Teoria ja käytäntö

Etsiessään lähteitä suomalaiselle proosatraditiolle Kai Laitinen erittelee J. L. Runebergin eeppisten runoelmien motiivipiirejä ja vertailee niitä myöhempään kotimaiseen suorasanaiseen kirjallisuuteen. Ennen Laitista on mm. Keijo Holsti käyttänyt samaa metodia hahmottamassa linjaa kansalliskirjailijasta aina nykypäivään saakka. Runebergin tuotannon piirteitä ja vaikutuksia eriteltäessä unohdetaan kuitenkin melkein säännöllisesti hänen proosatuotantonsa, novellit, jotka kaikessa suppeudessaankin tukevat kirjailijan eeppistä runoutta.

Proosakirjallisuudesta, erityisesti romaanista, tuli 1800-luvulla suosituin kirjallisuuden laji. Halpojen romaanipainosten ja sanomalehtien jatkokertomusten ansiosta lukijapiiri laajeni huomattavasti entisestään. Romaani oli tästä syystä myös yhteiskunnallisesti vaikuttavinta kirjallisuutta. Suhtautuminen tähän yhä laajemmalle leviävään kirjallisuudenlajiin jakoi yleisön kahtia. Romaanin puolustajien joukko oli kuitenkin vähäinen verrattuna lukijoihin.

Keskustelu käytiin kirjallisissa piireissä ja sanomalehtien sivuilla, samoissa lehdissä joista tuota moraalisesti arveluttavaa kirjallisuutta oli nautittavissa. Vasta Saksan romantikot ja heiltä vaikutteita saaneet ruotsalaiset aateveljet vakiinnuttivat romaanin aseman lajina lopullisesti. Hyväksyminen ei kuitenkaan ollut yksimielinen, ja vielä 1800-luvun lopussa romaaniin, ainakin muutamiin sen edustajiin, suhtauduttiin hyvinkin varauksellisesti.

Romaanikirjallisuutta oli kuitenkin saatavissa runsaasti. Ruotsissa kaupattiin sekä alkuperäisiä että käännettyjä romaaneja. Huolimatta Ruotsin ja Suomen valtioyhteyden katkeamisesta kanssakäyminen oli edelleenkin vilkasta ja suomalainen sivistyneistö pystyi jatkuvasti tekemään kirjahankintansa Ruotsista. Näin ollen Suomi oli lähes yhtä hyvässä asemassa eurooppalaiseen kirjallisuuteen nähden kuin ollessaan Ruotsin yhteydessä.

Romantiikan saadessa jalansijaa 1800-luvun alkupuolella sekä Suomessa että Ruotsissa alettiin tuntea enenevää mielenkiintoa myös romantiikan kirjallisuuteen. Suosituiksi tulivat erityisesti Kotzebuen ja Lafontainen teokset, jotka edustivat lähinnä sentimentaalista perheromaania sekä koomissatiirisen romaanin kirjoittajan J.G. Müllerin teokset. Myös Goethe, Jean Paul ja Tieck nousivat varsinkin kriitikoiden keskuudessa arvoon.

1820-luvulla tulivat Suomessa erityisen suosituiksi Byronin ja Scottin teokset. Näitä julkaistiin ajan tavan mukaan sanomalehdissä jatkokertomuksina. Varsinkin Scottin varhainen esiintyminen Suomessa ja Ruotsissa antoi koko 1800-luvun ensimmäiselle puoliskolle hedelmällisiä vaikutteita. Turun romantiikan aikana Runebergin lisäksi hänen vaimonsa Fredrika Tengström ja J.V. Snellman saivat koko elinaikansa kestävän mieltymyksen Scottin romaaniin.

Ruotsalaisen uusromantiikan kaunokirjalliset tuotteet eivät pystyneet vielä 1820-luvulla luomaan kirjallista traditiota. Vasta Scottin esiintyminen antoi pohjan sekä historiallisen että muun, historiallisen romaanin metodeja käyttävän romaanin kehittymiselle.

Sekä ruotsalaisella että suomalaisella novellilla on juurensa scottilaisessa proosassa. Ruotsissa erityisesti G. H. Melin, Frederika Bremer, Emilie Flygare-Carlén, Sophie von Knorring ja C.J.L. Almqvist kirjoittivat historiallisia romaaneja ja novelleja. Lajin kukoistus alkoi 1840-luvulta. Tällöin oli J.L. Runeberg jo saavuttanut vahvan aseman ruotsalaisessa proosakirjallisuudessa muutamalla novellillaan.

