Jatkon kirjoittamisesta

o ennen Tähtien sota -elokuvasarjan Episodi 2:n eli Kloonien hyökkäyksen ensi-iltaa avaruusfantasian ystävät ovat varanneet tuhansia pilettejä päästäkseen heiluttelemaan lasermiekkojaan rooliasuissaan elokuvateatteriin. Elokuvien jatko-osista näyttääkin viime vuosina tulleen filmiteollisuuden pääasiallisin tuotannon kohde.

Föjetongien eli jatkosarjojen tekeminen ei ole kirjallisuudellekaan mikään uusi asia. Vielä 1800-luvulla suurin osa romaaneista ilmestyi ensin sanomalehdissä jatkokertomuksina.

Erityisen tuotteliaita kirjailijoita olivat Charles Dickens ja Alexandre Dumas. Dumas saattoi kirjoittaa yhtä aikaa useampaakin laajaa romaania, mm. Monte Christon kreivi ja Kolme muskettisoturia kirjoitettiin ja julkaistiin osin päällekkäin. Ei ihme, että Dumas'ta kohtaan tunnettiin Ranskan kirjailijapiireissä närää, sillä hän suorastaan tukki lehdet teksteillään, esim. vuosina 1844-46 Dumas julkaisi kaikkiaan seitsemänkymmentä kirjaa.

Aivan yksin ei Dumas työskennellyt, hänellä oli apulaisena Auguste Maquet -niminen kirjailija, joka tutki romaanien tausta-aineistoa ja miljöitä. Jossakin vaiheessa Dumas'ta syytettiin tuotteliaisuutensa takia plagioinnista ja yritettiinpä hänen romaanejaan panna Maquet'n nimiin.

Kun kirjailija kirjoittaa romaanisarjan ensimmäisen kirjan, hän tietää harvoin kirjoittavansa sille jatko-osan, vaikka tietenkin on myös kirjallisia hankkeita, jotka on suunniteltu käsittämään useita osia.

Agatha Christie valittaa elämäkerrassaan, ettei valinnut huolellisemmin yhtä päähenkilöään eli Hercule Poirot'ta. Hänessä kun ei ollut kaikkia niitä ominaisuuksia, joita kehittyvä päähenkilö tarvitsi. Pahin hankaluus oli ikä: Poirot'han oli vuonna 1920 ilmestyneessä Stylesin tapauksessa jo eläkkeellä oleva belgialainen poliisi eli luultavasti 65-vuotias. Viimeisessä romaanissa Esirippu vuodelta 1975 salapoliisilla olisi tämän laskutavan mukaan mittarissa 120. Romaani tosin kirjoitettiin jo 1940, joten Poirot oli oikeastaan vasta 85. Vireä vanhus joka tapauksessa.

Olen itse kirjoittanut muutaman useampiosaisen kirjasarjan, yhden trilogian ja kaksi neliosaista. Törmäsin varmaan niihin samoihin ongelmiin kuin muutkin sarjojen tekijät. Pulmana on, kuinka paljon voi lukijan olettaa tietävän henkilöiden taustoista ja persoonallisuudesta. Kirjailija ei voi määrätä, missä järjestyksessä kirjat luetaan, joten joutuu miettimään, kuinka paljon asioita pitää tai voi selittää, jotta lukijat pysyvät matkassa.

Joskus lukijat toivovat, että kirjailija kirjoittaisi jatko-osan johonkin romaaniinsa. Yleensä se ei ole mahdollista, sillä tarina on monessa tapauksessa kerrottu niin loppuun, ettei sitä voi jatkaa pilaamatta samalla ensimmäistä kirjaa. Jotkut, minä ja Tähtien sota -tekijät mukaan lukien, ovat ratkaisseet asian tekemällä vain löyhän jatkon, jossa teosten jatkumo syntyy miljöön ja joidenkin samojen henkilöiden kautta.

Tähtien sota -sarja on edennyt vaiheeseen, jossa selitetään sitä, mitä tapahtui ennen kuin mitään alkoi varsinaisesti tapahtua. Tämäkään ei ole tavatonta kirjallisuudessa. Esimerkiksi J.F. Cooperin Nahkasukka-sarjan kirjat eivät ilmestyneet "oikeassa" järjestyksessä. Scifikirjailija Isaac Asimov kirjoitti 50-luvulla ilmestyneeseen Säätiö-trilogiaan paitsi jatkoa, myös Säätiön alkusoiton. Joidenkin mielestä alun selittäminen latisti koko sarjan selittämisellään.

Jatko-osien, niin elokuvien kuin kirjojenkin kohdalla tekijät ovat tuotteensa vankeja. Henkilöt määräävät, mitä heistä voi kertoa, tapahtumienkululla on oltava kausaalisuus ja logiikka, jotta koherenssi syntyisi ja lukija ja katsoja hyväksyisivät kokonaisuuden. Kirjailija ei siis saa kirjoittaa itseään nurkkaan, kuten Waltarin ja Armas J. Pullan kerrotaan tehneen yhteisessä jatkokertomuksessaan. Siinä jouduttiin turvautumaan samaan kuin fantasian mopon karattua koululaisen ainekirjoituksessa: sankari pelastui kuin ihmeen kaupalla.