Menestyskirjailija ihmisen asialla

Paasilinnojen muistomerkki Tervolan kirjaston pihalla.

Mistä tämä johtuu? Mitä ihmeellistä hänen kirjoissaan on? Ovatko ne edes hauskoja, niissähän puhutaan vakavia? Paljon kysymyksiä, mutta muutama vastauksin: Arto Tapio Paasilinna on syntynyt Kittilässä 1942, työskennellyt lähinnä toimittajana eri lehdissä ympäri Suomen, toista kertaa naimisissa, kaksi aikuista poikaa, nykyään vapaa kirjailija Jäniksen vuodesta 1975 lähtien. Osoite: West End, Espoo.

Arto Paasilinnalla on Korkeasaaresta hankittu flunssa. Hän tuhisee nenäänsä ja polttaa vihreää norttia. Olohuoneen seiniä kiertävät lasioviset kirjahyllyt, joissa on Arto Paasilinnan kirjoja. Paasikiven päiväkirjojen kakkososa on sivupöydällä, kansipaperin lieve on taitettu kirjan loppupuolelle. Arto Paasilinna on ainoa tietämäni henkilö, joka on ilmoittanut Kuka Kukin On -teoksessa harrastuksekseen vittuilun. Onko se huumoria vai sitä itseään? Vai onko siinä sitä samaa vahvaa itsetuntoa kuin muissa Paasilinnoissakin, Ernossa Ja Reinossa? Veljeksillä on samanlaiset äänet, korvinkin kuultavissa.

- Maailma on globaalinen kylä, Paasilinna sanoo. - Kirjailijan tehtävänä on osoittaa, että monet asiat ovat yllättävän lähellä. Meidänkin lähihistoriassamme on mielipidevainoa, sisällissodan ja toisen maailmansodan aikana teloitettiin toisinajattelevia.

Istumme westendiläisen paritalon olohuoneessa. Kirjailija istuu ikkunan edessä sohvalla ja selittää asioita käsillään. Hän on iso, melkein tukeva mies, jolla kasvot menevät nauraessa jollakin tavalla poikamaisesti kureisiin.

Muistan, kun kerran takavuosina olin kulttuurikapakka Kosmoksessa. Paasilinna istui etuloosissa ja kun Veijo Balzar tuli sisään, Paasilinna huusi: Nythän täällä on kaikki vähemmistöt: naiset, köyhät ja mustalaiset. Tämä Paasilinna, se on humoristi, ajattelin. Myöhemmin luin hänen kirjansakin.

Mies ja nainen

Paasilinnan romaanit ovat eräänlaisia robinsonadeja: suomalainen mies taistelee luonnonvoimia vastaan omin avuin ja neuvoin, rakentaa maailmaansa ja yrittää selviytyä hengissä.

Luonnonvoimat ovat ympäröivä yhteiskunta, vihamielinen ja yksilöä kahlitseva sovinnaisuus, joka yrittää lannistaa miehen. Yleensä vihamielisyys kiteytyy naisessa, kylmässä, laskelmoivassa riiviössä. Hän ei ymmärrä miehen herkkiä tuntoja, ei tue eikä kannusta. Jos mies katoaa, kuten Jäniksen vuodessa, nainen ei välitä, jos kuolee, kuten Herranen aika -romaanissa, ei edes sure. Kultaisen nousukkaan Seija huijaa Akselin omaisuuden, Parasjalkaisen laivanvarustajan Aulis Rävänderin vaimo Liisa osoittautuu myös ahneeksi. Nämä ovat niitä naisia, joita alkaa pissattaa Eiffel-tornissa ja kun ne menevät vessaan, ne unohtavat miksi menivät ja jo kohta on pysähdyttävä seuraavalle huoltoasemalle.

- En minä tunne naisia, Paasilinna sanoo. - Olen halunnut kuitenkin kertoa, että tällaisiakin on. Eivätkä feministit ole minua ainakaan vielä naulanneet seinään.

