Pieni pala paperia

Malla oli tullut kylmävarastosta toppatakissa ja pipo päässä. Rita vilkaisi häntä, mutta tilanne ei huvittanut, vaikka näytti vähän hullulta pukeutua talvikamppeisiin kesällä, mutta pakkohan se oli. Pakasteiden ja viileitten tavaroitten käsittelystä saattoi vilustua, kuten Ritalle oli käynyt edelliskesänä, jolloin hän oli ollut kaupassa ensimmäistä kertaa apulaisena.

Mies maksoi pankkikortilla. Hihnan päässä seisoi nainen, joka kokosi ostoksia kahteen markiisikankaiseen kassiin. Naisen vieressä seisoi pikku poika, kuusi- tai seitsemänvuotias.

Lasku oli yli viisisataa, Rita veti kortin lukijan läpi ja pyysi saada nähdä miehen ajokortin. Jotkut asiakkaat kimpaantuivat henkilöllisyyden tarkistamisesta, vaikka se oli heidän oma etunsa. Kerran hieno rouva oli jättänyt ostoksensa maksamatta ja poistunut niskojaan nakellen. Lähtiessään hän oli sanonut hämmentyneelle Ritalle valittavansa huonosta palvelusta kauppiaalle. Malla oli epäillyt, ettei rouvalla ollut ihan puhtaita jauhoja pussissa, kun loukkaantumiseen ei ollut mitään syytä.

Mies avasi lompakkonsa ja näytti muovitaskussa olevaa ajokorttiaan. Ritan silmät etsivät tottuneesti henkilötunnuksen. Hän kirjoitti sen kuittiin. Sitten hän näki miehen nimen ja kynä lipsahti sormista hihnalle. Hän ojensi kuitin miehelle, joka poimi toisen kynän kassakoneen päällä olevasta mukista, kirjoitti nimensä kuittiin ja ojensi sen takaisin. Sitten hän nyökkäsi ja lähti. Nainen oli saanut ostokset kasseihin, jotka mies otti kannettavakseen.

Rita pani kädet reisien alle ja istui hetken paikoillaan. Sitten hän pani hihnan käyntiin ja alkoi siirrellä seuraavan asiakkaan ostoksia viivakoodin lukijan läpi.

Malla tuli myymälästä. Hän oli riisunut piponsa ja toppatakkinsa.
- Siellä on soittopyyntö äidiltäsi, hän sanoi. - Mene sinä nyt tauolle. Anita hinnoittelee kuivatavaraa. Jatka sinä siitä, mihin hän jää.

Rita nousi ja meni lepohuoneeseen. Puhelimen viereisessä taulussa oli keltainen lappu, jossa luki, että Ritan äiti oli pyytänyt soittamaan. Pannussa oli kahvia. Hän kaatoi sitä mukiin, otti jääkaapista tölkin ja lisäsi maidon. Sitten hän istui ja nojasi kyynärpäänsä pöytään pää kämmenten välissä.

Isä, hän ajatteli.
- Isä, hän sanoi ääneen, kuin olisi halunnut maistella sanaa.

Äiti oli sanonut, että isä oli muuttanut Ruotsiin ja perustanut siellä uuden perheen.
- Ei se halua tietää meistä mitään. Eihän se edes pidä minkäänlaista yhteyttä, ei edes vastaa sinun kirjeisiisi. Mikä se sellainen isä on? Ei mikään.

Sitten Rita oli löytänyt pienen palan paperia, jossa oli hänen kirjeensä isälle. Hän oli osannut lukea ja kirjoittaa jo viisivuotiaana. "Iskä mula on ikävä sinuva koska sinä tulet kotin. Rita." Se oli hänen kirjeensä, jonka äidin oli pitänyt postittaa. Hän ei ollut kysynyt, miksi kirjettä ei ollut lähetetty, vaan pani paperin päiväkirjan väliin.

