Maailmanlopun enteet

Riekko on laskeutunut.
Vanhan käsityksen mukaan pyy pienenee ennen maailmanloppua. En tiedä, tarkoittaako sanonta sitä, että pyyn fyysinen koko pienenee vai pieneneekö vain lajin kanta. Tätä ajattelin kevättalvella, kun Lapin kairassa hiihtäessäni en nähnyt kuin yhden riekon ja jälkiäkin oli huolestuttavan vähän.

Vahvistusta asiaan sain Lapin radiosta, jossa haastateltiin Inarin Kaamasjokivarressa asuvaa entistä riekonpyytäjää Iivari Vallea. Hän kertoi, että aiemmin riekot kävivät päiväunilla hänen kotitalonsa ikkunan alla. Mutta nyt on toisin. Vallen mukaan riekko pitäisi rauhoittaa ainakin viideksi vuodeksi metsästykseltä, jotta kanta mahdollisesti saataisiin elpymään. Vanha sanonta voitaisiin siten kääntää ympäri: parempi pyy oksalla kuin kymmenen pivossa.

Riekko on hauskan ristiriitainen lintu. Se on sekä kesä- että talvipuvussaan kaunis, mutta ääni, erityisesti pakokiljaisu, on veret seisauttava. Siitähän riekon nimi tulee, käheän riettaasta naurunräkätyksestä. Onomatopoieettinen nimi kuvastaakin lintua paremmin kuin vanhempi metsäkana-nimitys.

Riekossa on ulkonäön lisäksi muutakin esteettistä. Olen usein pysähtynyt ihailemaan hangelle laskeutuneen linnun siipisulkien jättämiä jälkiä, jotka jatkuvat sen suurten lumikenkäjalkojen ristipistokuvioina, kun lintu on kierrellyt koivuvarvikossa silmuja syömässä. Turhaan ei Reino Helismaa runoillut Lapin jenkassaan: ”riekon jalka kun jättävi merkin, sitä jäljennä ei käsi herkin”.

Minulla on takavuosilta useita kohtaamisia riekkojen kanssa. Hämmentyneen rietas naurunräkätys on pelästyttänyt minut aiemmin joka vuosi. Ääneen ei totu koskaan, sillä se on niin äkillinen ja kuuluva. Pakoon sännännyt lintu lentää kuitenkin vain sata metriä ja jatkaa sitten taas matkaansa jalan. Sen askelluksessa on jotakin arvokkaan oloista, silloinkin, kun lintu yltyy kipittämään kiireemmin.

Kuusamossa tutustuin ”hulluun riekkoon”. Se oli asettunut oleilemaan rajavartioaseman nurkalle, eikä pelännyt ihmisiä. Kaamasen tiellä ajoin yhtenä talvena tiellä kiviä piiraansa ahtavaan riekkoparveen. Onneksi auton alle jääneet riekot osuivat pyörien väliin, eikä yhdestäkään tullut vainaata.

Hauskin riekkokokemukseni on UKK-puistosta. Kiilopäältä Suomunruoktuun hiihtäessäni näin metsässä riekon, joka käveli suoraan kohti. Pysähdyin katsomaan. – Kopek-kopek, riekko jupisi yksinään, vilkaisi minua ja kulki sitten suksien yli ja jatkoi verkkaista asteluaan, minne lienee ollutkaan matkalla.

Riekkoja on nyt Suomessa vähemmän kuin kahteenkymmeneen vuoteen, eikä tilanne ole sen parempi muuallakaan Skandinaviassa. Syytä riekkokatoon ei tiedetä varmasti. Onko kyseessä normaali kannan vaihtelu vai ilmastonmuutos, kuten brittitutkijat esittävät? Talvipukuinen riekko joutuu petojen saaliiksi, kun lumet tulevat syksyllä aiempaa myöhemmin ja sulavat entistä aikaisemmin keväällä. Pahin riekon uhka on kuitenkin Lapin eteläpuolella soiden ojitus, jonka takia on menetetty linnun lisääntymiselle sopivia ympäristöjä. Riekko ja sen poikueet kaipaavat avoimen suon avaruutta menestyäkseen.

Riekkojen poissaolon lisäksi Lapin kämppäni ympäristössä oli muutenkin vajaa fauna. Pihametsoa ei näkynyt, vaikka muina keväinä se on ollut lähes joka-aamuinen vieras pihalla, eikä läheisen tievan takaa kuulunut teerien soidinpulputusta. Vain taviokuurnapari toi entistä väriä vähentyneeseen linnustoon.

Pessimistisimmän näkemyksen mukaan ilmaston lämpenemisen takia riekkoa tavataan Suomessa tulevaisuudessa pelkästään Tunturi-Lapissa. Riekko on Enontekiön kunnan vaakunalintu ja Peräpohjolan maakuntalintu. Tulevaisuus näyttää, kuullaanko riekon naurunräkätystä enää Pellossa, Ranualla ja Sallassa. Eli kuinka lähellä maailmanloppu mahtaa ollakaan.