Mutta jokaisessa Paasilinnan romaanissa on myös positiivisia naishahmoja, madonnia ja äitejä. - Yhä enemmän sympaattisia naisia, Paasilinna sanoo kuin hämmästelisi. Sitten hän nauraa: - Olen tainnut tulla vanhaksi. Eipä silti, kyllä siinä on mukana paljon poikamaista pistelyä.

Mutta myönteisten naishahmojen tarkoituksena on tietysti toimia kontrastina hirmuille. Ulvovan myllärin kerhoneuvoja Sanelma Käyrämö on ainoa järjestäytyneen yhteiskunnan jäsen, joka ymmärtää yhteisön ulkopuolelle jätettyä ja jättäytyvää poikkeusyksilöä. Kalakauppias Siiri osoittaa Akselille, mitä on todellinen onni. Ja tuplasti onnea saa siltainsinööri Jaatinen, jolla on peräti kaksi vaimoa.

Rakenne ja prosessi

- Minua on syytetty ihmisten ja ympäristön ulkokohtaisesta kuvaamisesta, Paasilinna sanoo. - Tämä pitää siinä mielessä paikkansa, että kirjojen rakenteen kannalta en voi kovin paljon paneutua näihin, romaanit venyisivät mahdottomiin. Minä keskityn kirjan tekniseen rakenteeseen. Jokaisessa kirjassa teen eräänlaisen kokeilun, miten pitää jokin ongelma tai ongelmaketju selvittää. Miten täytyy suomalaisen miehen elää päästäkseen oikeaan tulokseen.

Paasilinnan romaanien rakenne on sama kuin keskeisen päähenkilön toiminnan rakenne. Hän nostaa sodan Suomen ja Ruotsin välille, se on peliä. Hän panee insinööri Jaatisen taistelemaan kuntaa ja yhteiskuntaa vastaan ja sankari selviytyy voittajana.

Mukana on kehitysromaanin piirteitä, vaikka yleensä romaanin aika on ihmisen elämää lyhyempi. Pikemminkin kirjat ovat pikareskeja, maailmassa kulkevia matkoja, jotka on suunniteltu, mutta joita sattuma heittää eteenpäin. Puhtaimmillaan tämä tapahtuu Jäniksen vuodessa ja Isoisää etsimässä -romaanissa. - Mutta sielu vaeltaa myös Herranen aika ja Sotahevonen -kirjoissa. Ne ovat kertomuksia prosesseista, Paasilinna selittää.

Niissä ovat vastakkain yksilö ja yhteisö, vanha ristiriita siis. Mutta voiko yksilö voittaa järeän yhteiskunnan koneiston? Paasilinna pudistaa päätään nortinsavun keskeltä. Ulvovan myllärin loppu oli vaikea kirjoittaa. - Tämä maailma on niin järjestäytynyt, ettei yksittäinen ihminen pääse siltä karkuun, vaan se haetaan vaikka kiven silmästä.

Siksi Paasilinnan romaanien loput ovat usein unenomaisia, melkein myyttisiä. Ihminen haihtuu, kuolee symbolistisesti. Jäniksen vuoden Vatanen pakenee jäniksensä kanssa astumalla sellinsä seinän ja vankilan muurin lävitse. Ulvovan myllärin Huttunen ja Portimo karkaavat kairoille ja muuttuvat sudeksi ja koiraksi.

Mutta pako yhteiskunnasta ei yleensä onnistu konkreettisesti. Yksilön kohdalla on kyseessä eräänlainen kaaoksen järjestäminen, mies löytää naisen, asettuu aloilleen naisensa kanssa: insinööri Jaatinen Leean ja Irenen, kultainen nousukas Aleksi kalakauppias Siirin, laivanvarustaja Rävänder jalkojenhoitaja Oinosen, Ukkosenjumalan Poika Ronkainen verotarkastaja Suvaskorven, Surunen lehtori Immosen. Miehen maailman vapaus on elämän seestymistä. Ulkoinen prosessi ja vaeltaminen päättävät myös sisäisen matkan.

