihinnousutakit tulivat 60-luvun alkupuolella. Trendikkäimmillä, kuten Kekäläisen Hannulla ja Heiskasen Heikillä oli USA:n armeijan ylijäämävarastosta hankitut oikeat maiharit. Jossain vaiheessa pojat pitivät isiensä vanhojen pukujen liivejä, puvuntakkia ja Roston-merkkistä pienilieristä hattua. Talvivaatteista toppatakit karistivat ryssän leimansa kuusikymmenluvun puolivälissä, samoin kuin suuret piisami- ja supi-karvahattukin, jollaisen presidentti Kekkonen oli saanut Novosibirskin matkaltaan. Koivistolainen reuhka tuli muotiin joskus lukion aikoina 1966-67, samoin vanhat sarkatakit.

Marimekon vaatteet tulivat yleiseen käyttöön kymmenluvun puolivälissä. Kaisa Vapaavuori, Päivi Hartikainen ja Katri Kärkkäinen olivat tämän muodin etunenässä, mutta pian tasaraitapaitoja oli melkein jokaisella. Tipulalainen Merja Larvanto järjesti jopa 1967 Mari-juhlat, jossa kaikilla oli päällään jonkin värinen Mari-paita.

Hameet lyhenivät kuusikymmenluvun puolivälin jälkeen radikaalisti minihamemuodin mukaan, tytöt alkoivat tupeerata tukkaa ja pojat kasvattaa omaansa korvien yli. Partio-lehdessä keskusteltiin, voiko partiolaisella on pitkä tukka. Beatlesien tukanpituutta siunailtiin yleisesti ja nuorisoa pidettiin moraalittomana ja turmiollisena.

Tukan kasvattaminen olikin ehkä ainoa asia, joka oli meidän ikäpolvellemme omin asia. Me olimme olleet liian nuoria lättähatuiksi ja hipeiksi, liian vanhoja tai ainakin syrjäisiä teiniradikaaleiksi - väliinputoajia kahden kulttuurin välissä.

Lauri Pyykönen, Laitisen Masan lanko ja Pyykösen Kissen isä kysyi minulta vuonna 1964, mitä mieltä olin Hannu Salaman "Juhannustansseista", josta tuolloin käytiin jumalanpilkkaoikeudenkäyntiä. Minä en ollut kuullut koko asiasta mitään. Luin kirjan ja ihastuin heti kirjailijaan. Varsinkin, kun hänellä Otavan mainoskuvissa oli samanlainen Olivetti Lettera 22 -kirjoituskone kuin minulla.

Jälkeenpäin ajatellen on hiukan merkillistä, ettei koulussa painotettu enemmän Kuopion hienoa kirjallista historiaa - J. V. Snellman, Juhani Aho, K. A. Gottlund, A. E. Ahlqvist-Oksanen, Eero Salmelainen, Kaarlo Kramsu, Minna Canth, Maria Jotuni, Olavi Siippainen, Martti Merenmaa, Lauri Leskinen, Laura Latvala, Pekka Kejonen, Jorma Korpela, Aapeli ja Jouko Sorva ovat eturivin joukko suomalaisia kirjailijoita, joiden tuotantoon kotikaupunkimme on jättänyt jälkiä. Saattaa olla, että asia oli ollut joskus esillä, mutta hyvin se näyttää ohittaneen murrosikäisen korvat.

Yli niiden mäeltä tuolta
kohoo kirkko tornineen

Politiikkaa ei koulussa puhuttu, sillä koko sana käsitettiin vasemmistolaiseksi ja siksi vaaralliseksi. Työläisperheissäkin tilattiin Savoa, joka käsittelikin tasapuolisesti Paavo Eerikäisen pääkirjoituksia ja poliittisia pakinoita lukuun ottamatta kaupungin asioita. Mullikka, Savon Sanomat, koettiin maalaiseksi ja Kansan Sanaa lukivat Eerikäisen lisäksi vain Männistön ja Itkonniemen kommunistit ja kansandemokraatit, joiden vappumarssia kävimme ihmettelemässä torin kulmalla. ”Silta Rönöön” oli vakiobanderolli, joka toikin kantajilleen lopulta voiton, kun silta valmistui 1988.

Vaikka politiikkaa ei puhuttukaan, maailman tapahtumat eivät voineet olla koskettamatta juuri koulunsa aloittaneitakaan. Syksyllä 1960 valittiin USA:n presidenttiä ja me oppikoulun tokaluokkalaiset seurasimme kiinnostuneina Kennedyn ja Nixonin tasapäistä taistelua. Olimme yksimielisesti komeamman Kennedyn kannalla.

Toinen maailmanpoliittinen merkkitapahtuma oli Juri Gagarinin ensimmäinen avaruuslento Vostok I:llä. Epäpoliittisina henkilöinä emme osanneet oikein riemuita asiasta, vaikka vastahakoisesti oli myönnettävä, että Neuvostoliitto oli mennyt Amerikan edelle.

Berliinin muurin rakentaminen tunkeutui myös tietoisuuteemme, samoin Dag Hammarskjöldin kuolema lentokoneen pudottua Afrikassa. Mieltä kuohuttavin tapahtuma oli kuitenkin Noottikriisi. Muistan, kuinka me kolmasluokkalaiset pohdiskelimme koulun pihalla sodan mahdollisuutta ja helpotuimme, kun Kekkonen sai lopulta asian laukeamaan.