Hän ajatteli, että isä oli voinut kirjoittaa hänelle monta kertaa, mutta äiti ei ollut näyttänyt kirjeitä, vaan uskotellut, ettei isä halunnut pitää mitään yhteyttä entiseen perheeseensä. Ritasta tuntui, että äiti oli repinyt kaikki kirjeet, ennen kuin hän ehti nähdä ne. Anita tuli taukohuoneeseen.
- Mikäs sulla on? hän kysyi.
- Päätä särkee, Rita sanoi ja hieroi ohimoitaan.
- Tekee ukkosta, Anita arveli ja kaatoi kahvia mukiin. - Mun mutsi saa aina migreenin, kun ukkonen on tulossa. Se sanoo, että sen olisi pitänyt ruveta meteorologiksi, kun pystyi ennustamaan säätä omasta päästään.

Puhelin soi. Anita vastasi ja sanoi, että on, ja ojensi sitten puhelimen Ritalle. Rita ajatteli, että se oli äiti. Mitä jos hän sanoisi, että isä oli käynyt vaimonsa ja pikkupoikansa kanssa kaupassa. Kysellyt kuulumisia ja lähettänyt terveisiä.
- Jori tässä, Jorin ääni sanoi. - Koska sun vuoro loppuu?
Rita katsoi kelloa.
- Kahden tunnin päästä.
- Mä haen sut prätkällä.
- Minne sä haet?
- Ajattelin, että mennään rannalle.
- Ajattele sä vaan omasta puolestasi, Rita sanoi ja pani puhelimen kiinni.

Anita joi kahviaan seinään nojaten ja katseli Rita huvittuneen näköisenä.
- Sä olet tyly ihminen, hän sanoi ja pudisti päätään.
- Enhän mä edes tunne sitä kunnolla, Rita sanoi. - Ollaan ajeltu sen pyörällä muutaman kerran. Pitääkö asiakkaalle olla mieliksi miten paljon vaan?
- Mukavan näköinen poika se on, Anita sanoi.
- Saat sen, jos haluat, Rita sanoi.
- Kiitti, Anita sanoi. - Mä kyllä pidän vähän vanhemmista, kun itsekin olen.
Rita nousi.
- Mä sain ryynit hinnoiteltua, Anita sanoi. - Toin varastosta valmiiksi laatikon pitkää riisiä. Se on siellä hyllyn edessä.

Rita meni ryynikäytävälle ja alkoi purkaa riisipaketteja laatikosta. Sitten hän otti hintalappukoneen ja hinnaston, pyöritti summan ja viimeisen myyntipäivän laitteeseen ja alkoi kiinnittää lappuja paketteihin.

Rita oli aloittanut koulun sinä syksynä, kun isä oli lähtenyt kotoa. Hän ajatteli, mitä isä oli sanonut heidän tavatessaan viimeisen kerran.
- Aikuisten välillä on joskus asioita, joita lasten on vaikea ymmärtää. Joskus isät ja äidit eivät tule toimeen keskenään, silloin saattaa olla parempi erota.

Rita oli eri mieltä, mutta nyökkäsi kuitenkin kuin myöntämisen merkiksi.

Isä sanoi, ettei hänen lähtönsä ollut Ritan vika, vaan johtui hänen ja äidin rikkoontuneista väleistä. Ja vaikka isä ei enää asuisikaan kotona, se ei merkinnyt sitä, etteikö hän olisi halunnut tavata Ritaa. Äidin kanssa sovittaisiin tapaamisista ja kaikki tulisi taas hyväksi, kun ei ollut riitaa.

Mutta niin vain kävi, ettei Rita tavannut isää sen koommin. Koulusta tultuaan hän oli istunut tuntikausia ikkunalaudalla ja katsellut kadulla ajavia autoja. Niitä oli vaikea tunnistaa ylhäältä päin, mutta joka kerta, kun hän näki punaisen farmariauto, sydän alkoi tykyttää kuin herätyskello. Varsinkin, jos auto pysähtyi ja jäin pysäköintipaikalle. Aina kuitenkin autosta nousi tuntematon mies tai nainen, ei isä. Hän oppi kylmettämään itsensä sisältä, niin ettei pettymys lopulta tuntunut miltään. Huomenna, hän ajatteli. Tai lykkäsi asian kauemmaksi: tasan viikon kuluttua. Jouluna. Koulun loputtua.

