Istuin nojatuoliin tutkimaan osien seasta löytynyttä kokoamisohjetta ja yritin palauttaa mieleeni, millaiselta kaappi oli näyttänyt liikkeessä. Vaimo katseli myös kasaa ja arveli, että ehkä oli sittenkin parempi, jos pyytäisimme lankomiestä avuksi. Sanoin, että lankomiehellä oli aivan olematon avaruusgeometrinen hahmotus. Armeijassakin se oli koonnut rynnäkkökiväärin osista konepistoolin.

Kerroin, että nykyään kaikki koottavat mööpelit oli suunniteltu niin, että osat sai yhdistettyä ja kiristettyä toisiinsa todella helposti. Sitä paitsi minulla oli uusi akkuporakone, jonka ruuvinkiristysominaisuuksia halusin kokeilla.

Hyllyjen päihin piti panna puutapit. Koska mukana ei ollut liimaa, käytin omaa erikeepperiä. Sivuseinät yhdistävät päätylevyt menivät hyvin paikoilleen. Aloin ruuvata niitä kiinni. Aluksi kaikki toimi hyvin, mutta sitten porakoneessa oleva tähtipää alkoi pyöriä ruuvin kannassa. Käänsin koneen avaamaan ruuvin, mutta tähtipää pyöri tyhjää. Otin isopäisemmän ruuvimeisselin ja yritin vääntää ruuvia käsin, mutta ruuvin pää näytti pyöristyneen niin, ettei siihen saanut otetta. Kanta törötti ikävästi puoliksi levyyn uponneena.

Hain lukkopihdit ja sain pyöritettyä ruuvin niillä pois.

- Mikä tämä on? vaimo kysyi ja näytti ruuvipakkauksesta ottamaansa S:n muotoista rautaa.

Arvelin, että se oli kuusiokulma-avain tai jotakin sinnepäin.

- Niissä ruuveissa taitaa ollakin kuusikulmainen reikä tai jotakin sinnepäin, vaimo sanoi.

Sanoin, että niinpä tietenkin ja pyöritin ruuvit kuusiokulma-avaimella paikoilleen.

Runko oli nyt kasassa, piti naulata takalevy tukemaan hiukan vaappuvaa rakennelmaa. Lattialla oleva kaapin runko näytti kuitenkin hiukan omituiselta. Ei ihme, sillä ala- ja yläpääty olivat väärin päin, saumaamaton lastulevy ei ollutkaan takana vaan edessä. Onneksi erikeepperi ei ollut ehtinyt vielä kuivua kokonaan ja sain naputettua levyt irti ja käännettyä ympäri. Vaimo sanoi, että sivulevyn lohkeaman eteen tulisi kuitenkin jokin esine.

Takalevy oli kahdessa kappaleessa. Naulasin toisen levyn paikoilleen kulmista ja varmistin, että runko tuli suoraan kulmaan. Panin toisen levyn paikoilleen.

- Miten tuo rako peittyy? vaimo kysyi.

Sanoin, että insinööri oli suunnitellut asian niin, että levyt yhdisti puun värinen muovilista. Työnsin sen paikoilleen, mutta eihän se peittänyt rakoa. Levyjä ei olisi pitänyt naulata aivan sivuseinien reunaan, vaan puoleen väliin.

Irrotin naulat. Vaimo sanoi, ettei se mitään, vaikka muutama naulankanta tuli levystä läpi. Seinää vastenhan takalevy tuli joka tapauksessa.

Nostimme kaapin pystyyn ovien kiinnittämistä varten. Saranat olivat ovissa valmiina, piti vain panna vastakappaleet kaapin sivuseiniin. Se onnistui jo toisella kerralla, mikä johtui siitä, ettei saranoita saanut uppoamaan valmiisiin reikiin kuin kahdella eri tavalla.

Kun ovet olivat lopulta paikoillaan, istuimme alas ihailemaan asennustyötä.

- Niitä pitää vielä säätää, vaimo sanoi.

Sanoin, että tietenkin, ellemme halua antaa tosi avantgardemaista vaikutelmaa. Emme kuulemma halunneet. Sitä paitsi ovet eivät menisi edes kiinni avantgardemaisella vaikutelmalla.

Joka saranassa oli kaksi ruuvia, joista säädettiin ovien etäisyyttä toisistaan ja kaapin rungosta. Kun ovet lopulta menivät kiinni, ne olivat yhä vinossa. Sanoin, että luultavasti saranat olivat vääränlaiset. Olisi ehkä parempi, jos vaimo reklamoisi asiasta liikkeeseen, sillä naiset saivat paremman palvelun autokorjaamoissa ja katsastusasemillakin. Sitä paitsi istuisin koko seuraavan päivän kokouksessa.

Kun tulin seuraavana päivänä kotiin, kaapin ovet olivat vaaterissa. Onnittelin vaimoa onnistuneesta toiminnasta. Hän kiitti ja sanoi, etteivät saranat olleet oikeastaan vääränlaiset vaan väärin päin. Sanoin ihmetteleväni, kuinka se saattoi olla mahdollista. Vaimo sanoi liikkeen miehenkin ihmetelleen samaa asiaa ja kysyneen, kuka tunari oli mahtanut olla asialla.

- Ja sinä sanoit, että minä?

- En oikeastaan. Sanoin, että lankomies, jonka avaruusgeometrinen kyky oli hiukan vajavainen.