Yleisesti ottaen seurasimme kuitenkin keskikoulussa maailman- ja kotimaanpolitiikkaa heikonlaisesti. Neuvostoliittoon suhtauduimme epäluuloisesti, Amerikkaa ihailimme. Muistankin hämmästykseni, kun USA:sta stipendiaattina palannut Jukka Oksa haukkui koko sikäläisen systeemin lyttyyn. Vasta Vietnamin sota 60-luvun lopulla ja sen herättämä yleinen sodan- ja Amerikan-vastaisuus yhtyneenä ilmassa olevaan vasemmistolaistumiseen alkoi politisoida meitä.

Jokainen on muistavinaan, missä oli, kun kuuli, että presidentti John F. Kennedy oli murhattu marraskuun 22. päivänä 1963. Minä olin Anssi Junkkarin kanssa menossa Yhteiskoululle tansseihin, mutta vastaan tuli väkeä Haapaniemenkadun täydeltä: juhlat oli keskeytetty, koska oli saatu tietoa Kennedyn kuolemasta. Paikalla ollut Paavo Puustinen kertoi, että tiedon tullessa salissa oli vallinnut viiden minuutin tyrmistynyt hiljaisuus, jonka päätteeksi väki alkoi poistua ilman sen kummempaa päätöstä juhlien keskeytyksestä. Niin voimakkaasti mekin koimme maapallon toisella puolen tapahtuneen väkivallanteon.

Kuopiossa ei järjestetty Vietnamin sodan vastaisia mielenosoituksia. Helsinki oli kaukana ja television välittämä kuva sodasta oli etäinen.

Vuoden 1967 keväällä käsiini sattui Tammen Huutomerkkisarjassa julkaistu pamfletti ”My Lai ei ole ainoa”. Se herätti minussa sodan vastustajan. Täydellistä pasifistia se ei minusta kuitenkaan tehnyt, sillä seuraavan kevään kutsunnoissa Heikki Kurosen kanssa ilmoittauduimme ruotuun ja löysimmekin itsemme myöhemmin Kajaanista Kainuun prikaatista.

Vie jalat kuin karkelossa
läpi pienen puistikon

Oppikoulun ja kansakoulun konkreettisin ero oli, että oppikoulussa luettiin ruotsia. Pakkoruotsista ei silloin puhuttu, vaan kauhunsekaisten tunteitten vallassa syvennyttiin Jacobson-Fröbergin oppikirjaan ottamaan selkoa brandgårdens Dickin seikkailuista. Lukiossa vaihdettiin Anders Collinin teokseen, eikä siitäkään tahtonut tulla sen enempää tolkkua. Kielet olivat varsinkin poikien kompastuskivenä. Suurimmalla osalla oli ehtoja harva se vuosi ja kielten takia joka toinen jäi tai jätettiin luokalle. Laitisen Matti, Puustisen Pekka ja Leskisen Pekka jäivät kahdesti, Erämetsän Pekka potkaistiin pois koulusta tuplattuaan kuudennen kahdesti, me muut kertasimme vain kerran. Mahtaisi lehtori Jakomäki olla häpnadilla lyöty, jos tietäisi, että arkeologi Erä asuu tätä nykyä Ahvenanmaalla ja käyttää ruotsia päivittäisenä kielenään tai että Laitisen Matti väitteli tohtoriksi ja Paavo on Finnairin liikennelentäjä ja kuuluttaa matkustajille kolmella kielellä. Minäkin olen kääntänyt kaunokirjallisuutta ruotsista, saksasta, tanskasta, islannista ja norjasta.

Yhteislyseon maine hyvänä kouluna perustui osaltaan siihen, että kaikki vähänkin potentiaaliset ylioppilaskirjoituksissa reputtajat jätettiin seitsemännelle luokalle kertaamaan tietojaan. Minä itse jäin kuudennelle, mutta seitsemännelle siirtyessäni siellä oli odottamassa seitsemäntoista luokkatoveria.

Taideaineitten opetus oli lähinnä laulun ja piirustuksen varassa. Gröndahlin Titta, taiteilija Tauno Gröndahlin tytär ja Junkkarin Anssi olivat virtuooseja. Siksi olikin huvittavaa, kun opettaja Helvi Pitkänen otti minut kerran keskikouluaikana puhutteluun, sillä hän epäili minun tehneen Anssin työt.

Ensimmäisellä luokalla laulua opetti Adiel Heimola eli "Hurtti-Ukko". Vanha rusettikaulainen herrasmies laulatti Suomen kaartin lähtölaulua ja Savolaisen laulua. Hän selitti musiikinteorian ideaa sanomalla, että termistön opetellut saattoi tilata Italiassa vahvan kahvin: uno forte caffe. Hän myös kertoi savolaisvitsin, joka aukeni minulle vasta vuosien jälkeen: Kauppinen oli muuttanut Kuopioon, jossa häntä ruvettiin kutsumaan Kaappiseksi. Tästä kiusaantuneena hän päätti muuttaa nimensä Kaappiseksi, mutta sen jälkeen häntä ruvettiin kutsumaan Kuappiseksi.

Ruotsia opetti Dahlström, jonka kanssa Laitisen Masa oli pelannut joskus tennistä. Hän vaihtui Riitta Tukiaiseen, jota kaikki pelkäsivät. Pieni kipakka opettaja piti meidät kurissa ja järjestyksessä, mutta Pökö, Arvid Havansi oli meidän kannaltamme onneton tapaus. Hän oli jostain syystä menettänyt täysin auktoriteettinsa, ja me murrosikäiset teimme parhaamme hänen kiusaamisekseen. Oman osaamattomuutemme panimme Pökön piikkiin. Minulla on vieläkin murheellinen olo asiasta. Vuosia koulun jälkeen tapasin nimittäin lehtorin kadulla ja kysyin häneltä, muistiko hän vielä minut. Sanoi muistavansa, sillä minä olin kuulemma hänen pahimpia kiusaajiaan. En kyllä allekirjoita asiaa, mutta ei se hyvältä tuntunut.

