Yrjö Kokko ja Kalevala

Yrjö Kokolla oli lapsuudesta saakka vahva karjalainen identiteetti. Tähän vaikutti luonnollisesti sekä isän että äidin puoleinen vanha karjalainen suku ja suvun, erityisesti isoisän suojärveläiset ja impilahtelaiset kauppatuttavat ja ystävät, jotka vierailivat usein Sortavalassa. Jo koulupoikana Kokko tutustui suomalaiseen kansanrunouteen, ja siitä tuli hänelle elävää perinnettä. Siksi onkin luontevaa, että Kalevala jätti vahvan jälkensä Kokon kirjalliseen tuotantoon. Merkittävintä on hänen Kalevalan linnut -trilogiansa. Nimittäin Laulujoutsen,Ultima Thulen lintu, Ungelon torppa ja Alli, jäänreunan lintu.

Laulujoutsenen päähenkilö on nimensä mukaan joutsen, Karjalan pyhä lintu. Ungelon torpassa fokuksessa on sotka eli telkkä, lintu jonka munasta luotiin maailma ja kosmos. Alli oli lopulta kalevalaisen neidon ja naisen vertauskuva. Sen alakuloisessa nimeään toistavassa huudossa oli jotakin sitä surua, jota miehelään menevä ja isänsä kodin jättävä neito tunsi.

Koulu ja äidinkielen opettaja ei pystynyt vielä herättämään Kokon kalevalaista mieltä. Vaikea Kalevalamitta, arkaainen sanasto ja vertausten viidakko ei auennut nuorelle koulupojalle. Kansallisromantiikan kalevalainen taidekaan ei tuonut kansalliseeposta lähemmäksi. Kokko piti Akseli Gallen-Kallelan Kalevalakuvia suorastaan rumina. Mikä sitten herätti nuoren miehen innostuksen kansarunouteen?

Kokko kirjoitti ItäHäme lehteen artikkelin "Kalevalan laulumailta" Kalevalan päivän aattona 1935. Tuolloin vietettiin Vanhan Kalevalan 100-vuotisjuhlaa. Artikkelissaan Kokko kertoo jouluntienoon matkasta Sortavalasta Suojärvelle setänsä tai paremminkin isänsä serkun Matti Kokon kanssa. Käytiin saunassa, nukuttiin ja syötiin. Seuraava päivä kului lähiympäristössä kierrellessä ja suden jälkiä ihmetellessä. Pakkasesta tupaan tullut Yrjö nukahti penkille kodikkaaseen rukkien hyrinään.

Heräsimme [Kokko käyttää artikkelissaan me-muotoa] kuin olisi kuulunut laulukappaletta soittavan herätyskellon ääni, mutta paljon kauniimmalta tämä soitto kuului. Raotimme silmiämme, näimme naisten polkevan rukkejaan, mutta mistä tuli tuo soitto, joka niin kauniilta kuului hiljaisessa tuvassa. Kohotimme päätämme tuvan pöydänreunan tasalle ja silloin näimme soittajan, harmaapartaisen, lyhyenlännän heiveröisen ukon, joka tuvan pöydällä parin metrin päässä meistä luisevilla sormillaan kanneltaan soitti. Soittaja oli Teppo Jänö. Tunsimme hänet. Lyseomme juhlasalissa oli soittanut. Emme silloin hänen soittoaan ihailleet, nyt se kuului kauniilta, tuvan tummuneet hirsiseinät oli soiton oikea kaikupohja.

Kun nuori Kokko siis kuuli kanteleensoittoa sen oikeassa, kalevalaisessa ympäristössä ja kontekstissa, soiton kauneus pääsi oikeuksiinsa ja hän tunsi ymmärtävänsä jotakin ikiaikaista. Sen yksinkertaisuudessa oli jotakin sydäntä sykähdyttävää, kotoista ja läheistä, kuin äidin laulamassa kehtolaulussa. Kokko tunsi, että "Kalevalan kansa tuli soitolla sukulaiseksi, tuo soitto oli tuttavuuden lämmin kädenpuristus."

Kokko tutustui Raja-Karjalassa toiseenkin Kalevalan tietäjään ja taitajaan, nimittäin Iivana Onoilaan. Jos Teppo Jänö oli ulkoiselta olemukseltaan vähänläntä, Ukko Onoila oli harvinaisen suurikokoinen ja komea mies. Kokko näki hänet lähes Kalevalan heeroksena. Yrjö oli yötä Onoilan talossa. Taas käytiin miehissä saunassa. Lauteilla Onoila luki mieskunnalle naima- ja lapsionnea, "terveyttä taatolta toivoi, pahan suonia paloitteli".

