Ei ihminen ole kone

ary Shelley julkaisi kauhuromaaniklassikkonsa Frankensteinin vuonna 1818 (suom. 1973). Monet ovat pitäneet romaania suorastaan profeetallisena ennustuksena atomipommista, biologisesta sodankäynnistä ja geenimuuntelusta. Tohtori Fraknkenstein teki keksinnön, jota hän ei enää hallinnut, vaan se karkasi käsistä levittämään tuhoa maailmaan.

Meidänkin aikojamme on kiinnostanut ajatus, voivatko koneet ottaa vallan ja tuhota ihmiskunnan. Tästähän on tehty menestysromaaneja ja elokuvia. Ajatusleikki on kiinnostava, mutta turha, sillä näin on jo tapahtunut. Turusta Helsinkiin junalla matkustava on Kupittaan asemalta lähtien koneiden, erityisesti kännyköiden terrorismin uhri. Vaikka haluaisi sulkea korvansa toisten työ- ja perheasioilta, se on mahdotonta. Juniin pitää saada kännykättömät vuorot, onhan siellä jo savuttomatkin.

Jouduin taannoin Arlandan lentokentällä hankalaan rakoon. Koneenvaihto meni kiireiseksi, piti rientää hehtaarihallien toisesta päästä toiseen. Kiilasin koneesta ensimmäisten joukossa ulos. Transithalliin avautuvan automaattioven edessä matka kuitenkin katkesi, sillä ovi ei auennutkaan. Arvelin, että olin onnistunut väistämään ovea vahtivan silmän, ja yritin perääntyä. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään, sillä taakseni oli jo syntynyt tiivis jono. Pienoisen paniikin vallassa aioin potkaista ovea. Ilmeisesti virkailija havaitsi sen, koska kiirehti pelastamaan oven avaamalla sen käsin.

Maailma on nykyään niin teknistynyt, että siitä on tullut suorastaan vaarallinen: ovet avautuvat itsestään tai ovat avautumatta. Avaimia ei tarvita, ei lentolippuja, ei käteistä rahaa. Maailma on kohta pelkkää digitaliaa.

Kun ennen auton korjaamiseen riitti pajavasara ja kieppi rautalankaa, nykyään ei kukaan pysty korjaamaan autoaan itse. Se on vietävä spesialistille, joka vaihtaa mittareiden osoittaman piirikortin uuteen. Olen kerran yrittänyt korjata tietokoneen samalla tavalla kuin vanhan pulsaattoripesukoneen: potkaisemalla kylkeen. Ennen tehtiin iskunkestäviä laitteita.

Kodinkonettahan ei kannata korjauttaa ollenkaan, uuden saa halvemmalla, sillä kaikkia laiteitta ei ole tarkoitettukaan korjattaviksi. Yritin vaihdattaa laptopini näytön saranan. Kyllä sen olisi saanut vaihdetuksi, mutta samalla olisi pitänyt ostaa uusi näyttö.

Vaikka vanhan kierrätystä on viritelty, koneet ovat jo saaneet tiukan otteen ihmisestä. Maailma tulee hukkumaan kännyköiden akkuihin, tietokoneiden osiin, televisioihin ja ykkösiin ja nolliin, sanokaa minun sanoneen.

Isäni oli aikoinaan rakentamassa Imatran Voiman muuntoasemaa. Sitä hoidettiin aikansa manuaalisesti neljän miehen voimin, kunnes laitteet pantiin kauko-ohjaukseen.

Joskus 1960–luvun alussa ukonilma sammutti kotikaupungistani valot. Pillit soivat ja korjausporukka kiirehti sadan kilometrin päästä paikalle korjaamaan vikaa. Sitä ei vain löytynyt, vaikka kytkintauluja purettiin, mittauslaitteita kytkettiin ja kiroiltiin. Asiaa sivusta seurannut isäukko meni lopulta yhden kytkintaulun luokse ja löi sitä nyrkillä. Valot syttyivät kaupunkiin.

Ei asiassa sinällään mitään mystistä ollut. Muuntoasemaa rakentamassa ollut isä oli kerrannut kytkennät päässään ja päätellyt, että kyseessä oli kontaktivika, jonka napakka isku korjasi.

Koneita ei enää korjata niitä potkaisemalla tai iskemällä nyrkillä kylkeen – herkät laitteet voisivat vaurioitua. Siksi vanha korjausmenetelmä onkin säästetty ihmissuhteiden korjaamiseen. Vaikka edistys on kehittynyt, jotakin vanhaa on vanhasta maailmasta jäänyt. Eivät ihmiset sentään mitään koneita ole.