Lukiossa ruotsin lehtorina oli Irja "Jakari" Jakomäki. Hän oli tyylikäs intellektuelli nainen, joka nauroi heleästi. Hänellä oli arvovaltaa ja hänen pokkansa piti hyvin, vaikka yritimme provosoida häntä Collinin Kolumbus ägg -kappaleen kaksimielisyyksillä.

Matematiikkaa opetti keskikoulussa aluksi Allan Rekola, sitten Hilkka Haara ja viimein Klas "Strande" Strandman, insinöörejä kaikki. Strande, vanha teekkari tiivisti meille suhteellisuusteorian: jos panee nenänsä toisen takapuoleen, molemmilla on nenä takapuolessa. Varsinainen elämämme matemaatikko oli kuitenkin Milli Kallio, tiukka täti, joka oli pelottava, mutta kuitenkin pidetty opettaja. Hän oli valokuvauskerhon kuraattori, jolle Puustisen Paavon kanssa luovutimme meripihkakorun kerhon kymmenvuotispäivän yhteydessä.

Sen penkillä kuutamossa
ens runoni tehty on

Maija Virtanen tuli suomen ja historian opettajaksemme ja luokanvalvojaksemme toisella luokalla. Maija oli äidillinen ja mukava opettaja ja hallitsi luokkaa hyvin. Hänen johdollaan toimitimme luokkalehden "Keikkuvat koturnit". Maijan hämmästykseksi luokkatoverit äänestivät minut, kuutosen ainekirjoittajan lehden päätoimittajaksi. Turvakseni Maija määräsi toimitussihteeriksi luokan priimuksen, Erholan Tiinan ja toimittajaksi piirustustaitoisen Gröndahlin Titan.

Maija johdatti minut kirjallisuuteen varsin konkreettisesti: jostain laiminlyönnistäni hän määräsi minut opettelemaan ulkoa Vänrikki Stoolista runon "Maaherra". Tein työtä käskettyä ja innostuin Runebergistä tosissaan. Olenkin nykyään sitä mieltä, että ulkolukua pitäisi harrastaa koulussa enemmän, sillä se antaisi suomalaisille yhteistä kulttuuripohjaa.

Keskikoulun viidennellä 1964 teimme luokkaretken Leningradiin Maijan ja hänen miehensä Alpo "Vallu" Virtasen johdolla. Bruunin Jussi oksensi hotellin käytävälle, kun olimme juoneet salaa votkaa. Tapaus saatiin menemään ruokamyrkytyksen piikkiin. Viinan kanssa lotraaminen ei noina aikoina ollut mitenkään yleistä saati tavallista, mutta pitihän meidän kokeilla, kun kerran pääsimme ostoksille paikalliseen puotiin. Laitisen Masa piti loppuillasta ikkunalaudalla venäjäksi puheen kansojemme välisestä ystävyydestä ikkunan alla parveileville pikkupojille ja me heitimme heille purukumia ystävyyden vilpittömyyden vakuudeksi.

Teimme 1984 alussa uuden luokkaretken Leningradiin. Se oli niin nostalgista, että Erholan Tiina regressoitui kaksikymmentä vuotta aikaisemmin tehdyn matkan tunnelmiin ja tuli varoittamaan meitä auton takana tupakoivia Maijan lähestymisestä.

Ainekirjoitus oli minulle alaluokilla mysteeri. Vasta neljännellä luokalla asia alkoi avautua. Maija otti minut jonkin aineen palautuksen jälkeen puhutteluun. Ymmärsin hänen ideansa: on kohteliasta lukijaa kohtaan jäsentää sanontansa oikeinkirjoituksella ja välimerkeillä. Tämä sinänsä hyvin elementaarinen asia kolahti minuun niin, että se avasi kirjoittamiseni solmun ja Virtasten takia menin myöhemmin opiskelemaan suomea yliopistoon tarkoituksenani valmistua äidinkielen opettajaksi. Peruskoulun tai lukion opettajaa minusta ei tullut, vaan toimittaja ja kirjailija, vaikka olenkin opettanut aikuispuolella, Turun yliopistossa kirjallisuustieteen assistenttina sekä työväen- ja kansanopistoissa tuntiopettajana.

Maijan mies, Vallu tuli opettajaksemme vasta lukiossa ja oli jossain vaiheessa myös luokanvalvojamme. Ensikokemukseni hänestä ei ollut kovin positiivinen. Junkkarin Anssin kanssa pinnasimme välitunnilta. Minä olin kylläkin järjestäjä, joten olisin saanut olla luvankin perään sisällä. Huviksemme menimme piiloon, Anssi opettajanpöydän alle, minä verhon taakse. Vallu sattui kulkemaan luokan ohi ja huomasi Anssin ja komensi hänet pois ja kysyi, oliko luokassa vielä muita. - Ei ole, minä sanoin verhon takaa. Kun selitin, että olin järjestäjä, Vallu kysyi, miksi sitten olin verhon takana piilossa. - Että olisi jännempää, yritin vitsailla, mutta se oli virhe. Vallu lätkäisi minulle kaksi tuntia jälki-istuntoa röyhkeydestä.

Myöhemmin välimme normalisoituivat ja Vallu oli ehkä pidetyin opettajamme, huumorintajuinen, selkeä ja reilu. Hänet sai helposti provosoitua keskusteluihin, ja joskus historian tunnin alussa alustimme jonkin asian niin ovelasti, että keskusteluihin hupeni melkein puolet tunnista.