Tämän Sortavalan laulujuhlilla 1896 kuuluisaksi tulleen runonlaulajan tapaaminen avasi Kokolle kalevalaisen maailman lopullisesti. Hän kirjoitti:

Onoilan opastuksella astuivat esiin Kalevan sankarit, yössä ne ennen olivat olleet, nyt näimme heidät kuin kirkkaassa päivänvalossa, tunsimme heidän suuruutensa, eivät olleet enää outoja vertaukset, meille kirkastui Kalevalan kauneus, sen soiton suomalaisuus, salojen sanan suuruus. Kalevala ei ollut enää opettajan historiaa eikä arkeologiaa, se oli jotain niin kotoista, niin sukulaista, rohkaisevaa ja lämmintä, joka sai koulupojan sydämen näkemään kansansa taiteen suuruuden.

Koulupoika Kokko näki Laatokan karjalaisen korpimaiseman vielä neitseellisenä, mutta muutos oli jo ovella. Suojärvelle rakennettu rautatie 1920-luvun alussa mahdollisti hakkuut pitäjän suurissa ja koskemattomissa erämaissa, joiden rahallista arvoa paikalliset eivät oikein ymmärtäneet. Silloin jäi runonlaulu Suojärven Seurahuoneelta kaikuvan frakkipukuisen iskusävelorkesterin soiton alle. Onneksi kansanrunot oli jo pelastettu unohdukselta ja pantu talteen.

Kokko vakuutti, että tietäjien kalevalainen viisaus oli tarjolla kaikille, jotka eivät pitäneet Kalevalaa ja Kanteletarta vain kirjakaappinsa koristeina. Niiden lukija tunsi olevansa salojen syliin kätketyn talon heinälutissa. ""Aamuinen sade on lakannut, västäräkki mennä ripsuttelee pärekaton harjalla kuin putoaisivat pilvistä viimeiset pisarat, ja jopa kukahtelee käkikin kultia kujille, hopehia tanhuville."

Kokon ensimmäinen aikuisiän kaunokirjallinen työ oli talvisodan henkeä kuvannut näytelmä "Pitäkää tulta vireillä". Se esitettiin Nikkaroisten suojeluskuntatalolla 19.1.1941. WSOY julkaisi näytelmän myös painettuna tekstinä. Sille arveltiin olevan hyvinkin markkinoita harrastajateattereiden ohjelmistossa, mutta sitten syttyi uusi sota, eikä esitysfoorumeja ollut. Tulta oli pidettävä vireillä uusilla keinoilla.

Jatkosodan alussa Kokko ryhtyi kirjoittamaan toista näytelmäänsä. Sen työnimenä oli Piatta ja Smuutta, mutta nimi vaihtui lopullisessa versiossa "Miglin joutseneksi".

Kokko sanoi useassa yhteydessä, että hän oli jo lapsuudessaan omaksunut karjalais-kalevalaisen käsityksen joutsenen pyhyydestä. Miglin joutsenet -näytelmän teemana onkin rikos pyhyyttä vastaan ja siitä seuraava rangaistus.

Kauppias Miglin poika Olli surmaa joutsenen Helsingin yliopiston eläintieteellisiä kokoelmia varten. Tästä tapahtumasta juontuvin seurauksin Ollin sisar Piatta kuolee. Pohjana näytelmään oli Kokon oman suvun kohtalo, taloudellinen perikato ja suuren suvun kuoleminen lähes sukupuuttoon. Syynä Kokko piti symbolisesti konkreettista tapahtumaa, isänsä Bruuno Kokon surmaamaa joutsenta. Se oli täytettynä Sortavalan lyseon luonnontieteen luokan vitriinissä. Tässä on nähtävissä myös alkusyy Kokon useasti toistamaan kritiikkiin tieteen nimissä tapahtuvasta luonnon tuhoamisesta.

Kokko rakensi näytelmänsä teeman Antiikin draaman tai pikemminkin Raamatun mukaiseksi. Ihminen rikkoo jumalaista käskyä ja saa siitä rangaistuksen. Jos kuitenkin tulkinta olisi arkipäiväisempi, joudutaan hiukan paradoksaaliseen tilanteeseen: luopuessaan esi-isien uskosta ja tavoista ihminen saa rangaistuksen. Kokon suvun tukku- ja vähittäiskaupan konkurssi oli kuitenkin seurausta siitä, etteivät isä ja isoisä luopuneet perinteisistä kauppatavoista ja mukautuneet infrastruktuurin muutokseen, suunnanneet kauppaa Suomeen ja vastanneet alkaneeseen kilpailuun. Ehkä Miglin joutsenet -näytelmän heikkous oli nimenomaan siinä, kuten Arvi Kivimaa sanoi palautteessaan, että tekstistä puuttuivat "todelliset draamalliset vastavoimat tai että niitä ei ole rakennetta silmällä pitäen tarpeeksi lujasti kärjistetty".Ehkä Kokolla ei ollut vielä draamallista kypsyyttä etäännyttää omaa kokemustaan tapahtumista ja nähdä siinä yleisempää teemaa.