Kun paketit oli hinnoiteltu, Rita haki varastosta kärryillä toisen laatikon, purki sen ja jatkoi laputusta.

Siivooja tuli puoli kuudelta ja alkoi luututa taukohuonetta. Rita keräsi tyhjät laatikot varastosta, repi muoviteipit irti ja laskosti laatikot ulkona olevaan metallikehikkoon.

Lämpömittari näytti kahtakymmentäneljää. Taivas oli melkein pilvetön, vain muutama pumpulitukko seilasi sinisessä avaruudessa.

Ne olivat menossa mökille, Rita ajatteli. Saaristotietä ajavat mökkiläiset olivat kesällä kaupan vakioasiakkaita. Missähän ne asuivat? Eivät ainakaan Ruotsissa, kuten äiti oli väittänyt. Jossakin maaseudulla.

Rita palasi sisään ja otti puhelinluettelon. Hän selasi sen läpi etsien isän nimeä, mutta löysi vain ne samat kuin ennekin. Hän oli soittanut niille kaikille, sanonut, että täällä on Rita ja sulkenut puhelimen, kun vastaaja oli arvellut, että kyseessä oli väärä numero. Ehkä isällä oli salainen puhelinnumero kuten äidillä tai hän asui jossakin luetteloalueen ulkopuolella. Malla tuli taukohuoneeseen.
- Menisitkö panemaan oven kiinni, hän sanoi. - Viimeiset kaljanostajat on kassalla, päästä ne ulos, niin voit sitten itsekin lähteä kotiin.

Rita otti seinustalta ostoskorin ja meni myymälään. Hän keräsi siihen viikonlopun ruokaostokset ja vei sitten korin kassalle, jossa Anita rahasti kahta kaljakoria kantavaa poikaa. Korin päällä oli kasa makkarapaketteja.
- Kulinaristit ovat menossa retkelle, Anita sanoi. - Muistakaa käyttää paljon sinappia, että saatte hivenaineita.

Se flirttaili kaikkien kanssa ja kaikki sen kanssa. Rita pani korin Anitan jalkojen viereen ja meni ovelle. Rita katsoi kadulle. Jori istui moottoripyöränsä päällä kaupan edessä kadun varressa.

Kun pojat olivat ulkona, Rita lukitsi oven ja palasi kassalle, jossa Anita löi koneeseen hänen ostoksiaan. Rita pani ne reppuunsa ja kuittasi. Malla veloitti laskun suoraan hänen palkastaan.
- Mitä sä teet viikonloppuna? Anita kysyi lajitellessaan kassassa olevia rahoja ja pankkikorttikuitteja.
- En tiedä, Rita sanoi.
- Nuori nainen eikä tiedä mitä tekee kesälauantaina, Anita ihmetteli.
- Käyn äidin luona ja menen nukkumaan, Rita sanoi ja nosti repun olkapäälleen.
- Ihan varmasti, Anita naurahti ja nyökkäsi ulos. - Sulla näyttää olevan kyytikin valmiina.
- Joo, Rita sanoi. - Hyvää viikonloppua.
Sitten hän läksi hyllyrivien välistä takaovelle, toivotti viikonloppua Mallalle ja meni ulos.

Ensin hän aikoi kiertää korttelin välttääkseen tapaamasta Joria, mutta kääntyikin kadulle ja käveli pojan luo. Hän istui poikittain pyöränsä satulassa. Kypärä riippui sarvesta, toinen oli kiinni hihnoilla tavaratelineellä.
- Moi, Jori sanoi, kun Rita tuli kohdalle. - Satuin ajamaan tästä ohi.
- Etkä sattunut, Rita sanoi.
- Tässä mä kuitenkin olen, mitäs siihen sanot?
- Mun täytyy mennä, Rita sanoi ja jatkoi matkaansa.
- Mä voi heittää sut, Jori huusi perään.

Rita pysähtyi ja palasi takaisin.
- En mä minnekään rannalle lähde, hän sanoi. - Täytyy viedä ruoat kotiin.
- Hyppää kyytiin, Jori sanoi.