Mutta vuosien takaakaan en ymmärrä yhtä asiaa: kuinka voi osata englantia kympin edestä, mutta ei omaa äidinkieltään? Yritin koko lukion ajan saada kymppiä ainekirjoitukseen, mutta Vallu ei vain antanut, kirjallisuudenhistoriaan kylläkin, vaikka voitin Itsenäisyyden juhlavuoden kirjoituskilpailun Kuopion osuuden ja kirjoitin laudaturaineen, joka julkaistiin vielä valio aineet -kokoelmassa. Tuomas Virtanen, Vallun ja Maijan vanhin poika on sitä mieltä, että Vallulla ei itsellään ollut kymppiä ainekirjoituksessa, joten hän ei anna sitä muillekaan. Tämä on vääryys, mutta maailma on kuitenkin sikäli oikeudenmukainen, että Virtaset ovat nyttemmin joutuneet sisareni lasten isovanhemmiksi.

Ja koulun aitaa vasten
jo vanhan rehtorin nään

Voimistelua ja urheilua meille opetti alaluokilla rehtori Niilo Löppönen. Pelasimme jalka- ja koripalloa, vaikka minä olisin halunnut pelata pesäpalloa ja hiihtää. Marssimme voimistelusalissa tai urheiluhallilla jonossa tahdissa ja vedimme leukaa. Rehtori puhalsi pilliinsä ja piti armeijamaisia sulkeisia. Minut yleensä valittiin joukkueisiin viimeisten joukossa. Kerran pääsin itse toisen joukkueen kapteeniksi ja valitsin siihen kaikki kehnoimmat. Oli jotenkin kutkuttavaa nähdä hyvien urheilijoitten naamojen venähtäminen, kun he odottivat valintavuoroaan.

Vaikka en alaluokilla ollutkaan mikään ainekirjoituksen virtuoosi, tunsin jo varhain vetoa kaunokirjalliseen ilmaisuun. Ensimmäisellä luokalla olin päättänyt kirjoittaa jännitysromaanin, jonka nimi oli "Irlantilainen pankkiryöstö". Ideana oli, että lukutaidoton mies työntää pankkineidille tiskin yli laukun ja lapun, jossa lukee "tämä on ryöstö, pankaa rahat kassiin".

Kirjoitin kertomustani sinikantiseen vihkoon terveysopin tunnilla Kauhasen Joukon selän takana. Rehtori luennoi jostakin terveellisestä asiasta ja huomasi, että minä puuhailin omiani. Hän ilahtui luullessaan, että tein muistiinpanoja hänen luennostaan ja pyysi vihkon nähtäväkseen. Melko nopeasti hän oivalsi, ettei "Irlantilainen pankkiryöstö" liittynyt siihen, mistä hän oli puhunut. Sain tuolloin ensimmäisen kirjallisen palkintoni: puolitoista tuntia jälki-istuntoa, jonka syynä oli, etten seurannut opetusta.

Kun rehtorin hommat lisääntyivät, meitä tuli juoksuttamaan Paavo Heikkinen ja myöhemmin lupsakka Savolaisen Ari.

Lyseo oli varsinainen urheilukoulu, se voitti monena vuonna peräkkäin Suomen oppikoulujen jalkapallomestaruuden, siää lyskän joukkueen riveissä pelasivat mm. kupsilaiset Bo Sjöstedt ja Markku Hyvärinen. Mutta oli meidänkin koulussammekin mestaruussarjan tasoisia urheilijoita, Salon Antero pelasi jalkapalloa KuPSissa, Pirskasen Jorma Elossa, Timosen serkukset Jukka ja Heikki koripalloa Namikassa.

Koululiikunta oli kuitenkin ainakin lukioaikana melko kursorista. Parhaimmassa tapauksessa kävelimme Niuvan lenkin ja siitäkin osan olimme tupakalla metsässä.

Luonnontieteitä opetti keskikoulussa Sipuli, lehtori Aili Järvinen, lukiossa Raakkel Muhonen. Kasvien kerääminen oli suurimmalle osalle tosi vaikeaa. Kasvistoissa oli elokuun lopulla hätäisesti prässättyjä kasveja tai sisarusten vanhoja, joiden nimilaput oli kirjoitettu uusiksi. Veljeni Pentti sai minun kasveillani Sipulilta puolta numeroa paremman arvosanan.

Sipuli oli inhimillinen opettaja. Kun hän kuulusteli kasveja ja niiden latinankielisiä nimiä, hän piti kättään nimilapun päällä siten, että vaikean tieteellisen nimen saattoi lukea sormien välistä.

Sipulin tytär Päivi oli koulussamme, ja ymmärsin, että opettajan lapselle se oli hankala dilemma. Mutta oli muitakin samanlaisia suhteita: Ruudun Jussin ja Huttusen Talvikin äidit opettivat yhteislyseossa kieliä, Eero "Saku" Siltasella oli helpompaa, sillä hänen äitinsä Liisa oli Tipulassa ja Kärkkäisen Katrin äiti Maija Yhteiskoulussa.

Miten tuttu astunnastaan,
ja ryhdistä miehisen pään!

Liisa Kallio-Kokko opetti uskontoa. Kirjoitin kerran teinilehteen novellintapaisen kirkossa käynnistä, jossa kerroin Masa-nimisestä kaverista ja niistä ajatuksista, joita jumalanpalvelus hänessä herätti. Kallio-Kokko otti minut puhutteluun ja tivasi, oliko Laitisen Masa kommunisti. Sanoin, etten tiennyt Masan poliittisista mielipiteistä, mutta epäilin kyllä, ettei hän ollut.