Joutsen putkahti Kokolle jatkosodan lopussa tai oikeastaan Lapin sodan alussa uudestaan kirjalliseksi aiheeksi. Pessi ja Illusia oli jo ilmestynyt ja aloittanut voittokulkunsa. Kallislahdessa lähellä Savonlinnaa valmisteltiin armeijan hevosten junakuljetusta. Kokon eläinlääkintäryhmä oli majoitettu paikalliseen taloon, jonka isäntäväki oli ynseintä, mitä hän oli sotien aikana tavannut. Puutarha notkui omenista, mutta niitä ei saanut syödä saati ostaa. Vaihtaa olisi voinut petroliin. "Olisi pitänyt varastaa valtiolta!" Kokko närkästyi.

Kallislahdessa Kokko toteutti jatkosodan aikana hiljalleen kypsyneen päätöksensä "ej till Sysmä efter kriget", hän oli hakenut Kittilän piirieläinlääkärin paikkaa. Sysmässä Kokkoa oli pidättänyt se, että hän oli voinut häiriintymättä asua keskellä luontoa, mutta se aika oli ohi. Hän tiesi, ettei voisi saada piirieläinlääkärin paikkaa Etelä-Suomesta, joten oli aloitettava korvesta. Mutta miksi juuri tästä korvesta eli Lapista? Siksi, että hän oli keksinyt uuden kirjan aiheen, joka ylitti "Pessin ja Illusiankin".

Kokko oli lukenut eräänä iltana majapaikastaan löytämästään lehdestä, että entisaikaan lappalaiset tekivät joutsenen kurkkutorvesta helistimen panemalla kuivattuun torveen sorvatun luupalan. "Lapsesta, joka elämänsä ensi ääninä kuuntelee villin joutsenen kurkkuääniä, ei voi tulla tavallista, hänestä tulee osa luontoa, luonnon hullu, ystävä jne."

Idean tarjoamat mahdollisuudet saivat Kokon melkein haltioitumaan. Hän voisi satukirjassaan tuoda esille biologisesti mielenkiintoisia asioita, "vesipääskyset ja kurmitsat, joista naaraat kosivat, mutta urokset hautovat." Kokkoa innosti myös juonen psykologinen kehittely, kuinka yliherkkä poika kasvaa mieheksi opettelemalla poromiehen ammatin. Koko tämän sinfonian läpi käy johtosävel, ääni jota lapsi on elämänsä ensi hetkenä kuunnellut, laulujoutsenen ihmeellinen ääni. Kuolema, joka synnyttää lapselle kehtolaulun, ääni joka seuraa lasta kehdosta hautaan. Jos "Pessissä ja Illusiassa" soi Ristilukki, niin tässä Finlandia. Hän sanoi työntäneensä suunnittelemansa satakielikirjan syrjään, sillä siihen aiheeseen sävel olisi pitänyt pakottaa, mutta tässä uusi aihe kasvoi sävelestä.

Muutettuaan ensin Ylitorniolle ja sieltä Ylimuonioon Kokko alkoi kerätä materiaalia joutsenteemaa kantavaa satukirjaansa varten. Aihe tuntui kuitenkin välttelevän häntä ja lopulta hänen oli myönnettävä Yrjö Jäntille, että

Muovailin liian kauan juttua ala "Pessi ja Illusia" ja kirjan tästä muodosta oli vain osia sieltä täältä valmiina Teillä käydessäni. Mutta vihdoin viimein uskoin, että elämä "Käsivarressa" on niin karua, että "uimapukuinen" keijukainen jäätyy siellä istualleen juolukanlehdelle ja pienet peikot Staalo syö kuin sopulit.

Ei siis syntynyt satua, vaan "Neljän tuulen tie" -romaani. Kokko ei saanut sitä varten tyydyttäviä joutsenkuvia, ja vaikka joutsenen surmaamisen seuraukset, kirouksen tuottama rangaistus romaanissa täyttyikin, romaani ei ollut se myyttinen teos, jota hän oli tullut Lapista hakemaan.

