Agatha ja Ellery Ihmemaassa

Salapoliisiromaani on aina ollut tietoinen omasta kirjallisesta minästään. Alan pioneerit Poe ja Conan Doyle painottivat asiaa kertojan näkökulmallaan: salapoliisisankarin urotöillä oli kirjallinen kronikoitsijansa. Vielä nykyäänkin voi dekkarin sivuilta löytää ironisen lausahduksen: — Tämä ei ole salapoliisiromaani. Dekkarin juuret ovat romantiikassa, romanttinen ironia nostaa vielä päätään.

Umberto Econ Ruusun nimi on puhtaaksi viljeltyä lajia. Romaani pursuaa sitaatteja ja viittauksia dekkarikirjallisuuteen, anagrammeja, joilla on merkitystä kokonaisrakenteen ymmärtämiselle. Eco hallitsee asiansa, kuten semiootikon tuleekin, löysihän hän aikoinaan Iän Flemingin James Bond -kirjoista venäläisiin kansansatuihin juontuvan rakenteen.

Salapoliisiromaani on siis kaavoittunutta kirjallisuutta, mutta kaava on toisaalta ainut identifioimiskeino, jolla tämä kirjallisuudenlaji löytää oman olemuksensa, sanoo ranskalainen semiootikko Tzvetan Todorov. Jos kaavaa ei olisi, dekkari ei olisi dekkari, vaan jotain muuta.

Tapahtumien, juonen ja henkilöiden sitominen jo aiemmin kirjallisuudessa esiintyviin rakenteisiin on ollut tyypillistä erityisesti anglosaksiselle ns. whodunit-romaanille. Raamattu, Shakespeare ja nursery rhyme -runous ovat keskeisintä lähdeaineistoa. Mutta pelkän siteeraamisen ja viittaamisen ohella lähteillä on syvempääkin merkitystä, jopa salapoliisiromaanin rakenteeseen vaikuttavaa. Voidaan puhua konstruktion paralleelisuudesta ja tapahtumien symmetriasta.

Murhaaja keskuudessamme

Tunnetuin lastenloruun perustuva salapoliisiromaani lienee Agatha Christien Kymmenen pientä neekeripoikaa/Eikä yksikään pelastunut (Ten Little Niggers, 1939). Runo on Frank Greenin vuonna 1869 kirjoittama ja se perustuu amerikkalaisen Septimus Winnerin lauluun Ten Little Indians (1868).

Alunperin runolla oli kaksi loppua, toisessa viimeinen neekeripoika ei hirttäytynyt, vaan meni naimisiin. Neekerisaarelle kootut kymmenen ihmistä kuolevat yksi kerrallaan niin, että kuolemat muistuttavat runon neekeripoikien vähenemistä. Juonelle on oleellista, että vähitellen tapahtumien ja kaavojen symmetria paljastuu kirjan henkilöille ja se vaikuttaa koko romaanin toteutumiseen. Tämä "murhaaja on keskuudessamme" -teemaa noudattava romaani on Christien parhaita. Tunnelmaa rakentavana ja tihentävänä loru toimii erinomaisesti.

Christie kirjoitti myöhemmin romaanista näytelmäversion, jossa käytti runon onnellista loppuversiota. Näytelmän pohjalta on tehty myös kolme elokuvaa.

Herttainen kuningas

Ten Little Niggers on selkein ja laajin lastenlorukaavio Christien tuotannossa. Hiukan höllemmin, mutta kuitenkin merkittävästi runo kietoutuu vuonna 1953 ilmestyneen Salaperäiset rukiinjyvät -romaanin tapahtumiin (A Pocketful of Rye).

Viidestä pennistä minä laulan,
taskuntäydestä ruista.
Viistoista rastasta piirakkaan pantiin
linnanpihan puista
Syömään kun sitten ryhdyttiin,
ne alkoivat lauleskella.
Eikös ollutkin sukkela herkku
kuninkaan lautasella?
Konttorissaan kuningas
rahojaan laski ja huoli.
Vierashuoneessa kuningatar
hunajaa leivälle vuoli.
Pikkupiika se tarhaan meni
vaatteita levittelemään.
Silloin se tuli pikkuinen lintu
ja nokkaisi häntä nenään.