Paavo, Masa ja Minä osallistuimme kerran kristillisille teinipäiville Mikkelissä. En tiedä kyllä miksi. Tämä oli lopullinen läpimurto Kallio-Kokon suuntaan. Saimme lähtemättömän sädekehän ja yhdeksän uskontoon.

Lukiossa uskontoa opetti rovasti Tuomas Kortelainen. Pidin kirkkohistorian tunnilla esitelmän islamilaisuudesta ja arabien ja Israelin kuuden päivän sodan siivittämänä ihmettelin, miksi YK ei ollut pannut toimeen artiklaansa palestiinalaisvaltion perustamisesta. Kortsu närkästyi asiasta ja syntyneen keskustelun jälkeen hän kutsui minut sivuun ja epäili Puustisen Paavoa kommunistiksi. Sanoin, että Paavo oli asunut Pientalonpoikain piirisihteeri Paavo Kotan alivuokralaisena, joten kyllä hän varmaan oli kuitenkin jonkin sortin porvari.

Me metsäpojat olimme sinut Tuomaksen kanssa, sillä jouduimme partiossa usein tekemisiin hänen kanssaan. Minä ihailin erityisesti sympaattisen rovastin puheita. Mistä tahansa hän saattoi löytää yhteyden hengelliseen maailmaan: "Kun minä tulin tänne, näin tien viereen heitettyjä polkupyöriä. Myös hengellisessä mielessä on heitteille jätettyjä polkupyöriä."

Tuomas Kortelaiseen liittyy myös hauska, vaikka silloin hiukan arveluttava tapahtuma. Kuopion Valokuva Syndikaatti pyrki ottamaan kantaan nuorison puolesta. Hannu Puurunen Klassikasta kirjoitti Savon yleisön osastoon mielipidekirjoituksen nuorison harrastuksista nimellä Tuomas Kortelainen. Hannu kertoi yrittäneensä keksiä nimen, jota ei varmasti olisi kellään. Ehkä jostain alitajunnasta Tuomaksen nimi tuli pintaan, ja niin fiktiosta tuli faktaa. Tuomas äimisteli meille pitkään tapausta, mutta me emme paljastaneet asian oikeaa laatua, vaan ehdotimme, että ehkä oli olemassa joku toinen saman niminen. Kirjoituksessa ei sinänsä ollut mitään pahaa, eikä se aiheuttanut kenellekään vahinkoa.

Kuusikymmenluvun koulussa opettajilla oli ehdoton auktoriteetti. Ei olisi tullut mieleenkään sinutella saati haistatella heitä. Vastatessa noustiin ylös, kunnes siitä kolinoitten välttämiseksi ruvettiin luopumaan.

Suurin osa yhteislyseon opettajakunnasta oli oikeudenmukaista ja osaavaa joukkoa, vaativia, mutta armollisiakin. Yksi hämmentävä kokemus minulle kuitenkin jäi. Veistotunti oli keskikoulussa aamun ensimmäinen. Seisoimme höyläpenkkien välissä ja kuuntelimme aamuhartautta. Jostain syytä, Laitisen Masan tai Junkkarin Anssin kanssa käymämme keskustelun takia minua nauratti. Välitunnin alkaessa opettaja pyysi minua järjestämään lautavarastoa. Kun menin varastoon, opettaja läimäytti minua kasvoihin ja sanoi, että "siitäs sait aamuhartauden virnistelystä". Olin järkyttynyt ja kai opettajakin järkyttyi. Kuohuksissaan hän kehotti minua menemään valittamaan asiasta rehtorille. En mennyt.

Opettajat tuntuivat tietenkin meistä hirveän vanhoilta, vaikka moni oli ensimmäisessä virassaan vasta valmistuneena tai sijaisena kesken opintojen. Lukiossa nuoremmissa opettajissa vaistosi jo jonkinlaista samanhenkisyyttä. Tällaisia olivat Eeva Jäntti, pidetty ja huumorintajuinen englannin opettaja, joka oli kouluun tullessamme vielä fil.yo, saksan lehtori Pirkko Reimaa, historian opettaja Jouko Tuominen, jolla oli hiukan kyyninen ja äkeäkin asenne maailmaan sekä asiallinen fysiikan ja kemian opettaja Paavo Kekäle. Vanhemmilla opettajilla oli yleensä jo vakiintunut arvovalta kuten englannin lehtorilla Mirja Ruudulla, nuoremmat hankkivat sen itse. Lukiossa se ei ollutkaan vaikeaa, mutta murrosikäisten keskikoululaisten kanssa monet olivat helisemässä.

Tytön sinisen kohtaan siellä
ja katseen sinisen nään

Keskikoululuokkamme oli hyvin tiivis yhdessäolo-organisaatio. Koko joukko meitä poikia liittyi Männistön seurakunnan partiolippukuntaan, Metsäpoikiin. Meitä oli Laitisen Masa, Leskisen Pekka, Lifländerin Vesa, Puustisen Paavo ja Erämetsän Pekka sekä ylemmältä luokalta Mönkkösen Jorma, Klassikasta Martikaisen Pekka eli "Uuki" ja Yhteiskoulusta Rinttilän Asko. Metsäpojissa, mutta eri vartiossa olivat myös serkukset Eero Siltanen ja Pekka "Pekoni" Heikinheimo.

Ruokatunneilla kävimme usein seurakunnan nuoriso-ohjaajan Ranisen Väinön luona sopimassa retkistä ja leireistä. Matkalla oli hyvä polttaa tupakkaa, vaikka pitikin pälyillä koko ajan ympärilleen.

