Mistä henkilöt tulevat

Kirjailija on kuin Frankenstein. Hänkin kokoaa henkilöhahmonsa samalla tavalla: nenä sieltä, käsi täältä, jalka tuolta. Luomukseen johdetaan esteettinen ja strukturaalinen voimavirta ja kauhistus, hirviö nousee ja lähtee liikkeelle. Kuka on vastuussa siitä, jos tämä keinotekoinen, fiktiivinen epäihminen alkaakin riehua toreilla ja turuilla, käy käsiksi vastaantulevaan lukijaan ja nujertaa hänet?

Onneksi kirjailija Frankesteinin luomalla hirviöllä on ainoastaan henkisiä voimia ja niitäkin rajoitetusti. Elämänsä tämä luomus saa vasta lukijassa ja hänen hyväksymisessään. Kirjailija Frankestein on tiedemieskaimaansa ovelampi. Hänen hirviönsä muistuttaa enemmän ihmistä, se sopeutuu ympäristöönsä helpommin ja huomaamattomammin, se ei turvaudu suuriin ruumiillisiin voimiinsa vaan manipulaatioon, suostutteluun, valehteluun ja vakuutteluun. Vasta vakuuttaessaan oman todellisuutensa se voi vaikuttaa.

Woody Allenin novellissa Kugelmassin episodi kertomuksen päähenkilö Sidney Kugelmass tutustuu taikuriin, Suureen Perskyyn, joka pystyy murtamaan fiktion ja todellisuuden välisen rajan. Persky on kehittänyt laitteen, joka voi siirtää ihmisiä fiktion maailmaan. Taikuri antaa Kugelmassille mahdollisuuden tutustua mihin teokseen tahansa ja Kugelmass valitsee Flaubertin Rouva Bovaryn. Tämä romaani on Kugelmassin näkökulmasta fiktiivinen, mutta Perskyn keksinnön avulla hän voi vierailla Rouva Bovaryn maailmassa ja tutustua henkilökohtaisesti Emmaan. Myös Emma Bovary käy Kugelmassin todellisuudessa, 1970-luvun New Yorkissa.

Kugelmassin uteliaisuus johtaa lopulta onnettomiin seurauksiin: Suuren Perskyn koje rikkoutuu kesken kokeen, taikuri kuolee ja Kugelmass oli paiskautunut vanhaan, oppikirjaan, espanjan tukikurssiin, ja pinkoi henkensä edestä karussa, kivisessä maastossa, kun sana tener (’olla’, ’omistaa’), iso ja karvainen epäsäännöllinen verbi, ravasi hänen kintereillään honteloilla koivillaan.

Kugelmassin vierailu rouva Bovaryn maailmassa ei ole sattuma. Kuten tiedämme, Flaubertin romaanissa on kyse todellisuuden ja fiktion välisestä suhteesta. Rakkausromaaneilla päänsä sekoittanut nainen tekee itsemurhan väärien ihanteittensa takia. Samahan on kyse Cervantesin Don Quiotessa: mielevän hidalgon ritariromaaneista saama todellisuus ei vastaa reaalisen maailman todellisuutta.

Kyse on siis tavallaan kaksikerroksisista hirviöistä, kaksivaiheisesta raketista. Flaubert, Cervantes ja Allen tukeutuvat fiktiivisiin hahmoihin, jotka sotkeutuvat kirjailijan luomiin omiin, toisen asteen henkilöihin, jotka ovat olevinaan todempia.

Kirjailija saa siis henkilöitä kirjallisuudesta, lainaa jo olemassa olevia luomia, käyttää heitä hyväkseen. Lähimpänä kirjailijaa on tietysti kuitenkin hän itse, hänen oma elämänsä, sukunsa ja sen tapahtumat, omat kokemukset ja oma ympäristö.

Toivo Pekkanen kuvaa Tehtaan varjossa -romaanissa päähenkilönsä kautta omaa kehitystään ja kasvuaan. Onko Samuel Oino Toivo Pekkanen vai onko Toivo Pekkanen Samuel Oino? Näin kirjoittaa kirjailijan henkilökuvauksesta F. E. Sillanpää:

