Kesällä näyttää tulleen paljon suosikkielokuviani, jotka ovat pääasiassa lännenelokuvia. Amerikkalaisena lajityyppinä ne ovat länsimaisen kulttuurin nousun ja rappion oivallisia kuvaajia. Niissä on juutalaiskristillisen moraalimme ja maailmankuvamme tiivistys: paha saa palkkansa ja messias pelastaa maailman.

Maalta paluun jälkeen satuin katsomaan televisiosta lasten leikkejä käsittelevän dokumentin. Pomppivuudestaan ja puolivillaisuudestaan huolimatta se käsitteli asiaa sen verran koskettavasti, että jäin miettimään dokkarin aiheita.

Seitsenkymmenluvulla luettiin Johan Huizingan teosta Leikkivä ihminen . Muistelen tekijän johtoajatuksena olleen, että leikissä esiintyvät tilanteet ovat tarkemmin määriteltyjä kuin oikeassa elämässä ja siksi syys-seuraus -suhteiden kannalta yksinkertaisempia. Toisin sanoen leikin säännöt ovat selvemmät kuin tosielämän kausaalinen verkosto.

Pikku poikina leikittiin poliisia ja rosvoja ja erityisesti intiaaneja ja karjapaimenia. Ammuttiin toisiamme jousipyssyillä ja winchestereillä. Ruumiita ei tullut kuin leikisti, mutta samaan malliin kuitenkin kuin elokuvissa. En muista, että olisimme kokeneet olevamme jotenkin väkivaltaisia. Luulen, että lähellä ollut sota ja sen tuottamat traumat, jotka välittyivät vanhemmiltamme, purkautuivat meissä leikin kautta.

TV-dokumentin mukaan lapset hakevat leikeissään roolimalleja, ja siitä Huizingakin puhuu, ja erityisesti Juri Lotman taiteen yhteydessä Kulttuurisemiotiikassaan. Vaikka leikki ei ole taidetta, vaan taitojen omaksumista ja harjoittelua, ja taide maailman mallintamista ja haltuunottoa, molemmat edellyttävät sen tajuamista, että leikki ja taide ovat totta, mutta eivät kuitenkaan edellytä tosielämän reaktioita. Lapsina tiesimme, mitkä olivat pelin säännöt: emme kuolleet, vaikka meitä ammuttiin.

Lapset ovat luovia ihmisiä. Olen parvekkeelta seurannut poikien pallokiekon pelaamista pihamaalla. Vaikka heillä on vain yksi maali, joukkuepeli onnistuu hyvin. Vastapuolen pelaajien saatua pallon he kiertävät kauempana olevan viemärin kannen ennen kuin saavat ampua kohti maalia. Yhteisesti tuomittuja jäähyjä seisotaan hiukan sivummalla pelikentältä.

Ensimmäinen näkemäni lännenelokuva oli Etäisten laaksojen mies. Olin sen nähdessäni kymmenvuotias ja saanut ilmaisen lipun kotikaupunkini Suomi-Amerikka -viikolla. Pidän vieläkin tätä Jack Schaeferin romaaniin perustuvaa ja George Stevensin ohjaama elokuvaa maailman parhaana Villin Lännen elokuvana. En poikasena tajunnut sen messiaanista sanomaa, mutta kuten suuri taide vaikuttaa, ajatus jäi kypsymään mielen perälle. Minua kosketti erityisesti Joeyn, nuoren kertojapojan näkökulma ja Alan Laddin sankarihahmo. Muistan vieläkin, miten erämaan kanjonit kaikuivat Joeyn huutamaa Shanen nimeä, kun haavoittunut sankari ratsasti kohti vuorten takana olevaa terveyskeskusta.

Voi olla, että country-musiikin kuuntelu ja länkkäreiden katsominen on eräänlaista infantiilisyyttä ja pahimmillaan amerikkalaista sikaniskaisuutta. Luulen kuitenkin, ettei elämästä ja epäonnistumisesta tai naapurin tytöstä ja äidistä laulaminen ole koskaan pois muodista. Tai uusittavanakin olevien länkkäreiden messiaaninen sanoma: on sentään toivoa, jostain vuorten takaa tulee joku, joka tekee maailman paremmaksi. Mutta ei se onnistu ilman myötäelämistä, empatiaa ja altruismia, toisista ihmisistä välittämistä. Eikä tietenkään ilman kesäuusintoja, joita pitäisi olla muulloinkin kuin kesällä.