- Minä itse olen omassa elämässäni vaeltanut paljon, joskus hyvinkin oikukkaasti, Paasilinna sanoo. - Pidän suoraviivaisesta kirjallisuudesta, jossa kerrotaan jokin tarina. Ne polveilevat, vedän joskus lukijaa huulesta, mutta kun loppuun tullaan, kaikki on järjestynyt, pahaa vastaan on taisteltu.

Mitä on huumori

Arto Paasilinna on luokiteltu humoristiseksi kirjailijaksi, vaikkei hänen romaaneissaan vitsejä viljelläkään. - Huumori on syvemmällä, hän pohtii. - Se on oikeastaan tyylipiirre eikä sellaista opi, ellei se ole synnynnäistä. Minua itseäni kiehtoo hyperbolinen, liioittelevan tekniikan käyttö. Vien usein jotain sivujuonta niin pitkälle, että lukija tajuaa, että se on jo mahdotonta.

Muistelen Paasilinnan kirjoja ja muistankin: riistanvalvoja U. Kärkkäiselle ei riitä, että hän piirtää toimittaja Vataselle niittynätkelmän kuvan. Hän värittää sen vielä vesiväreillä, uurastaa kuin tärkeänkin projektin parissa.

Petotäyttäjä Karhunen ottaa laivanvarustajan villisiantäytön taiteen kannalta, suorittaa sen viimeistä piirtoa myöten, roistojoukko pitää laivaseminaarin, kuusikymmentä saksalaisturistia jää ketunrautoihin Lapissa. Ihmisillä on mielikuvitusta ja he hyväksyvät tällaiset mahdottomatkin jaksot. - Ja niistä minä nautin kirjoittaessani, valloilleen pääsemisestä, fantasian käytöstä. Ei humoristinen vaikutelma vaadi välttämättä mitään iloista kaikupohjaa.

Mitä paasilinnalainen huumori sitten on? Kirjailija on tehnyt itse asiasta määritelmän: Sinänsä mitättömät, harmaat ja jopa traagiset asiat tai ihmiset synnyttävät humoristisen vaikutelman, kun ne pannaan toistensa kanssa ristiriitatilanteeseen. Nimenomaan asioiden kontrasti tuottaa elämyksen. - Paradoksaalista on, että meillä Suomessa humoristista kirjailijaa pidetään usein pellenä ja kepeänä kirjailijana, kun sen sijaa vakavaa, mielikuvituksetonta proosaa arvostetaan enemmän, Paasilinna sanoo. - On kuitenkin paljon vaikeampaa kirjoittaa humoristista tekstiä. Vaikka ei humoristinen romaani saa olla itsetarkoituskaan, se lipsahtaa silloin viihteen puolelle.

Hyvä sanoma

Mikä on kirjailijan tehtävä tässä maailmassa? - Maailman parantaminen, Paasilinna töksäyttää heti. Nauraa päälle, niin ettei tiedä onko tosissaan. Ei kirjailijan ainakaan pääasiallinen tehtävä ole hauskuuttaa lukijaansa ja saada hänet sillä tavalla viihtymään. Suomen mittasuhteissa Paasilinnalla on paljon sananvaltaa. Jokaista romaania kohti on muutama satatuhatta lukijaa. Lukeminen on aktiivista toimintaa, aktiivisempaa kuin vaikkapa television katsominen. Kyllä lukijalle täytyy jäädä alitajuntaan kirjailijan sanomasta jotain, vaikkei se suoraviivaisesti vaikuttaisikaan. Ihminen tulee kuitenkin paremmaksi tai huonommaksi kirjan luettuaan. Se vaikuttaa, vaikkei sitä voida mitata. Ensimmäisessä romaanissaan Operaatio Finlandia Paasilinna välitti pasifistista sanomaa. "Ruotsi hyökkää Suomeen, Suomi puolustautuu ja hyökkää Ruotsiin." - Tilanne on yhtä mieletön kuin sota yleensäkin. Halusin tuoda väkivallan kolmansista maista meitä lähemmäksi, Paasilinna kertoo.