Suuri kirjailija l u o — on erheellistä sanoa, että hän kuvaa. Ei kukaan elävä ihminen kelpaa suuren romaanin päähenkilön esikuvaksi, ei maksa vaivaa siten ”jäljentää” jotakuta elämässä tapaamaansa ja ehkä hyvinkin tuntemaansa henkilöä. Tämä ei merkitse sitä, etteikö kannattaisi kuvata jotakuta elänyttä ihmistä ja hänen elämäntyötään. Useimpien kunnon ihmisten elämä ja työ sen kannattaisivat. Se olisi mielenkiintoista luettavaa, jos se hyvin tehtäisiin, ja jokaiselle ihmiselle, joka sanoo mielellään kirjoittavansa, jos saisi aiheen, voi sanoa, että hänen hyvin pitäisi tuntea ainakin yksi aihe: hänen oma elämänsä ja sen ulkonaiset kiinnekohdat. Niinpä niin, mutta siinäpä se on. Se on siinä, kuinka sen kertoo. Kun kerron hyvän tuttavani Haaviston Jannen elämän vaiheet, niin tapahtuu siinä paljon muuta kuin noitten vaiheitten toteaminen. Minä kirvoitan siinä oman henkeni painetta. Minä tilitän siinä suhdettani niihin tosiasioihin, joita Haaviston Jannesta kerron.

Sillanpään mukaan kirjailija kuvaa siis henkilöitään itsensä kautta. Samuel Oinokin on siis tätä taustaa vasten Toivo Pekkasen luomus, ei Toivo Pekkanen. Pekkanen käyttää monien muiden kehitysromaanien kirjoittajien tapaan omaa elämäänsä ja omia kokemuksiaan materiaalina. Mutta se ei ole kuin materiaalia, vaikka noudattaisikin näennäisen tarkasti kirjailijan sisäisen ja ulkoisen kehityksen linjoja. Kirjailijan oma minä on siis vain malli, lähtökohta, ja se muuttuu suhteessa muihin henkilöihin.

Tämä on mielenkiintoinen seikka: minästä, oikeastaan ainoasta todellisesta henkilöstä tulee fiktiivinen. Ja paradoksi jatkuu: sepittäessään muita henkilöitä, kirjailija joutuu tunkeutumaan heidän persoonallisuuksiinsa, terävöittämään psykologiaansa, koluamaan tietoisen ja tiedottoman minänsä sopukat ja etsimään sieltä tarveaineita rakentamilleen henkilöille. Hän on siis kaikissa henkilöissä.

Tuskin kukaan maailmankirjallisuudessa on luonut niin paljon kirjallisia tyyppejä kuin Charles Dickens. Mutta suurin osa hänen hahmoistaan on tiukalla otteella luonnehdittuja henkilöhahmoja, joita vaivaa eräänlainen kaksiulotteisuus, niistä puuttuu syvyys. E .M. Forster kuvaa näitä henkilöitä litteiksi. Heillä on usein jokin silmiin tai korviin pistävä, tiheään toistettu erikoispiirre; Uriah Heepin tapa hipaista korvaa, Mr. Mycaberin lause ”jotain vielä ilmaantuu” jne. Keskushenkilöillä tai henkilöllä on moniulotteisempi persoonallisuus, heissä on elämää, mutta heistä on vaikeampi saada otetta.

Jos päähenkilö on liian lähellä kirjailijaa, saattaa olla, ettei tämä onnistu saamaan henkilöään edes tarpeellisen välimatkan päähän. Hän ei ole perillä omasta itsestään eikä myöskään henkilöstään. Etäisyys puuttuu. Henkilö on jatkuvasti sidottu tekijäänsä niin lujasti, ettei se jaksa ruveta elämään omaa elämäänsä. Jos kirjailija kuvaa itsensä kautta itseään, ovatko tapahtumat totta? Onko Hannau Salaman Harri Salminen kokenut samaa kuin kirjailija? Onko Henry Miller rypenyt samoin kuin hänen henkilönsä? Alex Mattson kirjoittaa:

Ellei Dostojevski olisi ollut peluri ja usein joutunut kerjäämään ihmisiltä rahaa, hän ei olisi omassa sydämessään tuntenut mitä ahdistetun, onnettoman ja syntisen sisässä tapahtui. Pyhimys ei voisi kirjoittaa romaania. Romaania ei kuitenkaan opita kirjoittamaan syntiä tekemällä.

