Yrjö Kokko jännityskirjailijana

Yrjö Kokko tunnetaan Suomen kirjallisuudessa sadun ja luonnon runoilijana. Pessi ja Illusia, Neljän tuulen tie, Laulujoutsen ja Ungelon torppa ovat hänen tunnetuimpia teoksiaan. Biologis-luonnontieteellinen lähestymistapa, johon yhtyi syvä luonnon ja eläinten kunnioittaminen antoi teeman useimmille hänen kirjoilleen.

On paljolti juuri Kokon ansioita, että laulujoutsen, Suomen kansallislintu, pelastui kuolemasta sukupuuttoon. Kokon kirjoillaan ja sanoma- ja aikakauslehtikirjoituksillaan sekä yhteiskunnallisella osallistumisellaan herättämä keskustelu luonnonsuojelusta oli vilkasta 1950-luvulla. Pitkään Lapissa työskennelleenä häntä pidettiin myös lappilaisuuden ja saamelaisuuden puolestapuhujana.

Kokko opiskeli eläinlääkäriksi Hannoverin, Tarton ja Wienin korkeakouluissa 1923-1930. Rahapulassa ollut nuori mies aloitti jo opiskeluaikanaan 1925-luvulla lehtiin kirjoittamisen. Ensimmäiset tarinat olivat jännityskertomuksia ja myöhemminkin, jo läpimurtoteoksensa julkaisseena, Kokolla oli ambitioita jännityskirjallisuuden suhteen.

Suljettuja huoneita

Viipurilainen Karjala-lehti julkaisi Kokon ensimmäiset kaunokirjalliset yritelmät. "Minä ja Miss Green" sekä "Hagenbeckin vieraana" ilmestyivät lehden sunnuntailiitteessä maaliskuun 15. päivänä 1925. Ensin mainittu oli seikkailukertomus, kirjoittajana Iivari N., jälkimmäinen, Matkailijan nimellä julkaistu, tapaili reportaasimaisuutta. Sekin oli itse asiassa myös fiktiivinen, sillä Kokko vieraili Hagenbeckissä vasta toukokuussa 1925.

"Minä ja Miss Green" on rönsyilevä minä-muotoinen kertomus lakitieteen opinnoissa epäonnistuneesta John Jakolasta, joka yritettyään ensin Suomessa sanomalehtimiehenä ajautuu New Yorkiin lakiasiantoimistoon töihin. Hän saa pian potkut ja kokeiltuaan erilaisissa -ammateissa, mm. Rexhausenin (Kokon hannoverilaisen vuokraemännän nimi) lakeijana perustaa viimein yksityisetsivätoimiston. Sattumalta hänen onnistuu ratkaista suuri jalokivimurto ja hän vaurastuu.

Jakolan luokse saapuu kaunis nuori nainen, Miss Green, jonka ottovanhemmat, upporikkaat Rexhausenit, ovat kuolleet salaperäisesti nukkuessaan. Kyseessä on rakenteeltaan suljettu huone -kertomus, murhat ovat tapahtuneet huoneeseen suihkulähteen kautta johdetulla kaasulla. Syylliseksi paljastuu Rexhausenin poika "Hammas-Dick", joka on naamioitunut talon puutarhuriksi. Jakola ja Miss Green kihlautuvat kertomuksen lopussa. Huolimatta tarinan löyhästä rakenteesta, se on kerrottu luistavasti ja humoristisesti.

Kokko matkusti Hannoveriin jatkamaan eläinlääkäriopintojaan 25.4. 1925. Höyrylaiva Aegirin kolmannen luokan hytissä oli paikka yhdeksälle miehelle. Opiskelijoiden joukossa oli Belgian Kongossa työskentelevä Edvin Andersson -niminen suomenruotsalainen mekaanikko, joka rakensi Kongoon jäätehdasta. Hän kertoi Kokolle metsästyskokemuksistaan, mm. kuinka krokotiili oli siepannut porsaita hänen farmiltaan, ja kuinka hänen veljensä oli lopulta onnistunut tappamaan pedon.

Yrjö kirjoitti nimimerkillä Iivari Nurha Anderssonin kertomusten pohjalta tarinan ”Rauhaton sunnuntai”. Se julkaistiin Karjala-lehdessä 28.9 1925. Päähenkilönä kertomuksessa on Kongossa plantaasin omistava suomalainen seikkailija Erkki Andersson. Hänen neekerityöläisensä luulevat, että kylän lasten salaperäiset katoamiset ovat isännän syytä ja aikovat siksi tappaa hänet. Syylliseksi paljastuu valtava boakäärme, jonka Andersson onnistuu surmaamaan. Kertomus on suljettu huone –rakenteen mukainen ja noudattelee tyyliltään ja asenteiltaan myöhempiä 30-luvun viihdelukemistojen kertomuksia.