Uusimmassa romaanissa Vapahtaja Surunen väkivallan teema toistuu, nyt yksilöön kohdistuvana kidutuksena ja mielipidevainona. Romaanissa lehtori Surunen päättää lähteä vapauttamaan Kalmanian sotilasdiktatuurin ikeen alla kärsivän mielipidevangin. Paluumatkalla Surunen ikään kuin tasapuolisuuden nimissä vapauttaa sosialistisen Kytislavonian vankilassa viruvan babtistigurun. Tasapuolisuuttako? - Kun suomalainen ryhtyy työhön, hän tekee sen kunnolla, Paasilinna virnuilee. Ja onhan siinä toisaalta tasapuolisuuttakin mukana. Monet näkevät sortoa vain länsimaissa. Vapahtaja Surunen on vakava kirja, kirjailijan mielipide. - En ole Amnestyn jäsen, enkä minkään muunkaan yhdistyksen, vapaa kirjailija on tässäkin suhteessa vapaa. Puolueen jäsen olin ollessani päätoimittajana poliittisessa lehdessä. Jotenkin edellyttivät, mutta nyt olen eronnut.

Menestyskirjailija

Paitsi romaaneja, Paasilinna on kirjoittanut historiaa: tilaustöinä suomalaista saunaa käsittelevän teoksen sekä kuvateoksen Kymmenentuhatta vuotta. - Suomen historia on kai vain 9000-vuotias, mutta lisäsin siihen 1000 vuotta alkupäähän, Paasilinna sanoo. - Jos Hitler olisi luonut tuhatvuotisen valtakuntansa samalla tavalla, toinen maailmansota olisi ollut tarpeeton.

Paasilinna kirjoittaa parhaillaan ensi syksyn romaaniaan. - Teen töitä talvella, jotta kesät jäisivät vapaiksi. Työhuoneessa on nykyaikainen tekstinkäsittelylaite, jota kirjailija kehuu hyväksi. - Voisihan sitä tietysti sulkakynälläkin, mutta näin on helpompi. Uuden kirjan työnimi on Koikkalainen kaukaa. Se on eräänlainen scifi: kaukaa avaruudesta saapuu Sallaan humanoidi, joka alkaa vakoilla ihmisten meininkejä. Ensimmäinen versio on valmis, kirja valmistuu minulta yleensä lopullisesti toukokuun aikana.

Millaista on olla menestyskirjailija Suomessa? - Kirjailija maksaa joka pennistä veroa, Paasilinna sanoo. Nytkin tuli mätkäytystä 56000, mutta siinä on virhe. Ennakkoa meni 415000. - Voisi tietysti perustaa veronkiertofirman, mutta siinä on omat ongelmansa, mieluummin maksan näin. Suomalaiset ovat kateellisia ja menestyjä ei saa ymmärrystä osakseen. Hyvähän sinun on, sanovat monet, Paasilinna murisee. Työtähän minä teen. Kun voitin kansallisen ideakilpailun pääpalkinnon tuotekehittelyajatuksellani, monet ihmiset suorastaan suuttuivat.

Puhelin soi. Kustantaja on tulossa valokuvaamaan Paasilinnaa joulupukin vaatteissa Puhu pukille -sarjaan. - Hyvä tarkoitus, kirjailija selittää. - Myydään kirjoja. Menemme ulos, otetaan muutama kuva. Joulukuinen valo on pehmeän hämärää. Paasilinna noutaa postinsa postilaatikosta: kirjeitä, kirjapaketti ja Insinööriuutiset. - Ajakaa varovasti, hän sanoo. Katselen miehen perään ja ajattelen, että kirjailija saattaa olla tekstinsä näköinen. Paasilinnassa on jotain siltainsinööri Jaatista, toimittaja Vatasta ja ulvovaa mylläriä. Humaania ihmistä. Se kyllä riittää

Takaisin