Lukeva yleisö samaistaa helposti kirjailijan ja hänen henkilönsä, tulkitsee tapahtumat tosiksi. Ja tosia ne tietysti taiteellisessa mielessä ovatkin: kokonaisuus vakuuttaa, on toden tuntuinen. Mutta jäsentäessään luomaansa maailmaa kirjailija irtoaa itsestään, kuvaa itsensä osaksi fiktiivistä kokonaisuutta ja muuttuu omaksi keksinnökseen. Kirjailija on näin minänsä sekä toisaalta kaikki. Strindberg kertoo teoksessaan Yksin, miten kirjailija sulautuu henkilöihinsä:

Minä elän, ja minä elän moninkertaisesti kaikkien kuvaamieni ihmisten elämän: iloitsen iloitsevien kanssa, teen pahaa pahojen kanssa ja hyvää hyvien kanssa; minä ryömin ulos omasta itsestäni ja puhun lasten, naisten ja ukkojen suulla, minä olen kuningas ja kerjäläinen, minä olen ylimmäinen, tyranni ja kaikkein alhaisin, sorrettu tyranninvihaaja; minulla on kaikki mielipiteet, tunnustan kaikkia uskontoja, elän kaikkina aikakausina ja olen itse lakannut olemasta. Tällainen tila tuottaa sanoin kuvaamattoman onnen.

Eläytyminen henkilöihin on siis hyvin voimakasta. Flaubert kertoi eräässä kirjeessään, että hänen henkilönsä ojentavat käsiään häntä kohti ja vainoavat häntä. Kun kirjoitin kohtausta, jossa Emma Bovary ottaa myrkkyä, oli suussani sellainen arsenikinmaku ja itselläni niin voimakas arsenimyrkytyksen tunne, että sain kaksi mahtavaa kohtausta ja annoin ylen koko päivällisen.

Tilanteesta tuli intensiivisyydessään siis fyysisiin tuntemuksiin asti ulottuva. Kirjailijan luomat henkilötkin tulevat tässä ponnistuksessa usein lihaksi. Tunnettu on Mika Waltarin Sinuhen kirjoittaminen. Kirjassaan Neljä päivänlaskua hän kertoo seuraavaa:

Ullakkokamarissa olivat näet egyptiläiset seuranani ja minulle sattui usein, etten tiennyt, puhuttelinko ammoin sitten kuollutta ystävääni Sinuhea vai vaimoani tai tytärtäni, mikä tietenkin suuresti hermostutti heitä. Myös he väittivät, että katselin puhuessani heidän lävitseen enkä kuullut mitä he sanoivat, vaan vastailin heidän seuranpitoonsa sanomalla hajanaisesti: ”Hm — niinkö — ihanko totta — vai niin.” Luulen kuitenkin, että he liioittelivat pilkatessaan minua hajamielisyyteni lähden, sillä varsin usein kuulin hyvin mitä he puhuivat, tarkimmin kuulin heidän puheensa heidän keskustellessaan mitä valmistettaisiin päivälliseksi ja riittäisikö juurikassiirappia hapankermakakkuun.

Saattaa tuntua kummalliselta, että kirjailijan luomat henkilöhahmot ovat elävämpiä kuin esimerkiksi perheenjäsenet. Vielä omituisemmaksi asian tekee se, että kirjailija menettää näihin henkilöihinsä otteen. Selma Lagerlöf on selittänyt eräästä henkilöhahmostaan, että aluksi se oli hänen hallinnassaan, mutta alkoi äkkiä elää omin päin: Minä olisin tahtonut antaa hänelle yhtä ja toista sanottavaa, Lagerlöf kirjoittaa, mutta hän ei tahtonut. Minä yritin melkein väkisin. Mutta siitä ei tullut mitään. Norjalainen kirjailija Alexander Kielland valittaa eräässä kirjeessään kollegalleen Bjørstjerne Bjørnsonille romaaninsa henkilöistä: Saakelin ihmiset, kun ovat niin rutityytyväisiä, että ihan itkettää. Loppupuolella järjestän kyllä heille kuumat paikat.

Minulla on epäilys, jonka kirjallisuudentutkija Staffan Björck on herättänyt, että kirjailijat haluavat lukijoidensa uskovan edellä olevaan luomistapahtuman mystifiointiin. Toisaalta tiedän omasta kokemuksesta, että kirjan henkilöille muodostuu omia luonteitaan ja ne määräilevät ja päättävät itse puheistaan ja käyttäytymisestään. Toisaalta tiedän myös, ettei kirjoittaminen ole aina innoituksen vallassa toimimista, lähes psykoottista haltioitumista ja eläytymistä, vaan laskelmointia, rakenteiden tarkastelua ja jossain määrin ikävääkin puuhaa.

Jotain elävää kirjan henkilöissä on oltava, sillä monet jatkavat suorastaan itsenäistä elämää. Muutamat kirjailijat ovat joutuneet selittämään lukijoilleen luomiensa tyyppinen taustoja ja tulevaisuutta, seikkoja, jotka ovat kirjojen ulkopuolella ja siinä mielessä merkityksettömiä teoksen kokonaisrakenteen kannalta edellyttäen että teos on koherentti, ehjä ja koossa pysyvä.