Ahkera avustaja

Yrjö Kokon ensimmäinen vakituinen virka oli Sysmän kunnaneläinlääkärinä. 1930-luvun syvän laman aikana praktiikka ei kukoistanut, mutta päälle painoivat opintovelat ja jostakin oli saatava lisäansioita. Itä-Häme-lehden päätoimittaja Walter Mäkelä palkkasi Kokon lehden avustajaksi. Nuori eläinlääkäri osoittautuikin pian monipuoliseksi kirjoittajaksi, joka myös kuvitti itse juttujaan kaivertamalla piirrokset linoleumille suoraan painolaataksi.

Kokko kirjoitti omalla nimellään, mutta käytti myös useita nimimerkkejä – pakinoitsijana hän oli Nasta, lasten palstan pitäjänä Liisa-täti, jännityskirjailijana Biz de Capo. Tosin Capon jännitysjuttuja syntyi vain yksi, vuoden 1932 Itä-Hämeen joulunumeroon kertomus ”Jännittävä jouluaatto”.

”Jännittävä jouluaatto” kertoo alppijääkäri Josef ”Pepi” Steilerista, joka rahattomana ja nälissään murtautuu wieniläiseen taloon etsimään ruokaa. Hän paljastuu, mutta sattumalta talossa asuu miehen sodan melskeissä kadonnut vaimo Anna, joka on palannut rikkaana Amerikasta. Ilmeisesti Kokkoa häiritsi juonen epäuskottavuus, koska hän oli varustanut tarinansa alaotsikolla ”Tosikertomus”. Kokon kertomuksen fokuksessa eivät ole niinkään tarinan jännitysmomentit, vaan psykologinen pohdiskelu päähenkilön miettiessä tekonsa oikeutusta ja moraalia.

Wienin jännitysromaani

Julkaistuaan vuonna 1947 katoavasta saamelaisesta ja lappilaisesta elämänmuodosta kertovan romaaninsa Neljän tuulen tie Kokko suunnitteli kirjoittavansa poikien seikkailukirjan. Se oli jo hahmollaan vuonna 1948, samaan aikaan kun hän keväisin yritti löytää laulujoutsenen pesän. Toinen aihe oli kuitenkin alkanut elää kirjailijan mielessä. Hän halusi kirjoittaa Wieniin sijoittuvan jännitysromaanin ja keskittyikin sitten siihen seuraavaksi vuodeksi. Romaanilla oli erikoinen nimi: Tonttu Noakin arkissa.

Kuten useimmissa romaaneissaan Kokko käytti jännityskirjassaankin kehyskertomusta: kirjailijan luokse Muonioon tulee hänen Wienin aikojen opiskelutoverinsa graafikko Karl Larno, joka parina sydäntalven päivänä ja yönä kertoo tarinansa. Se tuntuu olevan valmis kirjoitettavaksi, mutta kirjailija ei löydä säveltä. Lopulta käydessään Torniossa kollegansa Kurt Lannerin luona hän kuulee tämän Märtha-vaimon soittavan pianolla Tonttujen vahtiparaatia, joka poistaa kirjoittamisen esteet. Koska Kokolle oli Pessistä ja Illusiasta saakka ollut kirjoittamisvaiheessa tärkeää löytää "sävel", sen ilmaantuminen oli jonkinlainen merkki inspiraation suuren hengen löytymisestä. Ilmeisesti tämä innosti häntä työntämään syrjään valmiimman poikakirjasuunnitelman.

Kehyskertomuksessa kirjailija kertoo opiskelutoverinsa vierailun lisäksi Noasta, jonka arkkiin eläinten joukkoon pujahtaa tonttu. Tarinalla ei ole mitään tekemistä itse romaanin kanssa, mutta se antoi kuitenkin sille nimen.

Romaanin tapahtumamiljöönä oli sodanjälkeinen Wien, kaupunki josta Kokko piti ja jonka hän tunsi opiskeluajoiltaan. Graafikko Karl Larno saa tehtäväkseen suunnitella uuden kirjasimen tekeillä olevaa uutta Kalevalan laitosta varten. Suunnittelu oli alkanut jo ennen sotaa Wienissä, mutta jäänyt kesken. Larnon oli määrä jatkaa työtä tai kehittää oma versionsa kirjasimista.

Jaetun kaupungin erikoiset ihmiset

Matkalla Wieniin Larno tapaa Wilma Wenzel –nimisen nuoren naisen, joka auttaa miestä löytämään jaetusta ja miehitetystä kaupungista majapaikan. Entisen professorinsa Götzen avulla Larno aloittaa suunnittelutyön.

