Lukeeko joku klassikoita?

uomen Nuorisokirjallisuuden instituutin Onnimanni-lehti kartoitti vuosi sitten lasten- ja nuortenkirjallisuuden klassikot. Suomalaisia kirja-alan asiantuntijoita pyydettiin laatimaan 50 kirjan ranking-lista maailman parhaista teoksista. Lista kuvastaa hyvin lasten- ja nuorten kirjallisuuden käytännön tilannetta: aikuiset sekä kirjoittavat että arvostelevat kirjat. Parhaassa tapauksessa nuoret kuitenkin lukevat niitä. Vai lukevatko enää?

Onninmannin asiantuntijaraadin kirjojen supertusinasta tuli hyvin klassikkopainotteinen. Grimmin ja Andersenin satujen ohella listalla olivat Robinson Crusoe, Nalle Puh, Liisan seikkailut ihmemaassa ja Pikku Prinssi. Tuoreempaa tavaraa olivat Narnia-sarja, Muumi-kirjat, Peppi Pitkätossu, Veljeni Leijonamieli sekä Taru sormusten herrasta. Ainoa suomalainen listalla oli Kirsi Kunnaksen 1956 ilmestynyt Tiitiäisen satupuu.

Lastenkirjallisuus on varmaan kirjallisuuden alueista nostalgisinta. Meillä jokaisella on suosikkikirjamme, jotka ovat lapsuuden lukukokemuksina jääneet ikiajoiksi mieleen. Tuskin kellään on valittamista Onnimannin supertusinaan kelpuutetuista kirjoista, mutta klassikon asemaan kanonisoidut teokset ovat vain osa sitä lukukokemusta, joka ahmimisikäisellä lapsella ja nuorella on.

Omista nuoruudenaikaisista suosikeistani ei supertusinassa ole kuin Robinson Crusoe. Luin kyllä satuja, mutta Topeliuksen. Muumi-kirjoihin ja Astrid Lindgrenin tuotantoon samoin kuin anglosaksisen kielialueen klassikoihin tutustuin vasta aikuisena. Omia lapsuuden suosikkejani olivat Aaro Hongan ja Väinö Riikkilän poikakirjat, Cooperin Nahkasukka-sarja sekä Enid Blytonin Viisikot. En ehkä itsekään olisi listannut näitä Honkaa ja Riikkilää tusinan joukkoon, mutta ainakin 50 merkittävimmän nuoruuden lukukokemuksen tuottajiksi.

Viidenkymmenenkolmen listatun klassikon joukossa on jo useitakin suosikkikirjailijoitani: Blyton, Mark Twain, Salinger, Stevensson, Topelius ja Verne. Huomionarvoista listassa on sen anglosaksispainotteisuus. Suomalaisia on mukana yhdeksän kirjailijaa. Vastaavassa, kymmenen vuotta sitten Ruotsissa laadittu klassikkolista on kotoperäisempi. Siinä on kuusitoista ruotsalaista kirjailijaa ja Tove Jansson.

Olen lukenut kaikki suomalaisen klassikkolistan kirjat, mutta valtaosan vasta aikuisena. Oma listani voisi kuulua samaan kaanoniin kuin Onnimannissa julkaistu, mikäli olisin laatinut sen aikuisen lukijan perspektiivistä. Nuorena listani olisi kuitenkin painottunut seikkailukirjallisuuden puolelle ja siitä olisivat jääneet pois kaikki naisten kirjoittamat teokset Enid Blytonin kirjoja lukuun ottamatta. Häntä kun en osannut edes epäillä naispuoliseksi.

Klassikoiksi on sanottu kirjoja, jotka kaikki tuntevat, mutta joita kukaan ei ole lukenut. Kun aikuiskirjallisuuden lista takavuosina laadittiin. Volter Kilven Alastalon salissa nousi vuosisadan merkittävimmäksi kotimaiseksi romaaniksi. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden tekijöiden listan kärkinimi on Astrid Lindgren. Tuskin herättää edes epäilyksiä, että valinta olisi tehty samanlaisin kriteerein kuin Volter Kilven kohdalla, vaikka kaikki listat pyrkivät antamaan myös kuvan niiden laatijoista.