Lepakko-vartiomme teki usein yöretkiä Puustisen "Särkyneen traktorin karjatilalle" Puutosmäkeen. Monena syksynä olimme nostamassa siellä koko joukon kanssa perunaa. Laitisen Masan äiti leipoi meille usein sokerikakun evääksi, vaikka muuten ruokapuolemme oli melko vaatimaton, leipää, lenkkimakkaraa ja lettuja. Vietimme pari vuotta sitten Lepakko-vartion kolmikymmenvuotisen juhlajamboreen UMP-Kymmenen kämpällä Kangasniemellä. Oli helpottavaa huomata, että vaikka ihminen rypistyy päältä, sisältä on hän on yhä samanlainen kuin nuorena.

Yhdessäolo-organisaatioon kuului myös tyttöjä: Vapaavuoren Kaisa, Hartikaisen Päivi, Honkasen Tuire, Kärkkäisen Katri, myöhemmin Tipulasta Keinäsen Terttu, Mutkan Elina, Pitkäsen Kirsti, Kyntäjän Jatta, Nurmen Tarja, Kaija Kärkkäinen ja "Pone", Anneli Poutiainen.

Vielä keskikouluaikoina koulurajat olivat tiukat, pysyttäydyimme omissa yhteislyskäläisten joukoissa. Koulun syrjäisyyden takia piirileikkijuhliin ja hippoihin ei tullut meidän lisäksemme kuin korkeintaan naapurissa olleen Klassikan oppilaita. Paul Ankan kailottaessa "You are my destinyä" kävelimme hikinen käsi toisessa ympäri salia ja yritimme keksiä jotakin puhumista, kunnes kappale molempien helpotukseksi loppui.

Lukiossa perustimme Gastronomi Ceuran, jonka presidenttinä oli Hannu "Vinski" Kekäläinen. Tuomas Pekkarisen äiti, koulun talousopettaja, houkuteltiin kuraattoriksi. Seuran varsinainen idea oli päästä syömään ilmaiseksi eri paikkoihin, ja kävimmekin seuran lyhyen toimintakaaren aikana Valiolla ja Sokoksella ja saimme provianttisponsorointia Lihakunnasta, jossa kuraattorin puoliso oli johtajana.

Lukiossa tuttavapiiri laajeni, kun aloimme aktiivisemmin käydä iltaisin tallamassa Puijonkatua ylös ja Kauppakatua alas. Tutustuminen muihin tapahtui harrastusten myötä. Perustimme kamerakerhojen välille yhteistyöyhdistyksen eli Kuopion Valokuva Syndikaatin.

Syndikaatin keskeisiä hahmoja olivat lyseosta Martti Häikiö, Kouki I Nyyssönen ja Eero Sinkko, Klassikasta Hannu Puurunen ja Pertti Rovamo, Tipulasta Kaija Kärkkäinen ja meidän koulustamme minä, Paavo Puustinen ja Heikki Kuronen. Pidimme valokuvauskursseja ja teimme kuvausretkiä maaseudulle.

Tiivis yhdessäolo tuotti erikoisia tuloksia: suurin osa syndikaattilaisista meni keskenään naimisiin. Martti Häikiö Erholan Tiinan kanssa, Hannu Puurunen Elina Mutkan kanssa, jonka luokkatoverit Kirsti Pitkänen, Jatta Kyntäjä ja Tiina Keinänen ovat naimisissa Pentti Parkkisen, Pekka Erämetsän ja Jukka Parkkisen kanssa. Laitisen Masahan oli alkanut seurustella Karisen Ipan kanssa jo keskikoulussa.

Syndikaatin toiminta keskittyi lukion viime vaiheisiin 1966-68. Kuusikymmenluvun teinitoiminta oli kuitenkin laajemminkin vilkasta. Teinikunta vihki uudet jäsenensä nahkiaisissa. Tätä initiaatiota varten Puustisen Paavo muutaman avustajan kanssa rakensi giljotiinin, jolla uudet teinit mestattiin jäsenyyteen. Juttu oli niin vaikuttava, että rehtori Löppönen pomppasi lavalle keskeyttämään homman. Vakuutimme, että laite oli täysin turvallinen. Tosin emme kertoneet, että koeponnistuksessa terä oli mennyt esteistä huolimatta läpi, ja jos jonkun kaula olisi ollut paikalla, henki olisi lähtenyt.

Kävimme katsomassa kaupunginteatterissa kaikki esitykset ennakkoon. Tämä Ramppi-nimellä oleva järjestelmä oli hyvin toimiva ja edistyksellinen. Elokuvakerho toimi myös, yhteiskunnallisia asioita toi esille Kuopion YK-yhdistys ja Proteini-lehti.

YK-yhdistyksen vieraina kävi poliitikkoja ja tutkijoita Helsingistä, Kalevi Sorsa, Jaakko Kalela, Paula Porkka. Yleensä tilaisuuksien takapenkissä istui Suopon agentti, jonka oli aika hankala naamioitua lukiolaiseksi. Urbaani legenda kertoo, että yhdessä tilaisuudessa vetäjä komensi kaikki Suopon agentit ylös. Kaikki muut nousivat, paitsi itse agentti.

Osallistuin 1966 teinilehtien toimittajille tarkoitettuun kurssiin, jota veti Kai Linnilä. Kurssin yhteydessä oli kirjallinen matinea. Osanottajista muistan "kurjailija" Pekka Kejosen ja Klassikan rehtorin Tauno Räisäsen, joka oli kirjoittanut aikoinaan "Kenraalimotti"-nimisen historiateoksen talvisodasta. Tane tunnettiin ärhäkkänä oikeistolaisena, jolla oli korkea vanhoillinen moraalikoodi. Kejonen luki tilaisuudessa runonsa "Toinen huuto". Se myötäili Allan Ginsbergin "Huuto"-runoa, mutta oli lokaalistettu Suomeen. Tane poltti hihansa runon "räävittömyydestä". Innostuneina taputimme, kun rehtori poistui savuten koko tilaisuudesta.