Larno ja Wenzel asuvat pommitetun talon vinttikerroksessa. Sinne on pahviseinin erotettu kopperoita, joiden asukkaina on erikoinen ihmisjoukko: kengänkiillottaja ja kenkävoidetta keksivä Johan Büttner, tätä halveksiva vaimo Katinka sekä heidän balettia tanssiva ruma ja kömpelö tyttärensä Madelaine, vakoilijaksi osoittautuva majuri Gretzner ja kukkia myyvä vanha rouva Amalie Schütz. Ennen pitkää Wilma ja Karl rakastuvat toisiinsa.

Wilman isä oli ollut puolijuutalainen huonekalujen suunnittelija ja kauppias, joka oli kaatunut sodassa, äiti moderni kirjailija ja nuoren intelligenttisukupolven idoli. Kansainvälisen kasvatuksen saanut tytär oli kielitaitoinen ja kirjallisesti lahjakas. Saksan vallattua Itävallan hän oli juutalaissukuisena joutunut keskitysleiriin, jonka lääkäri oli tehnyt hänelle rinnankohotusleikkauksen, asentanut jonkinlaiset implantit. Itävallan vapautumisen jälkeen Wilma työskenteli toimittajana Wienissä amerikkalaisen eversti Ourlerin johtamassa lehdessä.

Rahaa ja vakoilua

Kengänkiillottaja Johan Büttnerillä oli toiveita päästä osakkaaksi aloittelevaan kenkävoidetehtaaseen, jota sodassa köyhtynyt Josef Birne suunnitteli. Suunnitelma oli oikeastaan vain keino päästä käsiksi amerikkalais-itävaltalaisen Mrs. Mary Jonesin rahoihin.

Kirjekyyhkysillä yhteyttä miehitysalueen ulkopuolelle pitävä Gretzner jää kiinni, Larno, Wilma ja rouva Schütz joutuvat myös vakoiluepäilyjen takia kuulusteluihin, mutta heidät todetaan syyttömiksi. Amerikkalainen kersantti Mike Finnegan työntää mielenhäiriössä ikkunasta kadulle Büttnerin Katinka-vaimon, joka oli opettanut hänelle paikallista murretta ja johon hänellä oli suhde. Wilma ja Karl ovat välillä hetken myös Wienissä olevan salaisen nuorisokommuunin vankeina, mutta siihen epämääräisesti liittyvä rouva Schütz vapauttaa heidät.

Larnon kustantaja Kosti Peltonen luopuu Kalevalan painohankkeesta, ja Larno jää puille paljaille. Wilma saa kuitenkin hankittua hänelle kuvitustyötä kirjoittamaansa artikkelisarjaa ja siitä suunniteltua kirjaa varten. Lopulta Larnon on lähdettävä käymään Suomessa uusimassa passinsa ja selvittelemässä välejään vaimonsa Hannelen kanssa.

Lentokoneessa Larno lukee Wilman kirjettä, jossa tämä kertaa menneisyyttään ja suhdettaan Larnoon. Käy ilmi, että nainen on raskaana ja keskitysleirin leikkauksen takia on odotettavissa, että hän kuolee synnytykseen. Kööpenhaminan lentoasemalta noussut Larnon kone putoaa kenttään ja tuhoutuu. Romaani ei kerro, kuinka Larno selvisi hengissä onnettomuudesta tullakseen kertomaan tarinansa kirjailijalle Muonioon.

Hahmo ja rakenne haussa

Tonttu Noakin arkissa -käsikirjoitus on varsin laaja, liuskoja on hiukan yli seitsemänsataa. Romaani on staattinen ja juoneltaan hitaasti etenevä. Toimintaa on vähän ja senkin katkaisevat tavan takaa filosofis-maailmankatsomukselliset keskustelut. Käyty sota, Euroopan poliittinen ja taloudellinen tilanne, uhkana oleva uusi sota, eri kansojen kansalliset piirteet ja demokratian kehitys uudella ja vanhalla mantereella ovat Larnon ja professori Götzen keskustelujen pääasiallisina aiheina.

Kokko kuvaa tarkasti henkilöidensä taustoja, jotka motivoivat heidän toimintaansa ja ratkaisujaan. Rakenteellisesti luvut eivät sulaudu kokonaisuuteen, vaan jäävät irrallisiksi. Vaikka tekstissä aistii Kokon innostusta aiheeseensa, kirjoittaja ei tunnu kuitenkaan olevan täysin mukana. Lukijalle jää tunne, että Kokko liikkuu alueella, joka ei ole hänen omansa.

