Niin se kävi – Jarkko Laine 1947 – 2006

Esikoiskokoelman viimeisessä runossa Näissä kortteleissa kuvataan Turkua: ”Tuuli herää vähitellen,/ se tulee Kupittaan asemalta päin,/ pitkin katua,/ katuojia.” Jarkko asui koko ikänsä Turun Martinmäen ja Kupittaankadun liepeillä, vaikka teki töitä Helsingissä Parnassossa ja Kirjailijaliitossa. Oli kuin hän esikoisessaan olisi kirjoittanut etiäisen tulevaisuudestaan.

Kommunististen isovanhempien ja sosialidemokraattivanhempien pojasta tuli epäpoliittinen beatnikki ja undergroundmies. Sarjakuva ja viihdekirjallisuus johti hänet muun kirjallisuuden pariin. Hän luki lähes valikoimatta kaikkea, mitä käsiin sattui, hyvää ja huonoa ja hyvää huonoa, kuten hän itse kertoi. Ja hyvä huono oli usein parempaa kuin huonosti kirjoitettu ns. vakava kaunokirjallisuus.

Tulevan kirjailijan ja sanataiturin kielen eri rekisterien haltuunotto alkoi jo lapsena. Aleksis Kiven teksti tuntui jotenkin hullunkuriselta, mutta nautittavalta ja istui hyvin turkulaiseen korvaan. Häntä huvittivat kankeat kaunokirjallisuuden käännökset ja vanha kirjasuomi. Paratiisi-kokoelman (1978) runossa Ensimmäinen kronikka Turusta on muistuma nuoruudessa luetusta Joel Lehtosen Munkkikammiosta: ”Voi. Jos Minul olis Pennä. Ja Pläcki. Ja Papperi./ Nijn minun Sydän ei Fangeudes olis.”

U-mies ja man of letters

Teinilehteen 1960-luvun alussa kirjoitetut ensimmäiset runot saivat potkua Viljo Laitisen kääntämistä Walt Whitmanin runoista sekä 1963 ilmestyneestä Allen Ginsbergin Kuolema van Goghin korvalle –suomennosvalikoimasta. Muita Laineelle tärkeitä beatsukupolven kirjailijoita olivat Gregory Corso ja Jack Kerouac, jonka Matkalla oli ilmestynyt 1964.

Tutustuminen Markku Intoon ja hänen kauttaan M.A. Nummiseen vuonna 1967 oli merkittävä tapahtuma. Luokkatoverinsa Rauli ”Pole” Ojasen kanssa Laine oli jo tapaillut beatesikuvien undergroundia mm. sanoittamallaan ja Ojasen säveltämällä Kekkonen-rock –kappaleella. Into tilaili USA:sta undergroundlehtiä ja ne esikuvinaan nuoret miehet alkoivat julkaista omaansa, Aamuruskoa ja Wäinön kannelta. Syntyi runo- ja musiikkiperformanssiryhmä Suomen talvisota 1939-40, joka vaihtelevissa kokoonpanoissa esiintyi eri puolilla Suomea. Ryhmän nimikkokappale, Talvisota-Rock, on Lauri Kentän eli Jarkon tekstiä.

Turkulainen undergroundmeininki ei ollut ohjelmallista. Vaikka tarkoitus oli hätkähdyttää ja herättää huomiota, se oli kuitenkin hauskanpitoa, ”practical joke”, kuten Jarkko asian kuvasi. Ja huomiota ryhmä saikin. Into ja Laine elämöivät NVL:n talvipäivillä Karhulassa niin, että poliisi kyyditsi Jarkon Karhulan ja Kotkan rajalle. Markku Into sanoo kuitenkin, että oikeastaan hänet olisi pitänyt kuskata, sillä hän oli pahempi elämöijä kuin Jarkko.

Turun undergroundin hauskanpidon lopetti opiskelijamaailman politisoituminen 1970-luvun alussa. Se jätti kuitenkin leimansa tekijöihin, sillä Jarkon yhteydessä viitataan säännöllisesti hänen undergroundtaustaansa. Tietenkin se tuki aikanaan ja osin vieläkin hänen kirjailijakuvaansa kapinallisena runoilijana ja edistyksellisenä miehenä. Varsinkin esikoiskokoelman ilmestyessä romanttisen vapautta ja systeemin vastaisuutta huutavan beatrunoilijan mantteli sopi hyvin hontelon pitkätukkaisen nuorukaisen harteille. Hän oli nuorisoidoli, byronilainen sankari Turun Kupittaankadulta.

