Kalevala kääntyy:
nykykieltä ja murretta

Kalevalan juhlavuonna on ilmestynyt useita kansalliseepoksen käännöksiä. Osa on leikkimielisiä, osa vakavampia yrityksiä. Nykysuomeksi aikamme suomenkieliselle lukijalle Kalevalan on kirjoittanut Kai Nieminen, savoksi kiäntännä Matti Lehmonen, nykyruotsiksi Lars ja Mats Huldén sekä parodisemmin Anders Larsson. Kalevala nykysuomeksi? Lukija suhtautuu kansalliseepoksen kielen tuoreuttamiseen ambivalentisti kuin raamatun tai virsikirjan uusiin käännöksiin. Paljon on tuttua, mutta paljon on hävinnyt matkalla. Toisaalta ei kalevalainen kieli ole minnekään hävinnyt, sitä kaipaava voi tarttua juhlavuonna ilmestyneisiin lukuisiin Lönnrotin Uuden Kalevalan versoihin ja lukea niistä vanhat nelipolviset trokeet kuin ennenkin. Saattaa olla, että osin suorasanainen, mutta runollista lausepoljentoa käyttävä Kai Niemisen Kalevala 1999 (SKS 1999) avaa kalevalaisen maailman sellaiselle, joka ei ole jaksanut syventyä alkuperäiseen teokseen.

Nieminen tapailee tekstissään proosarunon rytmiä, pysäyttää kerronnan välillä suoraan säesitaattiin ja jatkaa.

Mieleni minun tekevi, aivoni ajattelevi
lähteäni laulamahan, saa'ani sanelemahan
sukuvirttä suoltamahan, lajivirttä laulamahan.
Veliseni, hyvä ystävä, nyt kun satuimme
tapaamaan, tartu käteeni ja ryhdy
laulamaan kanssani. Lauletaan yhdessä
isiltä perityt laulut, kerrotaan mitä meille
on kerrottu, jotta nuoretkin kuulisivat
Väinämöisestä ja Ilmarisesta,
Lemminkäisestä ja Joukahaisesta,
saisivat tietää mitä aikoinaan tapahtui
Pohjolan perillä ja Kalevalan kankailla.

Aluksi oudostuttanut teksti alkaa sen edetessä tuntua yhä luettavammalta. Totuus on kuitenkin, ettei kaanonista pääse irti, eikä se tämän "suomennoksen" perimmäinen tarkoitus olekaan.

Piällysmiesten Kalevala

K.A. Gottlund saattaisi repäistä riemusta piikkopaitansa, jos olisi seuraamassa nykyistä menoa. Ainakin savonkielinen Kalevala (Atena Kustannus 1999) olisi vanhan Savo-entusiastin mieleen.

Kalevala on epiikkaa, kertovaa runoutta. Lönnrot keräsi sen runonlaulajien suusta ja muutti yleiskieliseksi. Kun nyt lukee eepoksen runoja puhekielisinä, ne tuntuvat elävämmiltä ja hauskemmilta. On kuin latinan tilalle olisi tullut kansan kieli. Savonnettu Kalevala ei siis ole mikään vitsi, vaan sillä on laajempaa kulttuuripoliittista merkitystä.

Matti Lehmonen on tehnyt suururakan savontaessaan koko kansalliseepoksen. Kyseessä ei ole vain käännös, vaan pikemminkin savon kieleen lokalisoitu laitos. Murre on enemmän kuin murteelliset sanat, se on tapa suhtautua asioihin ja maailmaan. Lehmonen tunnustaakin heti alkuun sumeilematta juurensa ja vetää kotiinpäin Kiäntäjä´ alotussanoissa: "Suatanpa hyvinnii laaloo,/ vetteev veesuva parasta,/ jos on kunnon kalakukkoo,/ ehom piältä jos olutta".

Kiäntäjä on tavoittanut mainiosti jahkailevan ja velmuilevan, lukijalle vastuun antavan kerronnan: "Sano siihen kokkolintu:/'Elä hötkyile hätijäs,/ ruppee selekäreppuu,/ hajareesi hartijoelle." Suorastaan riemastuttava oivallus on käyttää lapsen kieltä. Kun Pohjolan häihin etsitään esilaulajaa, ehdolla on pikku poika, mutta asiapa ei luonnukaan, sillä "ee lapsesta laalajata,/kossista kukertajata:/ Kottilla olj huono kolva,/tanat taatanat hukatta".