Hän irrotti pyörästä kypärän ja antoi sen Ritalle. Rita epäröi hetken, painoi sitten kypärän päähänsä ja kiinnitti leukahihnan. Jori työnsi pyörän seisontajalustalta ja nousi satulaan, Rita istui taakse.
- Et sitten kallista väärään suuntaan, Jori sanoi.

Kun Rita oli ollut ensimmäisen kerran kyydissä, hän oli kallistanut vaistomaisesti kurveissa vastakkaiseen suuntaan, niin että Jori oli ollut ajaa metsään. Hän sanoi, että Rita ei luottanut pyörään ja vielä vähemmän häneen. Rita sanoi, ettei hän luottanut kehenkään paitsi siihen, että kaikki kallistui ja väärään suuntaan.

Vähitellen hän oppi, eikä enää tarvinnut ajatella, mitä kurveissa piti tehdä. Silti hän vierasti sitä läheisyyttä, joka pyörällä ajamisessa oli: kiinni toisessa, kädet sen ympärillä, kallistelemassa kohti maata kuin olisi kaatumassa kumoon. Mieluummin hän olisi nojautunut taakse mahdollisimman kauaksi edessään istuvasta, mutta siihen pyörää ei ollut suunniteltu.

Jori vilkaisi kadulle taakseen, pani vilkun päälle ja ohjasi pyörän lauantai-illan verkkaisen liikenteen sekaan. He ajoivat keskikaupungin suuntaan pitkin jokea seuraavaa katua ja pysähtyivät sitten Ritan asuintalon eteen.

Kun Rita nousi pyörän selästä ja riisui kypärän, Jori sanoi, että mitäs nyt. Rita sanoi, että nyt hän menee suihkuun ja tekee sen jälkeen kreikkalaista salaattia.
- Ei siitä varmaan mulle liikene, Jori sanoi.
- Ei niin, Rita sanoi.
- Mikä sulla oikein on? Jori kysyi.
- Miten niin?
- Sä olet kummallinen. Tai sanotaan, että tavallista kummallisempi.

Rita ajatteli tokaista jotakin pisteliästä, mutta ei tokaissut.
- Mun isä kävi tänään kaupassa, hän sanoi.
- Ruotsista saakka? Jori kysyi.
Rita pudisti päätään.
- Tuskin se missään Ruotsissa asuu. Ne on äidin juttuja. Se ei ole koskaan halunnut, että mä tiedän isästä mitään.
- Kuule, Jori sanoi. - Sä tulet yksinäsi mökkihöperöksi. Sun pitäisi lähteä ulos vähän tuulettumaan.
- Tuore ilmaisu.
Jori näytti loukkaantuvan.
- Sori, Rita sanoi. - Mä olen tosiaan väsynyt.
- Entä huomenna? Jori kysyi.
- Soita, niin katsotaan.
- Saa nähdä, Jori sanoi ja painoi kypärän päähänsä.
Sitten hän kaasutti pois, pyörän etunen kohosi ilmaan ja hetken pyörä kulki pelkän takapyörän varassa. Rita kääntyi ja meni kerrostalon alaovesta sisään.

Asunto oli yksiö. Sen parveke oli länteen päin, edessä oli puisto. Huoneessa ei ollut erityisen kuuma helteelläkään, sillä siihen osui vain ilta-aurinko. Hän avasi parvekkeen oven ja vei ostoksensa jääkaappiin.

Rita oli muuttanut asumaan yksin heti, kun oli täyttänyt kahdeksantoista. Aluksi häntä oli vähän ihmetyttänyt, että äiti oli suhtautunut niin myönteisesti asiaan, luvannut jopa avustaakin rahallisesti, mutta sehän sopi hyvin. Asunto oli jonkun äidin ystävän, vuokra oli halpa. Ei sellaista saanut kuin suhteella ja sellainen äidillä oli, niin Rita oli päätellyt monista merkeistä. Hän sai asumistukea ja kävi koulun ohella töissä. Säästeliäästi eläen rahat riittivät ihan hyvin.

