Elämäkerta on askarruttanut minua usean vuoden ajan hyvin konkreettisista syistä: kirjoitin Yrjö Kokosta, Anna Kokko-Zalcmanin isästä elämäkertaa.

Ihmisen oikea elämä on monitahoinen. Asioita tapahtuu päällekkäin, on vireillä monenlaisia hankkeita, pyrkimyksiä ja tapahtumia. Jokainen tapaa satoja ihmisiä, joiden oma elämä sivuaa häntä, saattaa vaikuttaa häneen ja hänen ratkaisuihinsa merkittävästi tai olla vaikuttamatta. Me tulkitsemme asioita kokemuksiemme, intohimojemme ja päämääriemme mukaan. Kukaan ei voi tunkeutua päähämme ja ajatuksiimme. Kirjoita siitä sitten kokonaisuus, joka vaikuttaa uskottavalta ja loogiselta.

Kaunokirjallisuus, jos ei lueta mukaan äärimmäistä postmodernismia, pyrkii järjestämään kaaosta, löytämään rakenteita. Niin perinteinen realismi kuin modernismikin on uskonut siihen, että aineistoa voidaan järjestää, löytää elämästä ikään kuin jonkinlainen punainen lanka.

Kysymys on tietenkin siitä, missä määrin uskotaan mimesikseen, siihen että taide jäljittelee elämää. Sillanpää sanoi jossakin kirjoituksessaan, ettei tavallinen ihminen sovi kirjallisuuden henkilöksi. Kuitenkin on satoja romaaneja, jotka kertovat yhden henkilön tai vaikkapa suvun tarinaa. Ovatko nämä henkilöt oikeita, sepitteellisiä vai oliko Sillanpää väärässä?

Tulkitsen nobelistimme lausetta niin, että hän tarkoitti sitä, että kaunokirjallisuuden käyttämä henkilö ei voi olla oikea ihminen, koska hän on kirjailijan tajunnan läpi suodattunut. Hän ei ole näköisvalokuva, vaan häntä tyypittävät ja kuvaavat kirjailijan valinnat, ne tilanteet ja tapahtumat, joihin hänet on johdatettu ja pantu. Toisaalta tämä tekee henkilöistä näköisiä. Kun lukija myös tulkitsee heitä oman elämänkokemuksensa ja tietonsa pohjalta, kuva muuttuu entisestään. Siitä voi tulla hyvinkin näköinen - useat lukijat näkevät kirjailijan luomassa henkilössä itsensä, naapurinsa, tuttavansa. Tässä on kaunokirjallisuuden voima. Se tekee yksittäisestä yleistä.

Maailmankirjallisuudessa on paljon romaaneja, jotka eivät ole elämäkertoja, vaikka ne kertovatkin ihmisen tai vaikka kokonaisen suvun elämän kehdosta hautaan. Harri Tapperin viime vuonna ilmestynyt romaani Pitkäsuisten suku on hänen sukukronikkansa. Sukulaiset lukevat sen varmasti toisella tavalla kuin sukua tuntemattomat. Romaani on rakenteeltaan hieno, teksti on kaunista ja sisältö kiinnostavaa. Tuskinpa lukija edes ajattelee, ovatko kerrotut tapahtumat totta vai sepitettyjä. Ne ovat olleet ainakin kirjailijaa innoittavia, ja hän on tehnyt omat valintansa kokonaisuuden luomiseksi.

Goethen Nuoren Wertherin kärsimykset on myös elämäkerta. Se kertoo nuoren miehen itsensä etsimisestä ja tuhosta. Tuskin kukaan kuitenkaan ajattelee tosissaan, että tuollaista Wertheriä on oikeasti koskaan ollut olemassa. Aikanaan kirja kuitenkin synnytti todellisen itsemurhien aallon. Lukijat samaistivat itsensä kirjan päähenkilöön ja päätyivät samanlaiseen ratkaisuun oikeassa elämässä.

elämäkerta ei ole romaani, vaan oma proosakirjallisuuden laji. Tietenkin sen voisi rakentaa romaanimaiseksi, kuten esimerkiksi Sakari Kännö on tehnyt Moskussaan. Rakenteen olen itse kokenut kirjoittaessani suurimmaksi ongelmaksi. Kirja on lineaarinen, lauseet etenevät isosta kirjaimesta pisteeseen. Samaan aikaan tapahtuu paljon asioita toisaalla: äiti kuolee, kustantaja hylkää käsikirjoituksen, rikas täti lähettää rahaa, tyttöystävä jättää, mutta samalla joku toinen katselee sillä silmällä.

Näitä asioita ei voi kertoa samanaikaisesti. Kuinka pitkälle voi yhtä kertomalinjaa jatkaa? Kuinka monia linjoja voi pitää auki, ettei kokonaisuus hajoa tilkkutäkiksi? Nämä ovat proosakirjallisuuden teoreettisia ja käytännöllisiä kysymyksiä, jotka on helpompi ratkaista fiktiossa kuin faktassa.

Yrjö Kokko syntyi Sortavalassa ja kuoli Helsingissä. Siinä ovat raamit. Siihen väliin olisi mahdutettava kokonainen elämä. Ja siihen se tietenkin mahtuu. Millainen on sitten lukijan kokemus - se on sitten lukijan päätettävä. Mutta kirjoittajan on ratkaistava elämäkerran arvoitus.