Tietenkin valintoihin vaikuttavat valitsijoiden ikä ja sukupuoli. Viisi-kuusikymmenluvulla lapsuuden ja nuoruuden lukukokemukset hankkinut ei tiennyt Taru sormusten herrasta -trilogiasta tai Veljeni Leijonamieli -romaanista mitään, Narnia-sarjakin ilmestyi suomeksi kokonaisuudessaan vasta 1970-luvulla. Jos lapset ja nuoret olisivat laatineet listan, siellä olisi ainakin Oulun ja Helsingin kirjastojen lainaustilaston mukaan Bert-, Viiru ja Pesonen- sekä Pekka Töpöhäntä -kirjoja Mauri Kunnaksen kuvakirjojen ohella. Lista on viime keväältä ja kesältä ja tilanne on varmaan muuttunut Harry Potterin ilmaantumisen myötä.

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden merkittävän teoksen - ei siis pelkästään klassikon aseman saavuttaneen - kriteerinä pitäisin sitä, että teoksen voi lukea aikuisenakin tuntematta itseään noloksi tai kiusaantuneeksi. Vaikka teos on sidottu aikaan ja kulttuurin samalla tavalla kuin kaikki muukin kirjallisuus, se pystyy kuitenkin irrottautumaan siitä. Huckleberry Finnin seikkailujen syvällisyys tai Nalle Puh ja Liisa Ihmemaassa -kirjojen absurdi filosofia ja huumori aukeaa aikuiselle toisella tavalla kuin lapselle, vaikka viehättää molempia. Klassikko siis ikään kuin kasvaa lukijan mukana. Tästä syystä esimerkiksi sellaisten klassikkokokemusten kuin Tarzanien tai Viisikkojen lukeminen ei ole ottanut onnistuakseen minulta aikuisena. Tuntuukin viisaammalta jättää monet lapsuuden lukukokemukset voimaan tärvelemättä nostalgista muistoa uudelleen lukemalla.

Onnimannin kirjalistan ohessa Tuula Korolainen pohdiskeli uusien klassikkojen syntymistä. Enteellisesti jo vuosi sitten nähtiin, että J.K. Rowlingin Harry Potterissa oli aineksia suureen suosioon. Vasta aika näyttää, onko kirjoista myös klassikoiksi, vai ratsastavatko ne vain hetken boomin harjalla, kuten tuntuu käyvän Anders Jacobssonin ja Sören Olssonin supersuosituille Bert-kirjoille.

Televisio, video- ja tietokonepelit, Internet ja kännykkäkulttuuri vaativat osansa rajallisesta ajasta ja kaventavat pakostakin lukemisharrastusta. Toisaalta televisiossa pyörivät kirjallisuudesta dramatisoidut sarjat, mm. Riikkilän Pertsa ja Kilu, Blytonin tuotanto, Hannele Huovin Urpo ja Turpo sekä Sven Nordqvistin Viiru ja Pesonen -sarja voivat antaa vinkkejä lukemiselle.

Lasten ja nuorten kirjavalinnan kriteerit monipuolistuvat iän ja lukemisen myötä. Vaikuttavin suosittelija on kaveri, mutta vanhempien ja opettajien olisi ilmeisesti pidättäydyttävä tuputtamasta omia nostalgisia lukukokemuksiaan eteenpäin. Sillä voi olla käänteinen vaikutus.

Tärkeintä olisi saada nuori ihminen lukemaan kaunokirjallisuutta. Kirjallisuus on taiteenmuoto, joka suoranaisesti kasvattaa empatiaa ja antaa kasvavalle nuorelle inhimilliseen kanssakäymiseen tarvittavia taitoja. Olipa teos sitten klassikko tai ei.