En muista, mistä ihmeestä hommasimme rahat tilaisuuksien järjestämiseen. Tuskin helsinkiläiset omalla kustannuksellaan matkustivat Kuopioon. Joka tapauksessa teinimaailman kulttuurielämä oli vilkasta ja aktiivista.

Oppikoululaisten ja ammattikoululaisten välillä oli Kuopiossa jonkinlaista kinaa, vaikka välit eivät koskaan menneet käsirysyn asteelle. Teini-nimitys tuntui olevan joillekin ei-oppikoululaisille ja joillekin oppikoululaisillekin kirosana. Kuopiossa ne, jotka istuivat kaiken lisäksi Montussa, leimattiin lopullisesti snobeiksi. Tämä oli yleinen ongelma, sillä Joensuun teinipäivillä 1966 pohdittiin vakavasti, miten voitaisiin parantaa teinien ja muun nuorison välejä.

Ja ma unhotan läksyni vaivan
ja kaikki niin kauniiks saa

Lyseolainen Lasse Lehtinen oli Proteinin päätoimittaja, muina toimittajina olivat minun lisäkseni Hannu Eerikäinen ja Lassi Siltavuori Klassikasta.

Lasse oli toiminnan mies jo kouluaikana, hänellä oli hämmästyttäviä suhteita opiskelijamaailmaan ja kirjailijoihin ja taiteilijoihin. Alpo Jaakola teki lehden kansikuvat, kirjoittajina olivat mm. Pekka Kejonen, Ilkka-Kristian Björklund, Erkki Tuomioja, Paavo Lipponen paikallisten Jukka Oksan, Reijo "Tahvo" Ollikaisen ym. ohella.

Valtakunnallista kohua herätti yksi Proteinin numero, joka "sensuroitiin". Tosin se tapahtui vain meidän koulussamme, kun rehtori Löppönen ei antanut jakaa lehteä koulun tiloissa. Tämä johtui lehdessä olleesta Pekka Kejosen jutusta, josta saattoi aistia jonkinlaista seksuaalisuutta, kun nainen puristeli ihomatoja minäkertojan selästä. Lehdessä oli toinenkin hävyttömyys. Lasse oli hommannut Pentti Saarikoskelta Jevgeni Jevtušenkon runon suomennoksen, joka alkoi: "Johnny Nolanilla on paikka perseessä. Hän kulkee läpi säleovikehien". Kaiken kukkuraksi latomossa tämä lause oli vahingossa ladottu kahteen kertaan. Rehtori komensi minut kansliaan ja naputti sormellaan lausetta ja sanoi tiukkaan sävyyn, että tämä oli nyt aivan liikaa. Minä myönsin, että siinä oli todellakin yksi perse liikaa.

Jälkeenpäin on ilahduttavaa ajatella, miten myönteisesti aikuiset suhtautuivat teininuorison harrastustoimintaan. Neuvottelimme Kansallisen kirjapainon faktori Tuovisen kanssa luontevasti painotarjouksista ja aikatauluista, samoin teatterin Hilkka Pekkasen kanssa Rampin esityksistä, järjestimme hippoja, jonne hommasimme Pertti Metsärinteen, Uki Pesosen ja Kössi Härmän orkestereita.

Jälkeenpäin tuntuu, että koko kuusikymmenluku oli aktiivisen ja osallistuvan toiminnan kautta. Teiniliitto ei ollut vielä radikalisoitunut ja teinikuntien päätehtävä oli järjestää yhdessä viihtymistä. Siis hippoja.

Vaikka nuorison liikehdintä alkoikin vasta 60-luvun lopulla, enteitä oli jo ilmassa lukioaikanamme. Seurasimme kiinnostuneena lehdistä, miten Helsingin Ylioppilasteatteri esitti Arvo Salon Lapualaisoopperaa ja kuinka Eikan pumppu hillui Eino Leinon patsaan tienoilla. Nuorisojoukon mellakointi Oulussa Heinoslaisten ympärillä pantiin myös merkille, samoin Vietnamin sodan vastaiset toimet eri puolilla Eurooppaa ja Amerikkaa.

Ja olihan meillä omakin mellakkamme: joku keksi kieltää toripöydillä istumisen ja siitähän nuoriso suivaantui. Parina iltana oli kaupungilla ilmassa palaneen käryä, tori oli täynnä odottavasta jännityksestä kihisevää nuorisoa. Oiva Karhunen sai kuitenkin tilanteen rauhoittumaan. "Elekee tehkö nurkkiin kasoja, mänkee kottiin". Muutaman toripöydän kaatamisen lisäksi ei tapahtunut mitään. Ilmeisesti savolainen "haetanneeko tuo mittään" -mentaliteetti voitti.

Koulunkäynti oli meille 60-luvulla pelkkä elämän sivujuonne, keino tavata kavereita ja suunnitella partion yöretkiä, teinilehtiä, hippoja, tapahtumia ja ennen kaikkea sopia illan menoista kaupungilla. Vasta kahdeksannella luokalla ryhdistäydyimme opiskelemaan, eikä se ollut suinkaan myöhäistä, sillä luokaltamme kirjoitti lopulta laudaturin puolet, kuusi ällää oli kolmella.