Vuoden 1948 alkupuolella Kokko anoi puolen vuoden virkavapautta työstään, sillä hän suunnitteli vakavissaan matkustamista Brasiliaan kuvaamaan tropiikin lintuja. Hän oli ottanut yhteyttä Buenos Airesin Suomen edustustoon ja saanut sieltä kirjallista materiaalia. Myös Yrjö Jäntti oli lähettänyt hänelle Brasiliaa käsittelevää kirjallisuutta.

Virkalomaa oli tullut neljä kuukautta, ja Kokko paineli heti erämaahan. Hän oli poromiesten kanssa paimentamassa tokkaa Käsivarressa. Matka muutti suunnitelmat.

Sitten [---] näin joutsenien nousevan jokisulasta lentoon ja suuntaavan matkansa kohti pohjoista ja silloin minä päätin, että menenkin niiden jälkeen niin kuin olen näinä viime keväinä tehnyt ja jätän etelänhaaveet ja kirjan: "Susiturkista sarongiin" toistaiseksi. Minun täytyy kirjoittaa poikakirjani ensin ja ehkäpä nyt saan siihen oikean "sävelen". Tähän saakka on tahtonut tulla sellaista Seton-Järvinen potpurria.

Karjalan pyhän linnun etsimisestä oli tullut Kokolle suorastaan pakkomielle. Vuoden 1945 keväästä lähtien hän oli kulkenut Käsivarren erämaissa Sulo Rovan kanssa lintua etsimässä. Ensin ylempänä Suomen ja Norjan rajalla, myöhemmin Hetan pohjoispuolella Näkkäläjärven, Pöyrisjärven, Kivijärven Salvasjärven tienoilla. Erkunan Antti kertoi tavanneensa Kokon vuoden 1949 retken jälkeen Hetassa, jolloin tämä oli valitellut retkensä epäonnistumista. Joutsenta ei vain löytynyt. - Sie se et ole kysynyt oikeilta ihmisiltä, Erkunan Antti (Antti Palojärvi, myöhemmin Palismaa) sanoi Kokolle. Ja näin olikin, sillä vuoden 1950 toukokuussa Erkunan Antti opasti Rovan ja Kokon Salvasjärven eteläpuolella olevalle Mustinlompololle, jonka maastosta pesä löytyi. Antti kertoi, että Kokko oli niin jännittynyt joutsenten näkemisestä, ettei pystynyt ottamaan käsien tärinältä kuvaa Hannasta ja Marskista, jotka valmistautuivat pesimäpuuhiin.

"Laulujoutsen"-kirjassaan Kokko kertoo alter egonsa Tiitin ja hänen toverinsa Sulo Rovan eli Niuniun ponnistuksista heidän etsiessään joutsenen pesää. Varmaankin tämän vaikean ja rasittavan erämaavaelluksen kuvaaminen aiheutti sen, että 1950-luvulla joutsenen näkemistä alettiin pitää merkittävänä luontokokemuksena. Se lisäsi kiinnostusta laulujoutsenta kohtaan ja oli alkuna suoranaiselle boomille. Joutsenen suojelu ja lintuun positiivinen suhtautuminen sai alkunsa.

Laulujoutsenessa linnun kalevalainen pyhyys tulee esille kirjan loppuluvuissa. Luvussa "Hanna" Tiiti pohtii, miksi Gallen-Kallela kuvasi "Lemminkäisen äiti" -taulussa joutsenen punaiseksi ja löysi sille vastauksenkin: "punainen joutsen kuvaa auringonlaskua".

Lemminkäinen kuolee rangaistuksena siitä, että yrittää Pohjolan emännän vaatimuksesta ampua Tuonelan joutsenen. Välikappaleena ja surman toteuttajana on "märkähattu karjapaimen", jota Lemminkäinen oli loukannut Pohjolassa jättämällä laulullaan suostuttelematta. Tiitin mielestä jo pyhän linnun surmaamisaie on rangaistava. Luvussa "Uhma" Tiiti paljastaa lapsuutensa trauman, sen että hänen isänsä oli aikoinaan Karjalassa surmannut joutsenen. Kokko tulkitsee Tiitin suulla Kalevalaa siten, että Pohjola eli Lappi oli Kalevan eli Karjalan näkökulmasta paha, koska siellä ei kunnioitettu pyhää lintua. Kalevalan laulajat tiesivät, että lähettäessään sankarinsa sinne, he vangitsivat kuulijansa mielenkiinnon eli kyseessä oli myös kertomatekninen ratkaisu.