Murteella ei ole oikeinkirjoitusta, jokainen murteenpuhuja kokee olevansa oikeassa, ja jo naapurikylässä tai -korttelissa puhutaan eri tavoin. Siksi ei Lehmosen savoon pidä suhtautua kovin ryppyotsaisesti, vaikka kaikki sanat ja ilmaukset eivät osasta lukijoista tuntuisikaan kotoisilta. Pikemminkin on otettava mittatikuksi savolaisliberalismin menifesti eli "haetanneeko tuo mittää".

Kalevaa på svenska

Kalevalan käänsi ensimmäisenä ruotsiksi M.A. Castrén vuonna 1841. Sen jälkeen ovat eepoksen ruotsintaneet kokonaan K. Collan (1868) ja Björn Collinder (1948). Viidenkymmenen vuoden tauon jälkeen Lars ja Mats Huldén ovat saaneet päätökseen Suomen kansalliseepoksen kääntämisen nykyruotsille (Söderström & Co ja Atlantis 1999). Kalevalamittaisen runon kääntämisen suurin ongelma ovat ns. murrelmasäkeet, eli säkeet, joissa runokorko ja sanapaino eivät osu yhteen. Normaalit eli dipodiset trokeesäkeet kääntyvät hyvin germaanisiin kieliin, joiden sanastoissa on paljon yksi- ja kaksitavuisia sanoja. Pelkkien dipodisten trokeesäkeiden käyttö saa aikaan hakkavan rytmin, jos niitä ei murreta. Lönnrotin mukaan parhaat runonlaulajat mursivatkin kaksi kolmannesta säkeistä.

Lars ja Mats Huldénin ruotsinnoksessa säkeet ovat valtaosaltaan dipodisia trokeesäkeitä, mutta paikoin kääntäjät onnistuvat löytämään murrelmasäkeen tuomaan eloisuutta ja liikkuvuutta rytmiin. Esimerkiksi seuraavassa katkelmassa ensimmäinen ja viimeinen säe ovat dipodisia ja väliin jäävissä kolmitavuiset sanat murtavat rytmin:

Sampo hade sina sagor,
Louhis läsningar var många;
Sampo åldrades i sagor,
Louhi läste sig fördärvad,
Vipunen blev död av verser,
Lemminkäinen dog i lekar.

Toisto ja alkusointu ovat suomalaisen kansanrunon tyylikeinoja. Huldénien alkusoinnut ovat yleensä ns. heikkoja eli vain konsonantit sointuvat:

Orden saftar sig i munnen,
sägner samlar sig och faller,
far som forsar över tungan,
tillrar mellan mina tänder.

Kalevalan suomenkielinen teksti on arkaistista, "kalevalaista", jota asiaan perehtymättömän suomalaisenkin nykylukijan on työlästä ymmärtää sanastollisen vierauden takia. Vasta asiaan perehtynyt pystyy täysin nauttimaan tekstistä, joka pitäisikin oikeastaan kuulla laulettuna. Ruotsinnos on sanastoltaan ja muodoltaan ymmärrettävää kirjakieltä. Kun se on tavoittanut vielä hyvin alkuperäisen rytmin ja soinnukkuuden, teksti tuntuu suorastaan raikkaalta tuulahdukselta.

Laiskojen Kalevala

Toinen kalevalainen ruotsinnos on Anders Larssonin Kalevala för lata (Schildts 1999). Kirja sisältää seitsemän runomuotoista tulkintaa Kalevalan tapahtumista aina Joukahaisen suohon laulannasta Pohjan akan vastaiskuun. Larsson käyttää nelipolvista trokeeta humoristisen huolettomasti ja näyttää hylkäävän alkusoinnun kokonaan. Sen tilalla runoilija viljelee sisä- ja loppusointua. Huumori on absurdia ja perustuu nonsense-lyriikan tapaan sanamagialle. Larssonin teksti on myös täynnä anakronismeja, nykyajan ilmausten yhdistämistä vanhaan kalevalaiseen maailmaan. Kyse on siis nautittavasta parodiasta.

Nån sekund så stod det still i på Joukahainen,
men så svalde han förtreten och gick rakt på anfallspunkten:
- Av oss två är jag den ende, du är bara trist elände,
jag är ung och stark och tapper, du är bara gammalmodig,
dina sånger stinker, takten är som illa dansad humpa,
texten är som dåligt väder, tryckt ur gammal skrumpen rumpa!

Kannattaisikohan mennä merta edemmäs kalaan ja kääntää Larssonin Kalevala takaisin suomeen?