Romaanissa on useita kertojan näkökulmia, jotka vaihtuvat luvuittain tai jopa niiden keskellä. Kaikkein heikoimmin motivoitu ja vähiten uskottava on nuorten kansainvälinen kommuuni Wienissä ja rouva Schützin kuuluminen siihen. Vaikka paikallisuus ja ajankuva tuovat mieleen Graham Greenin Kolmas mies –romaanin (1950, suom. 1950), Kokon tekstistä puuttuu jäntevyys ja keskitys. Mikään varsinainen jännäri ei siinä ole kyseessä, pikemminkin rakkausromaani. Lopputulos on puiseva, vaikka kerronnassa onkin imua. Ehkä karsimalla, keskittämällä ja rytmittämällä ydin olisi tullut esille.

Romaanin henkilöiden nimillä Kokko leikittelee samaan tapaan kuin nuoruusvuosien jännityskertomuksissaan. Päähenkilö Larno on käsikirjoituksen ensimmäisen vaiheen joissakin luvuissa Kurt Lanner eli Tornion silloinen eläinlääkäri, jonka Märtha-vaimon pianonsoitosta Kokko oli saanut romaaninsa sävelen. Larnolle tehtävän antanut Kosti Peltonen on Kokon Tarton aikaisen opiskelutoverin kaima, majuri Gretzner on taas nimetty Kokon ensimmäisen Hannoverin vuokraisännän mukaan, ja tekstissä vilahtava professori Miessner oli Hannoverin eläinlääketieteellisen korkeakoulun rehtori.

Romaanin hylkäys

Kokko lähetti jännitysromaaninsa käsikirjoituksen kustantajalleen toukokuun alussa 1950. Saatekirjeessä hän ilmaisi epävarmuutensa aikaansaannoksestaan, siksi erilainen kirja se oli hänen mielestään edellisiin verrattuna.

Palattuaan Haaparannalle onnistuneen joutsenkuvausretken jälkeen kesäkuussa kotona odotti kustantajan palaute. WSOY:n Martti Haavio oli lukenut käsikirjoituksen ja tarttui Kokon saatekirjeen sanoihin, joiden mukaan tekijä ei oikein ollut voinut ottaa tekstiään vakavasti.

Luulemme, että tämä suhtautuminen on kostanut itsensä. Teoksesta on tullut suoraan ja kiertelemättä sanoaksemme, todellakin syrjähyppäys, jonka julkaisemista pidämme Teidän arvoisellenne kirjailijalle melko tarpeettomana. On mahdollista, että sitä ostettaisiin entisellä painolla aluksi ehkä runsaastikin; sama arvostelu, joka on kohottanut Teidät kirjallisuuden huipulle, olisi tällä kertaa pidättyväinen ja epäsuopeakin, ja tämä merkitsisi tulevalle kirjailijatoiminnallenne melkoista vahinkoa.

Haavio oli sitä mieltä, että päävika oli se, että Kokko liikkui alueella, joka ei ollut tämän oma. Näin oli syntynyt romanttinen trilleri, jota oli suhteettomasti venytetty ja joka oli jäänyt ulkokohtaiseksi.

Kokko ei masentunut hylkäävästä päätöksestään, sillä hänellä oli nyt kuvat pesivästä laulujoutsenesta, jota hän oli hakenut viisi vuotta Enontekiön erämaista. Hän ryhtyi kirjoittamaan joutsen-kirjaansa, josta tuli joulun 1950 myyntimenestys.

Kokkolainen romaani

Suomen kirjallisuus ei ole osannut sijoittaa Yrjö Kokkoa kirjailijana oikein mihinkään ryhmään. Häntä ei pidetä varsinaisena kaunokirjailijana, mutta ei hän ole eräkirjailijakaan, esseisti tai tietokirjailija. Kokon faktan ja fiktion sekä erilaisten kerrontatapojen yhdistämistä pidettiin oikeastaan heikkoutensa. Hän loi oman ilmaisutapansa ja tyylinsä, ”kokkolaisen” kirjallisuuden, joka kyllä löysi vastakaikua lukijoissa, mutta jätti kirjallisuustieteilijät kylmiksi – Pessi ja Illusia –romaania lukuun ottamatta.

Yrjö Kokko oli monella tapaa aikaansa edellä. Hänen jännityskertomuksensa ilmestyivät aikana, jolloin suomalainen pulp-kirjallisuus alkoi vasta kehittyä. Tuotteliaimmat viihteen kirjoittajat Marton Taiga ja Outsider aloittivat vasta 20-30-lukujen taitteessa. Parempi romaanin rakenteen hallitseminen olisi varmasti tuottanut meille ensimmäisen vakavasti otettavan viihdekirjailijan, mutta Lappi, luonto ja luonnonsuojelu vei Yrjö Kokon kirjailijan mielenkiinnon toisiin aiheisiin.