(Suom. Eila Pennanen)

Runo on vanha, viittauksia siihen on mm. Shakespearen Loppiaisaatossa. Loruna se on ilmeisesti Christien suosikki, koska se esiintyy romaanin ohella kahdessa novellissa, nimiltään Sing a Song of Sixpence (Laula laulu lantista) ja Four-and-Twenty Blackbirds (Kaksi tusinaa mustarastasta). Suomalaisessa käännöksessä puhutaan jostain syystä viidestätoista rastaasta. Alunperin niitä on kuitenkin kaksikymmentäneljä. Yhden tulkinnan mukaan ne edustavat vuorokauden tunteja, ja kuningas aurinkoa ja kuningatar kuuta.

Christie sitoo runon kulun murhakaavaksi. Se ei avaudu yhtä helposti kuin neekeripoika-runo, jonka yhteys tapahtumiin onkin selvempi. Neiti Marple, "Hanhiemon kasvattama", havaitsee symmetrian:

— Siinä sitä ollaan, sanoi neiti Marple voitonriemuisesti. — Rex Fortescue. Rex tarkoittaa kuningasta. Konttorihuoneessaan. Ja kuningatar, rouva Fortescue, vierashuoneessa hunajaa syömässä. Ja niin murhaajan oli tietenkin pantava se pyykkipoika Gladys-paran nenään. Tarkastaja Neele sanoi: — Tarkoitatteko, että koko juttu on mielipuolen työtä? — Niin eipä tehdä hätäisiä päätelmiä — mutta se on varmasti hyvin kummallinen juttu. Teidän on ehdottomasti kyseltävä rastaista. Sillä rastaita täytyy jossain olla.

Kuolema antaa kenkää

Kenkätalossa asui eukko
jolla oli lapsia monta
ja komento tolkutonta.
Syötti heille pelkkää lientä
ja kunkin vuorollaan
piiskasi nukkumaan.

(Suom. Raimo Arhela)

Elleryn puhe isälleen paljastaa koko lastenlorun käytön merkityksen. Näennäisessä absurdiudessaan loru pystyy peittämään murhan motiivin ja suuntaamaan rikoksen tutkijan mielenkiinnon muualle. Motiivi kun paljastaisi helposti tekijän. Murha kengässä ei ollut ensimmäinen Ellery Queenin hyppäys ihmemaahan. Jo vuonna 1934 oli ilmestynyt novelli The Mad Tea Party, joka käytti absurdin ilmapiirin luomiseen Lewis Carrollin teemoja romaanissa Liisa Ihmemaassa.

Murha kengässä ei jäänyt ainoaksi EQ:n romaaniksi nursery rhymen alueella. Vuonna 1950 ilmestynyt Double, Double (ilmestyi myös nimellä The Case of the Seven Murders) käyttää murhakaaviona piiloluvun ”Pappi, lukkari, talonpoika, kuppari” amerikkalaista versiota ”Rich man, poor man, beggarman, thief”. Tässä järjestyksessä alkaa ihmisiä kuolla Wrightsvillen kaupungissa. Oleellista rikoksen ratkaisemiselle on, että Ellery havaitsee murhakaavion ja voi päätellä siitä, etteivät kuolemantapaukset ole luonnollisia. Kaava saa lopulta murhaajan valtoihinsa ja pakottaa jatkamaan. Romaanin nimi viittaa Macbethin noitakohtaukseen, mutta selvittää pikemminkin Elleryn käsitystä totuuden Janus-kasvoista.

Agatha, Hanhiemon kasvatti

Nursery rhymesin ja Hanhiemon hengessä kasvanut Agatha Christie yritti sovittaa lastenlorua lukuisiin romaaneihinsa — usein huonolla menestyksellä. Romaaneista tuli asetelmallisia tai sitten lorulla ei ollut paljoakaan tekemistä itse kokonaisuuden kannalta.

Romaanissa Neiti Lemon erehtyy (Hickory Dickory Dock, 1955) piiloluvulla on varsin höllä suhde kirjan kokonaisrakenteeseen. Christie on yrittänyt luoda Hikkoritiellä olevasta opiskelijoiden täysihoitolasta eräänlaisen kellon, johon loikkiva hiiri — epäjärjestys — tuo mielipuolista tunnelmaa.

Samanlainen outo ilmapiiri luodaan romaanissa Väärän vänkyrä talo (Crooked House, 1949), jota Christie itse piti suosikkinaan. Runo kertoo väärän vänkyrästä miehestä, jonka ympäristö oli myös väärällään. Itse romaanissa vääryys tai kierous ilmenee yhden perheen jäsenen luonteessa. Muutoin runolla ei ole romaanissa merkitystä.