Puhelin soi. Se oli varmaan äiti, jonka soittopyyntöön hän ei ollut vastannut.
- Rita.
Äiti se oli. Kysyi, miksi Rita ei pitänyt matkapuhelinta auki. Siellä oli häneltä ainakin viisi viestiä. Rita sanoi, ettei hän ollut muistanut avata puhelinta töistä lähtiessään. Äiti ei jatkanut pidempään, vaan kysyi oliko Rita käynyt kastelemassa kukkia.
- Vastahan sä eilen läksit.
- Nyt on niin kuuma, parvekekukat pitää kastella joka päivä. Älä vain kastele liikaa. Kokeilet sormella, onko multa kosteaa.

Se oli tyypillistä äitiä. Ensin se on huolissaan, että kukat kuivuvat ja sitten, että ne saivat liikaa vettä.
- Kenen kanssa sä olet siellä? Rita kysyi.
Äiti oli hetken hiljaa ja kysyi sitten, että miten niin kenen kanssa.
- Yksinkö muka? Rita sanoi.
Äiti sanoi, että Krissen, ja siitä arvasi, ettei se ainakaan Krissen kanssa ollut. Se ei puhunut koskaan miesystävistään, näytteli vain yksinäistä, hylättyä naista.
- Onhan sinulla avain? äiti kysyi. - Käyt sitten ainakin joka toinen päivä, ettei mitään satu.
- Joo, Rita sanoi. - Milloin sä tulet?
- Viikon päästä, äiti sanoi. - Soittelen sitten tarkemmin.
Sitten äiti kysyi, oliko Rita menossa jonnekin.
- En ole.
- Menisit vain. Kyllä sinun ikäisesi kuuluu tavata muitakin.
- Joo, Rita sanoi ja sulki puhelimen.

Hän kävi suihkussa ja pani shortsit ja teepaidan päälleen. Sitten hän teki salaatin, pilkkoi vihannekset, lisäsi fetan ja oliiviöljyn. Hän vei lautasensa parvekkeelle, taittoi palan patonkia ja kaatoi lasiin valkoviiniä. Puistosta kuului rastaitten rähäkkä. Orava kiipeili puissa lintujen pesiä etsien.

Hiekkakäytävällä talutti nainen kissaa. Kauempana tuli vastaan koiraa ulkoiluttava mies. Kissa istui maahan ja jäi tuijottamaan vastaantulijoita. Koira katsoi ensin kissaa, sitten isäntäänsä ja näytti siltä, kuin eläin olisi hämmentynyt tilanteesta eikä tiennyt, mitä tehdä. Kissa istui keskellä käytävää eikä väistänyt. Mies veti hihnan kireälle ja ohitti ylpeän katin nurmikon kautta.
- Hyvä, kissa, Rita sanoi.

Vähitellen hän oli alkanut rentoutua isän näkemisen järkytyksestä. Kaupassa hän oli ollut aluksi melkein turta, kuin sokissa. Reaktio oli tullut vasta myöhemmin käsien vapinana ja sydämen tykytyksenä.

Syötyään hän tiskasi lautasen ja lasin, pani ne kuivauskaappiin ja pyyhki tiskipöydän. Parvekkeen avonaisesta ovesta kuului liikenteen ääniä. Hän sulki oven ja vaihtoi vaatteet. Sitten hän avasi kännykän ja kuunteli viestit. Äidiltä oli neljä, Jorilta yksi. Hän poisti viestit ja meni ulos.

Äiti asui sillan toisella puolen joen rannassa. Kuudennesta kerroksesta oli hieno näköala kauempana olevaan mäkeen. Varsinkin syksyisin maisema oli melkein henkeä salpaava, kun vaahterat ja lehmukset loistivat punaisina ja keltaisina.

Hänen entisen huoneensa ikkuna oli kaupunkiin päin, mutta ei sekään mikään ruma maisema ollut. Edessä oli vanhoja kauniita kivitaloja, joiden seinissä ja ikkunanpuitteissa oli kaunista vaihtelua. Ne olivat melkein veistoksia uusiin elementtitaloihin verrattuna.

Rita nosti ilmaisjakelulehdet ja mainokset eteisen puhelinpöydälle ja meni parvekkeelle. Alta kastelevissa kukkalaatikoissa oli vettä moneksi päiväksi. Hän nyppi muutaman lakastuneen kukan ja palasi sisään tarkistamaan kukkaruukut. Yhtäkään ei tarvinnut kastella.

