Kadonnutta jokea etsimässä

uomalaisen eräkirjallisuuden voisi karkeasti jakaa kolmia: kalastusta, metsästystä ja vaeltamista kuvaaviin kirjoihin. Tietysti on lukuisia yhdistelmiä näiden väliltä, metsästäjä kalastaa, kalastaja metsästää ja vaeltajan repussa on vapa. Yhteistä kaikille on luonnossa liikkuminen ja kadonneen etsiminen. Eräkirjallisuus on nostalgista, erämaiden menneen suuruudeen kaipuuta ja urbaanin elämänmuodon arvostelua. Sen perusjuonne on romanttinen selviytyjän ja sankarin tarina.

Amerikkalaisen Norman Macleanin (1902-1991) ja suomalaisen Sulo Tiaisen (s. 1943) välillä on voimakas yhdistävä tekijä. Molemmat ovat perhokalastajia ja vihkiytyneet syvälle tähän jollakin tavalla mystiseen harrastukseen. Molemmat tuntevat lajinsa teorian ja käytännön, ovat perehtyneet alan kirjallisuuteen ja etsivät menneeseen kadonnutta jokea. Se on joskus koettu, mutta kadonnut kuin uni, johon ei saa otetta muuten kuin muistoissa.

Suomalainen lukijakunta on saanut tutustua kaunokirjallisuudessa perhokalastukseen ensimmäisen kerran Juhani Ahon lastu-jen välityksellä, joten perhokalastuksen alkeet ovat olleet selvillä jo ennen Antti Tuurin samannimistä novellikokoelmaa.

Ahon Huopanankoskelta on pitkä matka Montanan Mustajalkajoelle, jossa Macleanin veljekset harjoittavat taitojaan. Kertoja palaa muistoissaan 30-luvun lopulle siihen kesään, jolloin hänen pikkuveljensä Paul Maclean kuoli. Kyseessä on siis omaelämänkerrallinen kertomus, jossa tekijän mukaan on fiktiivistä ainesta.

Kertomus kietoutuu kertojan ja hänen veljensä välisen suhteen ja perhokalastuksen ympärille. Pastori-isän uskonnollis-eettiset opetukset kulminoituvat juuri perhokalastukseen. Se on lähes rituaalinen tapahtuma, jossa yhtyvät henki ja voima, kurinalaisuus ja luova taiteellinen ajattelu. Kertoja on veljeään sovinnaisempi, vaikka luonteenpiirteissä on paljon yhtäläisyyksiä. Paul on aggressiivisen omapäinen, virtuoosimainen perhokalastaja, jonka tekniikkaa ja taitoa veli ihailee ja kadehtii.

Kertomus kävisi perhokalastuksen oppaasta, siksi tarkkaa eri heittotekniikoiden, kalojen käyttäytymisen ja virran lukemisen kuvaus on. Mutta Maclean puhuu aidan seipäästä kun tarkoittaa aitaa. Hänen runollinen proosansa soluu eteenpäin kuin Mustajalkajoki. Sen kohinassa on ajatuksen syvyyttä, joka laajentaa tarinan kalastuskertomuksesta eksistentialistiseksi elämän ja olemisen filosofiseksi pohdinnaksi.

Macleanin kuvaus on kaunista ja erityisen visuaalista, joten ei ole yllättävää, että kertomuksesta on tehty elokuva. (Sen ohjasi Robert Redford, perhokalastaja hänkin.)

Sulo Tiaisen kertomuskokoelma Kadonnut joki liikkuu laajalla aluella: Lapissa, Kuusamossa, Ahvenanmaalla, Siperiassa ja Uudessa Seelannissa. Kertomusten henkilögalleria vaihtuu, mutta samat nimet toistuvat uudelleen. Näin kokoelman tarinat nivoutuvat yhteen ja ne muodostavat lähes romaanimaisen kudelman.

Kertomuksista Uuteen-Seelantiin ja Siperian Araljärvelle sijoittuvat ovat matkakertomuksenomaisia tarinoita. Kokoelmaa kiinteyttävät Norjan Kaarasjoen latvoille pyrkimistä kuvaavat kertomukset. Epäonniset kalastajat eivät koskaan saavuta tavoitettaan, sillä se on kadonnut jo historiaan ja jää haaveeksi. Joen ja erämaan neitseellisyyden ovat raiskanneet vesita-solla paikalle hilautuneet ryöstökalastajat. Perholla ei ole enää sijaa ahneuden ja itsekkyyden maailmassa.

Macleanin kertomus kulkee Tiaisen realistista tarinointia runollisemmin. Molemmat ovat nostalgikkoja, mutta Tiainen on konkreettisemmin kiinni nykyhetkessä. Hänen huumorinsa on groteskimpaa kuten hänen henkilönsäkin. Kun Maclean puhuu Izaak Waltonista, Tiainen muistelee Hans Lidmania. Jännitteet ystävyyden ja toveruuden kuvauksessa ovat molemmilla kirjailijoilla samansuuntaiset, mutta suomalainen tuo ne raaemmin esille.

Yhteistä Macleanille ja Tiaiselle on kuitenkin kuvausalan laajentaminen itse kalastuksesta elämään. Se on lopulta se näyttämö, jossa kaikki tapahtuu. Perhonheitto, tärppi ja kalan koukkaus ovat vain elämän yksinäisyyden ja ikävän lyhentämistä. Osaamisen ja taidon tuntemisen nautinto on eksistentialistista itsensä löytämistä.

Norman Maclean: Ja keskellä virtaa joki. Suom. Anja Meripirt-ti. WSOY 1993.
Sulo Tiainen: Kadonut joki. WSOY 1993.