Lähes irrallisiksi jäävät lorut romaaneissa Mabellen kahdet kasvot (One Two Buckie My Shoe, 1940) ja Viisi pientä possua (Five Little Pigs, 1943). Edellisessä romaani yrittää noudattaa laskurunon rytmiä, luvut ovat löysästi kosketuksissa runon säkeisiin. Suomennoksesta on koko runo nimeä myöten tiputettu pois. Ymmärtämistähän se ei haittaa, uskollisuus alkutekstille tulee vain kyseenalaiseksi laajemminkin.

Possudekkari käyttää hyväkseen sormi- ja varvasrunona tunnettua lorua, jossa viisi possua lähtee hakemaan ruokaa ja käyttäytyy eri tavoin. Christie luonnehtii viittä henkilöään runon säkeillä ja otsikoi niillä vielä romaanin luvut 6-10. Ratkaisu on teennäinen ja ilmeisesti Christiekin sen tajusi, koska pani salapoliisinsa miettimään: "Hän ei saanut ajatella aina lasten hokemia. Viime aikoina siitä tuntui tulleen hänelle suoranainen päähänpinttymä."

Sokeitten hiirten kosto

Mielenkiintoisimpiin Christien Hanhiemo-syndrooman tuotteisiin kuuluu alunperin kuunnelmaksi kirjoitettu novelli Kolme sokeaa hiirtä (Three Blind Mice, 1950), jonka tekijä dramatisoi vielä teatteriin Hiirenloukuksi (1952).

Kolme sokeaa, kolme sokeaa hiirtä.
Silmälasit nenällä
kolme sokeaa hiirtä
juoksi eukon perässä.
Eukko otti veitsen,
leikkaa hännät poikki:
hännättömät loikki.
"Oi miksi teit sen?"
Kolme hiirtä voihki, kolme sokeaa.

(Suom. Kirsi Kunnas)

Runo on karmea ja luo jo sinällään uhkaavan tunnelman. Sävellyksineen loru periytyy 1600-luvulta ja se liitetään yleensä Maria Verisen uskonvainoihin. Loru on kiinteässä yhteydessä novellin ja näytelmän murhien motiiveihin ja selvitessään auttaa ratkaisua. Kolme avutonta lasta on sota-aikana annettu maaseudulle hoitoon. Huonon kohtelun takia yksi avuttomista lapsista, sokeista hiiristä, kuolee. Motiivina on siis kosto ja rakenteellisesti kyseessä on "murhaaja on keskuudessamme" -teeman toisinto.

Koko novellin ajan hiiri-laulu on esillä. Sitä soitetaan ja hyräillään ja se luo omituisen efektiivisen taustan tapahtumille. Näytelmänä Hiirenloukku sai ensi-iltansa vuonna 1952 ja pyörii yhä Lontoossa. Nimi Hiirenloukku tulee Hamletista tämän yrittäessä paljastaa näytelmän avulla isänsä murhaajaa.

Rikos ja lastenkamari

Lastenlorun ja dekkarin rakenteellinen suhde on sikäli erikoinen, ettei nonsense-runoudella yleensä ole omaa eeppistä juonta. Se polveilee eteenpäin loppusoinnun tai assosiaation varassa. Sen sijaan whodunit-dekkari vaatii selkeän juonirakenteen. Lorun käyttö dekkarissa onkin siis lähinnä käsitettävä hämääväksi tekijäksi, järjettömän ilmapiirin luojaksi. Se on epäjärjestystä, jossa näyttää olevan oma logiikkansa, vaikkei sitä saa sopimaan rationaaliseen kausaalisuuteen.

Tietysti on otettava huomioon myös lastenlorun, lastenmaailman ja rikoksen yhteentörmäys — viattomuuden ja pahuuden ristiriita, konflikti joka on lopulta keskeisintä dekkarille ja saduille. Joan Aiken, dekkari- ja lastenkirjailija, väittää, että näiden kahden lajin välillä on selkeä suhde — ovathan ne lopulta kumpikin fantasiaa, satua. Ei siis ihme, että lajin parissa ovat viihtyneet esim. A. A. Milne, Ian Fleming, Aila Meriluoto ja Bo Carpelan.

Yhteydet dekkarin ja lastenkirjallisuuden välillä voidaan löytää myös itse lajin luonteesta: dekkari on kirjallista alkuperää. Se ei etsi elämäänsä todellisuudesta vaan sen fiktioista - kirjallisuudesta.