Myrkky oli suosittu väline aikana, jolloin apteekista ja rautakaupasta saattoi hankkia nykyistä helpommin arsenikkia, syanidia tai strykniiniä. Rikkaruho- ja rotanmyrkky sopi hyvin esikaupunki- ja maalaismurhiin ja myrkyt englantilaisiin ylisuolaisiin aterioihin.

Ruoalla ja juomalla oli toki muitakin merkityksiä dekkarikirjallisuudelle. Ne toivat syvyyttä ihmiskuvaukseen. Georges Simenon vei Maigret-kirjoissaan ruoanlaittokulttuurin niin pitkälle, että siitä tuli suorastaan tavaramerkki. Robert Courtine laati romaanien pohjalta oikein madame Louise Maigret'n keittokirjankin.

Ehkä ruokaa tunnetumpi on dekkarikirjallisuuden juomapuoli. Kulta-ajan englantilaisissa salapoliisiromaaneissa juotiin enemmän teetä kuin portviiniä, mutta jotkin hienostelijat Dorothy Sayersin lordi Peter Wimseyn tapaan olivat viiniasiantuntijoita, jotka pystyivät erottamaan vuosikertajuomat toisistaan maun perusteella.

Amerikkalaisissa kovaksikeitetyissä dekkareissa ryypättiin enemmän, olutta, viskiä tai drinkkejä kuten gimletiä, samppanja-cocktaileja, Tom Collinseja, Bloody Marya tai Singapore Slingejä.

Kotimaisen dekkarikirjallisuutemme tunnetuin viinanläträäjä on varmaankin Reijo Mäen Jussi Vares, vaikka Pentti Kirstilän Hanhivaarakin on aika syvä oluen tuntija ja ystävä. Varekselta jää varmasti kirjallisuuden drinkkihistoriaan juoma nimeltä Talonmiehen Vapaapäivä, Jallu ilman kolaa.

Mielenkiintoista on, että Mäki on muutaman viime vuoden aikana alkanut tuntea myös kiinnostusta ruokakulttuuria kohtaan. Mäen kollega Outi Pakkanen, joka tunnetaan erityisen hyvänä kokkina, on omissa romaaneissaan välillä innostunut antamaan suoranaisia ruoanvalmistusohjeita. Viime vuoden Pelistä pois -romaanissa Pakkasen päähenkilö Anna Laine luennoi koiralleen Justukselle kuhafileen valmistamisen yhteydessä: "Paneeratun kalan paistaminen on taitolaji.[---] Leivitettyjen fileiden pitää antaa vetäytyä hetken ennen paistamista, [---] muuten paneeraus saattaa tarttua kiinni ja hajota" Anna lorauttaa tirisevän voin sekaan hiukan oliiviöljyä ja alkaa käännellä pannua liedellä. Annan ruoanvalmistus on kultivoitunutta, mutta hiukan Pakkanenkin antaa epäsovinnaisuudelle myöten: Anna ei kata pöytää, vaan syö olohuoneen laiskanlinnassa istuen.

Kun Reijo Mäen romaanissa Pitkä lounas näyttelijä Pete Rasmussen valmistaa kirjailija Vertti Hietaselle krapularuokaa, sipulilla terästettyä nakkimunakasta, tilanne tihkuu niin vahvasti testosteronia, että muuta rasvaa ei varmaan tarvitakaan: "Pete lisäsi kuumalle paistinpannulle melkomoisen kasan nakinpalasia. Keittiöön levisi juuri sellainen lemahdus, joka panee miehen kuin miehen suun väkisinkin vettymään. [---] Suoraan sanoen se näytti kivettyneeltä dinosauruksen yskökseltä. Mutta tuoksu oli herkullinen."

Niin Jussi Vares kuin Vertti Hietanenkin ovat molemmat miehiä, jotka ovat enemmän kiinnostuneita juoma- kuin syömäpuolesta. Drinkit valitaan kapeasta, mutta riittävästä listasta: olutta, Jallua, Kossua, kahvia. Ateriointi tapahtuu joko pää jääkaapissa nakkipaketista tai lähikulman Kebab-paikassa kaikilla mausteilla.

Realismi on tunkenut dekkareiden murhatapoihin. Enää ei tunneta syanidin lievää mantelintuoksua tai kuulla korahdusta myrkyn salvattua uhrin hengityksen. Ampuma- ja lyömäaseet sekä pommit tappavat todellisessa elämässäkin. Todellisuus on kuitenkin kirjallisuutta ihmeellisempi. Sen todistavat ketut, jotka kuolivat Pohjanmaalla botuliiniin, myrkkyyn jota Kulta-ajan dekkaristitkin käyttivät välineenään.