Rita avasi vaatehuoneen oven ja katseli tangosta riippuvia vaatteita. Tilaa oli nyt hyvin äidille, kun Rita oli vienyt omat vaatteensa pois. Tangossa oli miehen puku. Se oli varmaan nimimerkki Krissen, jonka kanssa äiti oli lomalla.

Rita meni entiseen huoneeseensa. Se oli sisustettu hänen muuttonsa jälkeen äidin työhuoneeksi. Seinät oli tapetoitu, sänky poissa, julisteiden tilalla tauluja ja lattialla uusi matto. Entistä oli vain kirjoituspöytä. Se oli suuri tamminen pöytä, jossa oli alas rullautuva kansi. Isä oli ostanut sen huutokaupasta ja kunnostanut.

Rita veteli auki laatikoita ja katseli niiden sisältöä. Äidin papereita, luentoja, muistiinpanoja, valokuvia ja vanhoja kalentereita ja pankin tiliotekansio. Hän avasi sen ja alkoi selata tiliotteita.
- Se ei ole ikinä maksanut elatusmaksuja, äiti oli sanonut. - En jaksa ruveta riitelemään, olkoon.

Rita käänteli sivuja kuukausi kuukaudelta taakse päin. Joka kuukauden alussa oli maksumerkintä isältä. Maksut eivät olleet loppuneet silloinkaan, kun Rita oli keväällä täyttänyt kahdeksantoista. Tätäkin olisi voinut kysyä äidiltä, mutta ei hän voinut. Oli niin kiusallista saada toinen valheesta kiinni. Ja eihän hän tiennyt, mikä oli totta, joten valhekin kelpasi.

Hän sulki kansion ja otti esille äidin vanhan puhelinmuistion. Hän selaisi sen läpi, muttei löytänyt isän numeroa. Hän otti uudemman ja lehteili sen alusta loppuun ilman tulosta. No, äiti ei halunnut pitää yhteyttä, joten ei ollut niin kumma, ettei numeroa löytynyt. Hän järjesti tavarat takaisin laatikkoon ja sulki sen. Laatikko ei mennyt hyvin kiinni, jokin otti vastaan. Hän veti laatikon auki ja alkoi asetella tavaroita uudestaan. Muovikantinen nimikorttikansio ei ottanut sopiakseen. Kansion kulma oli hiukan rutistunut laatikon seinää vasten.

Hän otti kansion käteensä ja yritti taivuttelemalla oikoa kulmaa suoraksi. Samassa kansion sisällä irrallaan olevat kortit putosivat lattialle. Kun Rita alkoi koota niitä, hän näki isän käyntikortin. Sen kulmassa oli yhtiön logo, keskellä isän nimi ja titteli, alakulmissa firman yhteystiedot, ei kotiosoitetta eikä kotipuhelinta. Kännykän numero oli alleviivattu kuivamustekynällä.

Rita pani kortin pöydälle ja tunki muut kortit kansion väliin. Sitten hän asetteli kansion laatikkoon ja työnsi sen varovasti kiinni.

Hän meni keittiöön, avasi jääkaapin ja kaatoi mehua lasiin. Korttia katsellen hän istui pöydän ääreen. Kuinka vanha käyntikortti oli? Olivatko sen yhteystiedot enää voimassa? Ties vaikka isä oli vaihtanut työpaikkaa, ja samalla yhtiön kännykkänumeroon vastaisi joku muu. Sen saisi nopeasti selville, kun soittaisi, mutta Rita ei halunnut ainakaan vielä. Tuntui samalta kuin lapsena, kun odotti ikkunalaudalla istuen turhaan isän tapaamista: ei tänään, ehkä viikon kuluttua, jouluna, koulun loputtua. Kun oli pettynyt, halusi antaa itselleen mahdollisuuden olla pettymättä.

Kännykkä pirisi eteisessä. Rita nousi ja kaivoi puhelimen laukustaan. Näytössä oli Jorin numero.
- Rita, hän sanoi.
- Sä et ole kotona, Jorin sanoi.
- Olen mä, Rita sanoi.
- No et ole.
- Miten niin?
- Mä näen tästä suoraan sun kämppääsi ja se on tyhjä.
- Mistä sä muka näet?
- Puusta.