Proosan teoriaa

Runebergin kiinnostus proosakirjallisuutta kohtaan liittyy kiinteästi hänen toimittajakauteensa Helsingfors Morgonbladissa vuosina 1832-1837. Tänä aikana Runeberg kirjoitti ja julkaisi novellinsa ja pari katkelmaa laajemmasta suorasanaisesta kaunokirjallisesta suunnitelmasta. Esikoisrunokokoelma oli ilmestynyt jo ennen vuotta 1832, jonka aikana Hirvenhiihtäjät (Elgskyttarne) ja joukko seuraavana vuonna valmistuvan runokokoelman runoista painettiin.

Runebergin sanomalehtitoimintaan liittyi proosan ja runon kirjoittamisen ohella toimiminen kirjallisuuden arvostelijana. Kirpeä kritiikki suomi erityisesti ruotsalaista kirjallisuutta ja herätti pahaa verta entisen emämaan kirjallisissa piireissä. Kriitikkona Runeberg aloitti suomalaisen kirjallisuusarvostelun, joka sisälsi myös syvällisempää teosten esteettistä ja muodollista arviointia.

Vaikka Runebergin kirjallinen kutsumus 1830-luvun alussa näytti selvältä, hän ei kuitenkaan ilmeisesti ollut täysin selvillä oman kirjailijalaatunsa suuntautumisesta. Vuonna 1831 hän kirjoittaa, että "moni uskoo nykyään runolliseen proosaan ja on valmis kutsumaan esimerkiksi joitakin Walter Scottin tai Jean Paulin romaaneja runoudeksi. Ja miksi ei? Mitta on ainoa, joka niistä puuttuu, muutoin kaikki on niissä samaa ja usein parempaa kuin runollisissa malleissa".

Scottin romaani oli siis aiheuttanut sen, että ennen moraalisesti arveluttavana pidetty romaani hyväksyttiin nyt kirjallisuuden lajina — sisällöllisesti ja muodollisesti. Scottin moraalisesta puhtaudesta tuli suoranainen malli niin kirjailijoille kuin kriitikoillekin. Scottin tuotantoa verrattiin mm. ranskalaiseen kirjallisuuteen, joka sai tuomionsa epäsiveellisenä "vallankumouskirjallisuutena".

Porvarillisen romaanin synty oli tuonut romaanin ja novellin modernissa mielessä ruotsalaiseen kirjallisuuteen juuri ajankohtana, jolloin Runeberg aloitti arvostelijantoimensa. Runoilija saikin uudesta kirjallisuudesta hyvän lähtökohdan kirjallisten käsitystensä hahmottamiselle.

Arvosteluissaan Runeberg piti historiallisen romaanin pääasiallisena virheenä historiallisen puolen käsittelemistä tukuttain, "niin että tapahtumien elämä, välttämättömyys ja totuus jätetään kokonaan selittämättä ja sivuun". O.K.:n (ilmeisesti Carl Otto Palmstjerna) romaanin Snapphanarne arvostelussa Runeberg kiinnittää huomiota myös kirjailijan ihmis- ja luonteenkuvaukseen ja syyttää sitä samasta disharmoniasta kuin romaanin historiallisuutta. Harmonia syntyy Runebergin mukaan yhtyneistä vastakohdista, ja sopusoinnun ja kauneuden edellytyksenä on yksityiskohtien summa, ei yksittäisten osien täydellisyys. Tämä harmoniaestetiikkaan perustuva käsitys antoi linjan koko Runebergin arvostelijatoimelle. Niinpä hän yleensäkin kirjallisia teoksia tai laajempia kokonaisuuksia käsitellessään lähtee teoksen kokonaisrakenteesta ja päätyy sen kautta yksityiseen.

Snapphanarne-romaanin ansiona oli arvostelijasta tapahtumien löyhä sijoittaminen historialliseen taustaan. Ajan tavat ja paikat ovat tunnistettavissa, mutta juoni sen sijaan oli romanttinen ja monipolvinen. Tätä Runeberg pitää myös Scottin heikkoutena, sillä keskeistä proosakerronnassa on tapahtumien välttämättömyys. Yksinkertaiseen juoneen liitetty kuvaus, joka on nähtyä ja koettua, on tärkein rakenteellinen ja tyylillinen lähtökohta.

Arvostellessaan G.H. Mellinin teosta Flickorna i Askersund Runeberg kiinnittääkin positiivista huomiota kirjailijan kuvaustapaan: henkilö ovat siinä nähtyjä, todellisia. Tämä todellisuuden vaatimus oli kuitenkin toteutettava kaunokirjallisessa teoksessa harmoniaestetiikan periaatteiden mukaan: