Irina Krohnin kirja Tottelematta paras ilmestyi kuluvana syksynä. Eräs iltapäivälehti (nimi muutettu) julkaisi asiasta kohujutun, jossa kansanedustajat kauhistelivat kirjan pornografisuutta ja päivittelivät kansanedustuslaitoksen uskottavuuden menoa kansalaisten silmissä.

Tarkempi lukija huomasi, miten juttu oli tehty: oli soitettu kirjaa lukemattomille kansanedustajille, luettu valikoidut pätkät kirjasta ja kysytty, että mitäpä nyt. Suurin osa meni halpaan ja alkoi siunailla Krohnin sinällään aivan viatonta tekstiä.

Olin opiskeluaikanani 1970-luvun alkupuoliskolla freelance-töissä sekä paikallisradiossa että eräässä iltapäivälehdessä (nimi muutettu). Radiossa tein etupäässä sähkeuutisia Turun kaupunginhallituksen ja eri lautakuntien käsittelemistä asioista. Kaksinaisrooliani varjelin tarkkaan, sillä arvelin, ettei se ollut sallittua, eikä ehkä ollutkaan.

Kerran Turun kaupungin terveyslautakunnan listalta luin, että kaupunki vaihtaa pesulansa käyttämän pesujauheen, koska nykyinen aiheutti ihottumaa joillekin työntekijöille. Soitin apulaiskaupunginjohtaja Paavo Koposelle ja kyselin vähän taustoja. Hän kertoi, että juttu oli tullut tietoon vastikään. Toimiin oli ryhdytty heti.

Koponen oli itse asiassa hiukan närkästynytkin asiasta. Hän sanoi, että virkamiesten olisi pitänyt seurata tällaista tarkemmin, ettei olisi päässyt käymään mitään altistumista ja allergisoivaa. Sanoin, että tehän melkein syytätte kaupunkia tapauksesta. Koponen sanoi, että niin syytänkin. Valvontaa ja seurantaa pitää lisätä niillä aloilla, jotka vaikuttavat työntekijöiden terveyteen.

Kirjoitin kaupungin pesulan pulverinvaihdosta asiallisen sähkeen paikallisradion uutisiin. Sitten käänsin iltapäivälehden (sama kuin edellä) vaihteen päälle.

Lehden uutispäällikkö oli antanut minulle ohjeeksi, että jutun alkuun oli pantava kova väite, jota sitten jutun edetessä ruvettiin lieventämään. Niinpä kirjoitin, että "kaupunginjohtaja syytti kaupunkia laiminlyönneistä. Kymmenet Turun kaupungin pesulan työntekijät olivat olleet vaarassa sairastua mihin tahansa syövän ja jalkasilsan välillä".

Seuraavana aamuna töihin tullessani näin iltapäivälehden lööpin R-kioskin ikkunassa: KAUPUNGINJOHTAJA SYYTTÄÄ KAUPUNKIA: KYMMENET TYÖNTEKIJÄT VAARASSA!

Olin saada halvauksen ja luikin toimitukseen kauhuissani. Sitä lisäsi heti kohta uutiskokoukseen rynnännyt päällikkö, joka heilutti iltalehteä (nyt varsinkin nimi on muutettu) kädessään ja kysyi kiihtyneenä, miksi meillä ei ollut eilen TÄSTÄ asiasta juttua, ja kuka oli lukenut terveyslautakunnan listat?

Minä tunnustin lukeneeni ja kirjoittaneenikin asiasta sähkeen uutisiin. Sanoin lisäksi, että iltapäivälehdet liioittelevat aina kaikkea. Kun tuonkin jutun lukee, käteen ei jää kuin otsikko, sillä jutuntekijähän väittää alussa aivan hirveitä ja rupeaa sitten perumaan, eikä jäljelle jää muuta kuin se, minkä olin kertonut omassa sähkeessäni, eli että kaupunki vaihtaa pesulan pesuaineet.

Kaunokirjallisuudessa sensaation ja journalismin suhteesta on kirjoittanut ehkä tiukimmin Heinrich Böll Katharina Blumin menetetty maine -romaanissaan. Siinäkin uutinen oli uusi kiinnostava asia, vaikkakin perätön ja sepitetty. Jos ei tapahdu mitään, pannaan tapahtumaan. Kaunokirjallisuus ja sepite kulkevat siis yhä käsi kädessä ja rinnakkain meidän maailmassamme kuten J.W. Snellmaninkin.