Laulujoutsenen toiseksi viimeisessä luvussa "Yksin" Kokko palaa vielä Tuonelan joutseneen. Hän ihmettelee, miksi joutsenlammella oli niin rauhallista. Oliko tämä rauha tuonut myös kansanrunoilijalle ajatuksen kuoleman, Tuonelan rauhasta? Ehkäpä erilaiset uskonnolliset käsitykset kuoleman jälkeisestä elämästä ovat vain kulttuurin tuotetta. Voisihan ajatella, että ihminen eläessään luonnonläheistä elämää kuitenkin vaistosi kuoleman jälkeisen elämän samanlaiseksi kuin kalevalainen laulaja, joka kuvaa Lemminkäisen kuolemaa seuraavasti:

Jo on poikasi poloisen,
kaotettu, kuoletettu
Tuonelan mustahan jokehen,
Manalan ikivetehen:
mennyt on koskia kolisten,
myötävirtoja vilisten
tuonne Tuonelan perille,
Manalan alantehille.

Kokko arveli, että ihminen oli laulujoutsenta katsellessaan yhdistänyt pesälammen rauhan kuolemaan ja ajatuksissaan tehnyt joutsenesta Tuonelan linnun. Siksi kansanrunoudessa Lemminkäisen kohtalo yhistyy joutseneen. Se on Tuonelan virran lintu, ikuisen rauhan symboli, joka edustaa samalla kohtaloa. Kun joutsen uhmaa pesäänsä puolustaessaan vaaraa, se jättäytyy ikään kuin kohtalon huomaan.

Katsellessaan tätä kaikkea joutsenlammen rannalla Tiiti samaistuu luontoon, on yhtä sen kanssa. Hän on samaa kuin tuuli, joka panee joutsenlammen lainehtimaan, hän on samaa kuin koivupensaita kasvava tieva, hän on samaa kuin routainen maa, jonka päällä hän istuu, hän on samaa kuin joutsenet, samaa kuin valo, jonka punaiset säteet työntyvät tievan takaa pilvettömälle taivaalle.

Kokon panteistinen näkemys luonnon jumaluudesta tulee tässä esille ehkä kauneimmillaan. Hän on hetken osa tätä luonnon ykseyttä, mutta hän tuntee kuitenkin, että ihminen on kadottanut luontoon esiisien ja kansanrunouden tunteman yhteyden. "Mitä kauemmaksi ihminen erkanee maasta ja luonnosta, sitä onnettomammaksi hän tulee", Kokko kiteyttää tuntemuksensa. "Hänellä ei ole tilaisuutta ottaa oppia ja esimerkkiä luonnosta. Hän ottaa oppia toisesta ihmisestä, joka ehkä on vielä onnettomampi."

Kokko alkoi rakentaa Ungelon torppaansa kesällä 1951. Torpan paikka oli Rovan perikunnalta ostetussa Pasakkasaaressa, joka oli kuitenkin niemi, sillä saaret olivat valtion omaisuutta. Lähellä rantaan olevaan saareen oli ilmeisesti aikanaan tehty kapea kannas kulkemisen helpottamiseksi, joten niemi se sitten oli.

Pasakkasaaren nimi tulee saamenkielisitä sanoista 'basse' ja 'ahkku' tai 'akka' ja merkitsee pyhää ahkua eli pyhää esiäitiä. Ei ihme, että saarella esiintyi ja esiintyy manhoja eli maahisia.

Asumaan Ungelon torppaansa Kokko pääsi syksyllä 1952. Hän halusi jättää torppaan oman hajunsa ja oli sen takia mökissään talven 1952-53.

Kevät 1953 oli siis ensimmäinen Ungelon torpan kevät. Kokko oli antanut mökilleen nimen uivelon eli lappilaisittain ungelon mukaan. Ajatuksena oli, että jospa tämä harvinainen koskeloihin kuuluva lintu pesisi niemellä oleviin uuttuihin. Hän oli nyt korjaillut vanhoja pönttöjä telkkiä varten ja odotti jännittyneenä, tulisivatko ne pesimään, kun niemellä oli nyt talo. Jos telkät eivät pesisi Ungelon uutuissa, Kokko oli päättänyt lähteä kuvaamaan joutsenen poikasia.

Kevät 1953 vaikutti erämaamatkoille lupaavalta, suuri tulvia ei ollut odotettavissa ja aurinkoakin näytti riittävän. Ainoa ongelma oli teltan puute. Hän oli lainannut Tauno Rovalle tiipiinsä, ja se oli syttynyt palamaan. "Siinä rytäkässä häneltä paloi reppukin, mutta mies sentään säilyi." Yrjö pyysi Aunea soittamaan Amille Helsinkiin, että tämä lähettäisi Soputeltan postissa, jotta hän pääsisi lähtemään erämaahan. Mutta joutsenretki jäi, sillä yhtäkkiä yhdessä pöntössä olikin ungelo.