Kuusikymmenluku oli voimakasta kasvun ja muutoksen aikaa. Vuosilomalaki 1960 antoi kaikille vähintään kolme viikkoa kesälomaa. Elintason nousun myötä alkoi autoistuminen, kesämökkejä rakennettiin, samoin lähiöitä ja muuttoliike maalta taajamiin kiihtyi. Ruotsi alkoi vetää suuria ikäluokkia puoleensa - meistä siellä ovat nytkin ainakin Happosen Jorma ja Korhosen Pirkko. Suomi liittyi EFTAn liitännäisjäseneksi ja Harmony-piipputupakan hinta putosi sen johdosta puoleen. Koululaisten kesälomat olivat vielä täysimittaisia, koska koulua käytiin lauantaisinkin. Työpaikoilla kokeiltiin jo vapaata lauantaita, sen huomasin hämmästyksekseni, kun olimme hommissa Rinttilän rakennusliikkeen Puijonlaakson työmaalla.

Me kuusikymmenluvun oppikoululaiset säästyimme kouluaikanamme kouludemokratialta, stalinismilta, feminismiltä, siviilipalvelulta ja keskioluelta. Vedenpaisumus tuli vasta meidän jälkeemme, kun pääsimme koulusta pois keväällä 1968, samaan aikaan kun eduskunta hyväksyi peruskouluasetuksen ja hävitti oppikoulut.

Mua jossain, kaukana aivan,
elo ihana odottaa

Ja mitä meistä viimeisenä viisikymmenluvun vuotena yhteislyseon aloittaneista on tullut? Osa jäi kyydistä keskikoulun jälkeen ja meni kauppaopistoon tai Tekuun, suurin osa lukion läpikäyneistä meni opiskelemaan Helsinkiin, polille, lääkikseen, kauppakorkeaan tai yliopistoon. Joku päätyi Ouluun kuten Vänttisen Riitta, arkkitehti ja kansanedustaja, Turkuun menivät minun lisäkseni nykyään luonnontieteitä opettava Honkasen Tuikku ja Kuopioon palannut kemian tohtori Matti Laitinen Ritva "Ippa" Karisen kanssa, historian opettajaksi valmistunut Riitta Airaksinen ja yhteiskuntatieteitä Kuopion Hotelli- ja ravintolakoulussa nykyään opettava Markku Wulff. Erholan Tiina on lähetysneuvoksena Moskovassa, Gröndahlin Titta somistaa Anttilan tavarataloja, Puustisen Pekka lentää Finnairin kapteenina, Halosen Niilo ja Rissasen Aimo ovat lääkäreitä, Kurosen Hessu tietokonehommissa Shellissä, Erämetsän Pekka arkeologina Ahvenanmaalla, Leskisen Pekka metsäteknikkona Kangasniemellä, Junkkarin Anssi arkkitehtinä Kouvolassa, Kärkkäisen Katri opettajana Kuopion liepeillä, Bruunin Jussi talouspäällikkönä Helsingissä, Happosen Jorma ekonomina Tukholmassa, Huuskosen Kari johtajana Pörssissä, Tolvasen Eljas insinöörinä jossakin kuten Kauhasen Jouko ja Timosen Hessukin. Mertasen Inkeri näyttelee Tampereella, Hartikaisen Päivi ohjaa mainoselokuvia Helsingissä, Vapaavuoren Kaisa opettaa piirustusta Kaustisella ja Kuitusen Martti johtaa tila-asioita Turun kaupungin palveluksessa. Helsingin Puhelinyhdistyksen hommissa oleva Vinski Kekäläinen oli meistä ensimmäinen, joka sai lapsen. Nykyään tytär Sanna Kekäläinen on tunnettu tanssija ja koreografi.

Joihinkin luokkatoveihin ovat yhteydet säilyneet, höllästi, mutta kuitenkin. Joihinkin olen törmännyt joskus sattumalta, kuten Jorma "Hippi" Happoseen Kuopion Kesportin alennusmyynnissä. - Terve, minä sanoin. - Terve, sanoi Jorma ja jatkoi matkaansa. Jotkut ovat kadonneet maailmalle jälkiä jättämättä. Missä mahtavat olla alaluokkien kaverini Lehtosalon Mauno, Yrjölän Pekka ja Vuorenmaan Jukka? Entä Häkkisen Väinö? Lifländerin Vesa kuoli malariaan kuvausmatkalla jossakin Australiassa. (Harvoin voi olla niin ilahtunut omasta virheestään kuin tässä tapauksessa: ei Vesku ole kuollut. Lähettämässään viestissä hän siteeraa Mark Twainia. "The reports of my death are greatly exaggareted." eli "tiedot kuolemastani ovat suuresti liioiteltuja." Vesku on opiskellut, työskennellyt ja asunut Australiassa sen jälkeen, kun 1960-luvulla karisti kotimaan tomut jaloistaan.) Kaikesta huolimatta - yhteislyseon ansiosta tai ilman - me olemme löytäneet paikkamme jossa olla ja elää.

Kun Yrjö Jyrinkoski kävi lausumassa koulumme juhlasalissa Koskenniemen runoa "Olen unessa useasti, sun kaduillas, koulutie", en oikein ymmärtänyt, mistä oli kyse. Nostalgiasta? Painajaisesta? Nykyään ymmärrän paremmin, sillä yhä useammin minäkin olen unessa kulkemassa Gottlundinkatua pitkin kohti yhteislyseota. On Millin tunti, kotilaskut ovat laskematta, itse asiassa olen ihan pihalla logarytmeistä ja derivaatteista, vai mitä ne nyt olivatkaan. Pakko on kuitenkin astua eteenpäin, sillä minulla on asiaa Masalle, Paavolle, Anssille tai Kaisalle. Ja kyllä välitunnilla ehtii kopioida laskut Puustisen Paavolta tai Rissasen Amilta.