Rita nauroi.
- Oletko sä puussa?
- Mähän sanoin. Sä et ole kotona.
- Mä olen äidin luona kukkia kastelemassa.
- Aha, Jori sanoi. - Mä tulen sinne.
- Älä tule, Rita sanoi. - Mä olen juuri lähdössä. Soita huomenna.

Hän pani oven varmuuslukkoon ja käveli sitten portaat alas. Ilta ei ollut saanut vielä lopullista otetta helteestä, vaikkei enää ollutkaan kuuma. Rita kohotti tukkaa niskasta, selkä tuntui hikiseltä. Hän käveli joenrannan kautta, katseli jokilaivojen kansilla istuvia ihmisiä. Joku tuttu tervehti ja vinkkasi seuraansa, mutta Rita heilutti vain kättään ja jatkoi matkaansa. Sillan jälkeen hän meni istumaan joen rannalla olevalle penkille ja kaivoi lompakosta isän käyntikortin. Hetken epäröityään hän otti kännykän ja näppäili numeron.

Moottoripyörä kiisi pitkin saaristotietä. Ilmavirta tuntui mukavan vilpoiselta helteisessä säässä. Rita piti Jorista kiinni ja seurasi mutkittelevalla tiellä hänen liikkeitään. Hän ei pelännyt, vaan suorastaan nautti saadessaan nojautua keskipakoisvoimaa vastaan. Hän ajatteli, että se oli varmaan jonkinlaista luottamusta ja tunne oli hämmentävä. Hän oli kai aina pelännyt jotakin, varautunut ennakkoon jonkin kipeän varalta.

Jori oli ollut vilpittömän hämmästynyt, kun Rita oli soittanut hänelle aamulla.
- Ai tietenkin kuskiksi, hän oli sanonut, kun Rita oli selittänyt jutun.
- Mitä sä sitten ajattelit? Rita töksäytti.
- Sama se, Jori sanoi. - Mä tulen puolen tunnin päästä.

Kun Rita odotti pihalla Joria, hän ajatteli, mitä isä oli alkuhämmennyksen jälkeen kertonut. Poliisikuulusteluista, psykologien ja sosiaalivirkailijoiden lausunnoista ja lopulta oikeuden antamasta päätöksestä, joka eväsi hänen ja Ritan tapaamisen. Nöyryytyksestä, jonka oli joutunut kokemaan halutessaan vain tavata lastaan.
- Mä olen nyt täysi-ikäinen, Rita sanoi puhelimeen. - Haluatko sä nyt tavata mut?
- Tietysti. Miksi en haluaisi?
- Mitä sun vaimo ja poika mahtaa siitä ajatella? Rita kysyi.
- Mikko haluaa tietenkin tavata sisarensa, isä sanoi. - Ja Maija poikansa siskon.
Sitten isä oli neuvonut tien mökille.

He tulivat ensimmäiselle saaristolautalle ja ajoivat autojonon keulille, sillä moottoripyörille oli aina tilaa. Jori kävi lauttaa odotellessa ostamassa jäätelöt.
- Kioskihinnat on ainakin kolme kertaa kalliimmat kuin kaupan, Rita sanoi.
- Just niin, Jori sanoi.

He söivät jäätelöitään ja nojasivat lautan partaaseen katsellen merelle, jossa ui lintupoikueita. Autojen ikkunat olivat auki, ihmisiä käveli kannella shortseissa ja lyhythihaisissa paidoissa. Vaikka oli vasta aamupäivä, lautan metallikansi hehkui kuumuutta. Heikko tuuli tuntui kuitenkin vilpoiselta, ja siinä saattoi aavistaa merellisen suolaisen maun.

Rita ajatteli, että hän antaisi isälle nyt sen kirjeen, jota äiti ei koskaan ollut lähettänyt. Pienen palan paperia, jossa oli paljon väärin kirjoitettuja sanoja, mutta paljon enemmän jotakin, mikä oli kirjoitettu oikein.