Merkillinen täti

eera sanoi Nikolle, että päiväkodista päästyä, he lähtisivät myymään merkkejä. – Eikä, Niko sanoi. – Ei niitä kukaan osta. – Kylläpäs, Veera sanoi. – Pitää vain löytää oikea asiakas. Kyllä silloin kauppa käy. Siihen ei Nikolla ollut vastaan sanomista. Syötyään Niko meni Veeran luokse. – Nuoriso menee tekemään pisnestä, Veeran vaari sanoi. Vaari oli kotimiehenä, sillä Veeran vanhemmat olivat myöhään töissä, sillä he olivat uraputkessa. Niko arveli, että se oli jokin vesijohtoliike. – Me mennään myymään merkkejä lasten hyväksi, Veera selitti vaarille. Vaarin mielestä se oli hyvä idea. Hän kertoi myyneensä joskus merkkejä köyhien kuntien hyväksi. Merkit olivat käyneet hyvin kaupaksi, kunnes oli valjennut, että se köyhä kunti olikin ollut vaari itse. – Vaari, Veera sanoi. – Joopa joo, vaari sanoi ja nauroi hyväntuulisesti. – Onnea matkaan. Pihalla Veera sanoi Nikolle tietävänsä, että merkkien myyjiä oli ollut liikkeellä aika paljon. Lähiseudun talot oli varmaan kierretty monta kertaa. Siitä huolimatta olisi vain yritettävä, sillä kovin kauaksi ei kuitenkaan voisi mennä. Ja sitä paitsi nyt oli hyvä ajankohta, sillä ihmiset olivat juuri tulleet töistä ja olisivat kotona. Niin he sitten aloittivat. Alku oli kuitenkin aika masentava. Jos joku tuli avaamaan oven, hän vetäisi sen kiinni heti, kun kuuli Nikon ja Veeran asian. Yksi merkki saatiin kuitenkin myytyä yhdelle puolitutulle, ja se antoi uskoa jatkamaan kaupankäyntiä. Jatko ei kuitenkaan ollut rohkaiseva. – Olen jo ostanut, joku sanoi. – Minä avustan kirkon kautta, joku toinen sanoi. – Kaupustelu ja kerjääminen kielletty, joku kolmas sanoi. Suurin osa ei sanonut mitään selvää, murahti vain ja veti oven kiinni. – Ei tästä mitään tule, Niko sanoi. – Yksi merkki myyty. Mennään kotiin. – Ja ei varmalla mennä, Veera sanoi uhmakkaasti. – Nämä kaikki viisikymmentä myydään, saat nähdä. Veeraa suututti ihmisten välinpitämätön suhtautuminen asiaan, joka oli hänen mielestään tärkeä. Kun he seuraavan kerran soittivat ovikelloa, avaamaan köpitteli vanha täti. – Minä en osta mitään, hän ärähti ja yritti vetää saman tien oven kiinni. Se ei onnistunut, sillä Veera kiilasi kassinsa oven väliin. Täti hämmästyi ja avasi ovea hiukan enemmän nähdäkseen, mistä oli kysymys. – Etkö sinä ole koskaan ollut myymässä merkkejä? Veera kysyi tiukasti. Täti näytti hämmästyneeltä. Hän raaputti permanenttiaan ja sanoi sitten, että itse asiassa hän kyllä muisti sata vuotta sitten kouluaikana myyneensä, ja se oli ollut kauheaa ja vastenmielistä puuhaa. – Ja silloin sinä päätit, että jos joskus aikuisena joku lapsi tarjoaa sinulle merkkiä, ostat heti. Täti kurtisti kulmiaan ja sanoi, että itse asiassa hän oli silloin päättänyt juuri niin, miten se nyt oli päässyt unohtumaan. Sitten hän sanoi, että tulkaapa lapset sisään, niin hän tarjoaa teille mehua ja pipareita. Veera katsoi Nikoa ja Niko kohautti olkapäitään. Pisnes on pisnestä, kai sen eteen saattoi tehdä jotain, vaikka syödä pipareita. Kun mehu ja piparit oli nautittu, täti kertoi heille elämästään ja näytti valokuvia. Yhdessä valokuvassa oli mies, jolla oli rintamus täynnä merkkejä. Täti sanoi, että se oli hänen miehensä, joka oli ollut sotaväessä kenraalina. Veera sanoi, että tädin mies olisi ollut paljon parempia asiakas kuin täti. – Aivan varmasti, täti sanoi ja nauroi. Nauru teki hänet nuoremman näköiseksi. Vaikka hän oli iloinen, hänen silmäkulmiinsa oli tullut kyyneliä. Niko vähän huolestui, oliko Veera sanonut jotakin sopimatonta. Täti istui sohvalla ja pyyhki silmäkulmiaan. Sitten hän sanoi, että niinpä niin. Olipa mukava, kun kävitte. Veera sanoi, että kiitos mehusta ja pipareista, mutta mitenkä se oli tämä merkkiasia? Että ostaisiko täti? Täti sanoi, että ai niin. Ei hän oikeastaan halunnut mitään merkkejä, mutta jos yhden. Sitten hän katsoi pöydällä olevaa kenraalimiehensä valokuvaa ja naurahti. – Kuinka monta teillä on? hän kysyi. – Neljäkymmentäyhdeksän, Veera sanoi. – Kaksi enemmän kuin Adolfilla, täti sanoi. – Otan ne kaikki. Kun Veera antoi merkit tädille, tämä alkoi pistellä niitä pukunsa rintapieliin. Niitä oli todella paljon, kun kaikki olivat paikoillaan. Veera sanoi, että täti näytti aika upealta. Täti oli samaa mieltä. Hän katseli itseään peilistä ja nauroi. – Adolf, tätä merkkiä sinä et valitettavasti saanut, hän sanoi ja pyyhki taas silmäkulmiaan. Kun Niko ja Vera menivät ulos, Veera sanoi, että näin yksinkertaista se oli. Piti vain löytää oikea asiakas. – Niin, Niko sanoi. – Yksi merkillinen täti.