Toukokuun 16:nnen päivän vastaisena yönä Kokko istui torpassaan pohjoisen kevätyön valossa. Hän oli niin jännittynyt, ettei saanut unta, sillä luonto näytti lahjoittavan hänelle kirjan, jolta hän odotti etukäteen paljon. Kirjalla oli jo nimi: Ungelon torppa. ”Usko tai älä”, Kokko kirjoitti Ilmari Turjalle. Rakensin tämän torpan – annoin etukäteen nimenkin Ungelon torppa – sen varaan, että ungelo tulee tähän saareen pesimään. Että lintu nyt tuo minulle kirjan siitä hyvästä kuin aikaisemmin juoksin kuusi vuotta löytääkseni linnun, josta tulisi kirja.

Toukokuun puolessa välissä ungelon pesimässä pöntössä oli jo yksi tai kaksi munaa. Linnut vaikuttivat lisäksi niin kesyiltä, etteivät näyttäneet häiriintyvän, vaikka torpan isäntä käveli pihallaan. Kokko näki ungelon nyt ensimmäistä kertaa. Kokemus oli hänelle suorastaan maaginen. "Ovatko ne tulleet, lähetetyt, sitä varten, että minä saan niistä myös yhtä kauniita kuvia kuin näinä kolmena päivänä olen kerinnyt nähdä, että minä saan kirjan, joka tuo minulle muutamaksi vuodeksi työtä ja leipää?" hän kysyi ihmetellen. Tapahtuma näytti vahvistavan Kokon ajatusta, että hän jollakin tavalla veti eläimiä puoleensa, mutta ei voinut kuitenkaan olla asiasta täysin varma. "Jospa tietäisin, että olen maahisten ja vesisten ja keijukaisten ja peikkojen suosiossa, en olisi niin hermostunut kuin juuri tällä hetkellä olen."

Ungelon niemen uutuissa pesi parhaimmillaan 14 lintuparia, telkkien lisäksi ungelo- ja isokoskelopari. Vaikka ungelo antoikin nimen saaren linnuista ja niiden tutkimisesta kertovalle kirjalle, telkät eli sotkat olivat Kokon suurimman mielenkiinnon kohteena. Telkät eivät olleet kiinnostaneet häntä nuorena ornitologina. Hän päätteli, että se johtui siitä, ettei nuori mies voinut innostua niin sentimentaalisesta linnusta, josta kansanlaulussa laulettiin: "Sotka se sousi Saimaan rantaa/ ja kaipasi armastaan."

Nyt aikuinen Kokko kaivoi Kalevalan hyllystä ja kertasi tietojaan kouluajoilta, joista oli jäänyt mieleen vain pakollisesta ulkoläksystä säe "Tuli sotka sorea lintu". Hän muisteli, että Kalevalan alussa maailma oli ollut tyhjä ja autio, mutta jostain meren pinnalle oli ilmaantunut selkäuititaitoinen Impi. Hänen syliinsä oli Sotka muninut munan, joka oli kuitenkin vierähtänyt veteen ja särkynyt. Siitä oli maailma sitten syntynyt, koska

Muuttuivat murut hyviksi,
kappalehet kaunoisiksi:
munasen alainen puoli
alaiseksi maaemäksi,
munasen yläinen puoli
yläiseksi taivahaksi;
yläpuoli ruskeaista
päivöseksi paistamahan,
yläpuoli valkeaista,
se kuuksi kumottamahan.
Mi munassa mustukaista,
nepä ilman pilvilöiksi.

Vaikka näkemys poikkesi Kokon mielestä "ainakin hiukan geologien näkemyksestä", hän päätti perehtyä lähemmin sotkaan. Kokkoa kiinnosti erityisesti se, millä tavalla sotkanpojat lähtisivät pesästään, koska siitä ei kirjallisuudessa ollut selkeitä esityksiä. Hänen oma teoriansa oli, että poikaset hyppäisivät uutusta maahan janon pakottamina. Hän yritti kuvata pesästä lähtöä useampana kesäänä, mutta vasta vuonna 1956 se onnistui. Silloinkin kuvaajana oli Olli, joka oli passissa isän lepuuttaessa piilokojussa kipeytynyttä selkäänsä.