Mutta jos halutaan pitää jalat maassa ja tarkastella kirjailijan kehittämiä henkilöitä niistä aineista käsin, josta ne alkujaan on muovailtu, voi yhtyä Staffan Björkin ajatuksiin: malli, jota kirjailija on työstänyt oman itsensä ulkopuolella, on saattanut olla yhtä hyvin kuollut tai elävä, kokemus elävästä elämästä tai kirjoista tai taiteesta, selvästi tai hämärästi, kenties häilähtävän varjon tavoin havaittu, muistikuva sanomalehtiuutisesta tai kasvoista raitiovaunussa, kenties vuosien takainen lapsuudenaikainen välähdys tai vuosikausia tarkoin tutkittu ilmiö. Kirjailija saattaa myös kuvastella omaa itseään tai osia itsestään.

Teoksessaan Iki-Kianto muistelee kirjailija kertoo Ryysyrannan Joosepin henkilöistä:

Minulta on kysytty, ovatko kaikki kirjassani esitetyt henkilöt temmatut todellisuudesta. Suurin piirtein kaikki, aniharva on mielikuvituksen tuotetta. Esimerkiksi Karihtaniemen väki on alastomasta todellisuudesta. Turjanlinnan kukoistusaikana Vuonaniemi, Karihtaniemen vastine, oli lähin naapurini kolmen kivenheiton päässä vastapäisellä rannalla. Vanha Jaakko, Kusti ja Anni (Amanta) ovat todellisia ihmisiä — Kusti ja Amanta elävät vieläkin, mutta ovat jo vuosikymmeniä asuneet Kokkotaival nimisessä torpassa Kylmälahden liepeillä.

Sillanpää puolestaan kertoo suomalaisen peruspiian syntymisestä näin:

- Kerran, joskus siellä 1920-luvun alussa, kun olin kävelyllä Hämeenkyrössä, meni muuan piikatyttö pirtistä navettaan siinä minun editseni. Hän tervehti kävelevää kirjailijaa iloisella katseella, joka ilmaisi neitseellistä puhtautta. Minä tiesin, että hänen isänsä oli ollut talollinen, mutta jostain syystä ei mistään häpeällisestä syystä oli talostaan hävinnyt.
Minä en muista tytön nimeä, tuskin hänen muotoaankaan enää. En tunne hänen myöhempiä kohtaloltaan ja tuo käsitys hänen suvustaan saattoi aivan hyvin olla erehdys. Sekoitin sen ehkä johonkin toiseen tapaukseen. Mutta hän saattoi olla Siljan alku, tuon tytön, joka — jos nyt saan tässä vähän röyhistää rintaani — on joutunut edustamaan suomalaista piikatyttöä kautta sivistyneen maailman.
Mutta Silja ei suinkaan eikä mitenkään ole tuo vähäinen palvelijatar, joka kerran monta vuotta sitten meni minun tieni poikki. Silja on minun luomani naiskuva, ja siinä luomisessa on käyty monta taistelua.

Kirjailijan henkilöt ovat siis todellisuudesta, tai ainakin niistä on tullut todellisia. Lopulta he eivät olekaan hirviöitä tai jos ovatkin, heissä on inhimillisyyttä, he ovat onnettomia omasta rujoudestaan, mutta noudattavat kohtaloaan, elämän struktuuria, jota kuitenkin kaikki kirjan materiaali palvelee. Kirjailija on itse oma hirviönsä, luomuksensa. Tämä on taistelua, ja tästä taistelusta kirjoittaa F.E. Sillanpää seuraavassa. Se saattaa kuulostaa taatamaisen pateettiselta, sillä siinä on hybristä:

Meillä kirjailijoilla – joista ei muuta tullut kuin kirjailijoita – meillä on taistelussa ylpeä ristinmekkimme. Meihin keskittyy kaikki lähimmäistemme tuska ja kärsimys ja me näemme sen selvemmin kuin muut. Ja kun me sen noille ”muille”, lukijoillemme, kirkastamme, on heidän helpompi haavojaan kantaa.

Sillanpään mukaan kirjailija etsii kaikki henkilöittensä tunteet omasta itsestään vapauttaakseen lukijat. Se tapahtuu kirjoittamalla romaaneja, kertomuksia, novelleja ja runoja. ”Ja nyökkäämme rohkaisevasti kaikille nuorille, samaan pyrkiville ponnistelijoille.”