Vaikka Ungelon torppa on Kalevala-trilogian toinen teos, kovin kalevalainen se ei ole muuta kuin siinä mielessä, että sotka on Kalevalan keskeinen lintu. Kirjan lopussa Kokko kuvaa kansanrunouden näkemystä tulesta, ukkosesta ja kotkasta eli kokosta. Tämä jää hiukan irralliseksi, vaikka Kokon päätelmät salamoiden ja ukkospilven termiikissä nousevasta kotkasta ovatkin varmaan paikkansapitäviä. Hiukan enemmän kansanrunouteen perehtymällä kirjailija olisi voinut yhdistää kotkan eli kokon maailmansyntymyyttiin.

Kalevalan 19. runossa kerrotaan kokon ja hauen taistelusta, jossa Ilmarinen joutuu kosiomatkallaan Pohjolassa tekemään ansiotöitä saadakseen Pohjolan neidon puolisokseen. Kolmas ja viimeinen uroteko on pyydystää Tuonelan joesta hauki. Ilmarinen takoo suuren kotkan, joka onnistuu pyydystämään valtavan kokoisen kalan. Kokko kuitenkin repii saaliin vatsan auki ja puree pään poikki. Ilmarinen toimittaa Pohjolan emännälle kalan pään, ja emäntä moittii siitä Ilmarista, joka kuitenkin sanoo, että

Ei saalis viatta saa'a
paikoilta paremmiltana,
saati Tuonelan joesta,
Manalan alantehesta.

Hauen raateleminen jää vähän perustelemattomaksi, mutta asiaa tulee valaistusta, jos tarkastelee sitä toisten reduktioitten valossa. Uhtualta on merkitty muistiin Maailmansyntyrunon toisinto, jossa kotka munii Väinämöisen polvelle ja munat vierähtävät veteen. Sitten "tuli hauki hankotellen,/veden villa vinkotellen,/se nieli munista kolme". Sitten kokko hyökkää kolmasti ja saa viimeisellä yrityksellään hauen vatsan auki. Kokko katselee saalistaan:

Miks on muuttunut munani,
kuks on saatu saalihini?
Mi munassa valkeata,
se päiväksi paistamahan,
mi munassa ruskeata,
se kuuksi kumottamahan,
se täheksi taivoselle;
mi munass ylintä puolta,
vaskikseksi taivoseksi,
mi munass alaista puolta,
rautaiseksi maaemäksi.

Kyseessä on itse asiassa päivänpäästömyytti. Jobin kirjassa esitetään taivaan valojen nielijäksi merihirviö Leviathania.

Saksalaisten poistuttua Lapista, Kokko oli kesällä 1945 kolmen valtakunnan rajapyykin maastossa. Seuranaan hänellä olivat Viikin talosta mukaan koplautuneet nimeltä mainitsemattomat Eversti ja Luutnantti, jotka mitä ilmeisemmin esiintyivät hahmoina Sudenhampaisessa kaulanauhassa. Huonoilla eväillä varustettu Kokko ampuu nälkäänsä kaksi koskelon poikasta. Hämmästyksekseen hän näki, että koskelonpoikien äiti oli alli.

Allista tuli Kokon Kalevalan linnut -trilogian kolmas osa. Oikeastaan vasta Alli-kirjaa kirjoittaessaan hän keksi trilogiaidean. "Maailman ensimmäinen ja ehkä viimeinen laatuaan, sillä luonto häviää," Kokko kirjoitti Falsterbosta Yrjö Jäntille 7.3.1965. "Tuo trilogia olisi yhtenäinen siitäkin syystä, että se kertoo miehestä, joka meni Lappiin, etsi laulujoutsenen, loi sotkien seurassa ja palasi allien kanssa meren rantaan, missä oli syntynyt."

Allien kuvaaminen oli ehkä Kokon pisin kuvaushanke. Se alkoi Käsivarressa kesällä 1945 ja päättyi Harmajan majakalla keväällä 1966. Kaiken kaikkiaan yli kaksikymmentä vuotta. Kuvauspaikkoina olivat vuodesta 1960 lähtien Ruotsin etelärannikko, Malmö ja Falsterbo sekä Kilpisjärvi. Kameran objektiiviongelmien takia Ruotsin kuvaukset eivät ottaneet onnistuakseen. Kokko kylmetti itsensä pahasti Pohjanmeren tuulissa ja päättii yrittää Ahvenanmaalla ja Kilpisjärvellä paremmalla onnella, mutta tulokset eivät olleet kehuttavat. Hän sai muutaman kelvollisen otoksen Viikinniemen sulasta juhannuksen tienoilla 1965, mutta kokonaissaldo oli heikko.

Keväällä 1966 Kokko tapasi sattumoisin kävyretkellään Tarvossa Veikko Vennamon, entisen oppilaansa Jaakkiman yhteiskoulusta. Tullihallituksen pääjohtaja järjesti entiselle opettajalleen matkan Harmajan majakalle, jossa Kokko lopulta onnistui venäläisellä 1000 mm:n teleobjektiivilla ja Zenith-kameralla ottamaan riittävän hyvät allikuvat kirjaansa varten.

"Alli, jäänreunan lintu" -kirjassa viittaukset Kalevalaan ovat trilogian runsaimmat. Naaraiden "höyhenpuvun vivahteet vaihtelivat ja muutamat niistä olivat kaikesta yksinkertaisuudestaan huolimatta jopa viehättäviä", Kokko kertoo kirjassaan Harmajan majakan kokemuksistaan. "Ei ollut ihmettelemistä siinä, että Kalevalassa alli kuvaa usein neitoa tai tyttöä."

Ornitologi Kokko tekee kansanrunouden perusteella myös päätelmiä lintujen levinneisyydestä tai yleisyydestä: Alli on Kalevalan runojen syntyaikoina ollut joko hyvin tavallinen tai ainakin näyttäytynyt runojen syntymäseuduilla niin runsaslukuisena, että se on ollut jokaiselle tuttu ja paininut jokaisen mieleen. Eihän laulaja muuten olisi nähnyt tyttöä allina.

Kansanrunous yhdistää neidon ja allin mm. Pohjolan emännän sanoissa Ilmariselle, kun häntä komennetaan ansiotöihin, jotka ovat vaatimuksena Pohjolan tyttären saamiseksi vaimoksi:

Äsken alli annetahan
sinisotka suoritahan
kun saat suuren suomuhauen.

Ja viimein Ilmarisen onnistuttua täyttämään kaikki vaatimukset, kun tytär on annettava kosiomiehelle:

Jo on valmis valvattisi,
valmis valvateltavasi,
annettava on alliseni,
sorsaseni suorittava.

Kokko ei kiinnitä alli-kuvauksissa huomiota laajemmin allin ja lapsuuden kotinsa jättävän nuorikon yhteyteen. Kansanrunoudessa kodinjättöriiteissä on surua, valitusta ja tuskaa uuteen statukseen siirryttäessä. Neitoajan huolettomuus vaihtuu naineen naisen velvollisuuksiin, prinsessasta tulee palvelija. Tähän muutokseen sopii hyvin allin melankolinen valitus. Tietenkin kansanrunous on hyödyntänyt myös vokaalialkuisen ja soinnillisen äänteen tarjoamaa äänneympäristöä alkusoinnullisuudessa.

Kokon Kalevalan linnut -trilogian voi lukea myös kuvauksena kirjoittajansa omasta elämästä ja hänen vanhenemisestaan. Aloittaessaan projektinsa hän oli 42-vuotias, sen päätyttyä 63. Laulujoutsenen Tiiti on parhaissa voimissaan ja hänellä on mukanaan luotettava toveri Niuniu. Kirjassa soi toveruuden, uhrautumisen ja voiton optimistinen sävel. Ungelon torpassa Kokko on asettunut paikoilleen ja ulkoisilta puitteiltaan kuvausolosuhteet ovat helpot. Kirjassa on paikalleen asettuneen seesteisen keski-iän ja kypsyneisyyden tuntua. Allia etsivä Kokko on yksinäinen vaeltaja, joka tuntee ensimmäiset väsymyksen ja vanhuuden merkit. Kirja sävy on melankolisempi ja muistelevampi kuin trilogian edellisten osien. Allin alakuloinen laulu on sen sävel.

Kokon suhde Kalevalaan oli ornitologinen ja monella tavalla rationaalinen. Vaikka hän tunnusti joutsenen myyttisyyden, trilogiassaan hän tulkitsi kansanrunoja hyvin konkreettisesti. Tämä tuo tulkintoihin mielenkiintoisen luonnontieteellisen näkökulman. Sen rinnalle oleva folkloristisempi tietous olisi varmasti syventänyt näkemystä, mutta sitä Kokolla ei ollut. Onkin mielenkiintoista nähdä hänen toisaalta hyvin konkreettinen runojen lukutapansa yhdistyneenä myyttiseen tulkintaan.

Kokko oli monipuolinen kirjailija, kuten tämä lintutrilogiakin osoittaa. Kansanrunoutta siteeraamalla hänestä voisi todeta, että

Lenti lintunen Lapista
kokkolintu koillisesta.
Ei ole kokko suuren suuri
eikä kokko pienen pieni:
yksi siipi vettä viisti,
toinen taivoa lakaisi,
pursto merta pyyhätteli,
nokka luotoja lotasi.