Jarkko oli tuottelias kirjailija, joka hallitsi kaikki kirjallisuudenlajit. Syntyi runoja, romaaneja, novelleja, näytelmiä, laulutekstejä, suomennoksia ja kirjojen toimituksia. Laaja lukeneisuus ja yleissivistys tulee esille hänen kaunokirjallisessa tuotannossaan, mutta eniten hän hyödynsi niitä toimittamissaan sitaatti- ja aforismikokoelmissa. Klassikoksi on tullut nuorille suunnattu mietekirja Gaudeamus igitur (1985). Hänen viimeiseksi jäänyt toimituksensa Te naiset, te naiset ilmestyi viime keväänä.

Jarkon merkillinen sitaattimuisti oli parhaimmillaan seurassa. Hän assosioi ja yhdisteli asioita, siteerasi kirjailijoita ja kirjoituksia, kertoi anekdootteja. Kun nyt luen hänen Sanomalehtien kahinassa maailman hiljaisuus –kokoelmaansa (2001), kuulen korvissani Jarkon äänen. On kuin puhe ja runo olisivat lähentyneet toisiaan. Beatvaikutteinen undergroundmies on siinä keski-ikäinen ja tuo nuoruutensa Whitmanin, Ginsbergin ja Kerouacin tilalle konventionaalisempia kirjallisia nimiä, Mallarmén, Samuel Butlerin, Edmund Wilsonin tai Aaro Hellaakosken, Turun paikalle Antwerpenin, Brooklynin tai Lasnamäen. Runo on muuttunut, mutta siinä on edelleen soljuva ja soiva lause, joka on runoilijan lahja ja edellytys.

Tinkimätön edusmies

Jarkon ammattiyhdistystoiminta alkoi Lounais-Suomen kirjailijoista, joiden johtokunnan jäsenenä hän oli vuonna 1969 ja puheenjohtajana 1973-75. Kirjailijaliiton johtokuntaan hänet valittiin 1980 ja puheenjohtajaksi 1987.

Jarkko oli tinkimätön, osin aggressiivinenkin kirjailijoitten etujen ajaja. Erityisesti tekijänoikeuksiin ja kirjastoapurahoihin liittyvät asiat saivat hänet lähes tunteenomaisiin vyörytyksiin. Hänen mielestään kirjailija petti sakin, jos allekirjoitti huonon sopimuksen, koska kustantaja saattoi tehdä saman seuraavallekin kirjailijalle. Kustantaja yritti aina hyötyä tekijän kustannuksella: ”Olen nähnyt monta köyhää kirjailijaa, mutten yhtään köyhää kustantajaa.”

Kirjastoapurahapuolella Laine suututti tietokirjailijoita ja sarjakuvan tekijöitä. Jarkon mielestä tietokirjailijat olivat tulleet syömään kaunokirjailijoiden pöydästä eli omimaan osuutta heidän aikaansaamastaan järjestelmästä. Jarkko sanoi, ettei hänellä ollut mitään tietokirjailijoiden omaa apurahasysteemiä vastaan, kunhan eivät kaventaisi kaunokirjallisuuden osuutta.

Sarjakuvantekijät puolestaan suivaantuivat Jarkon lausumasta, jonka mukaan sarjakuva ei ollut taidetta. Tuolloin Taiteen keskustoimikunta tutki mahdollisuuksia luoda sarjakuvan kirjastoapurahasysteemi ja edusmies Jarkko oli valppaana. Taas oli uusi tekijäryhmä ujuttautumassa kirjailijoitten apurahakakulle.

Konsultoin Jarkkoa syksyllä 2000 kirjastoapurahoista erästä opetusministeriön tilaisuutta varten. Kun siellä sitten esitin, että ulkomaiset kirjailijat ovat tulossa kahmimaan kirjastoapurahojamme, virkamiehet panivat minut ruotuun: ei ollut syytä huoleen, lakimuutos poisti asuinpaikkakriteerin, joten EU:lla ei ollut mahdollisuutta reklamointiin. Ikävä kyllä kävi vain niin, että visionääri Laine oli oikeassa, ja opetusministeriö on joutunut suunnittelemaan korjauksen korjausta.

Lähtölaskenta

Jarkko oli toiminut vuonna 2001 Parnasson päätoimittajana ja Kirjailijaliiton puheenjohtajana yhtä kauan eli vuodesta 1987 lähtien. Monien mielestä liian kauan, ja kulisseissa oli alettu etsiä varteenotettavaa vastaehdokasta puheenjohtajaksi. Parnasso oli siinä vaiheessa vielä oma juttunsa, sillä lehteä ja Laineen toimitustapaa saattoi arvostella, mutta päätoimittajan valinta oli kustantajan asia.

Sekä puheenjohtajuus että päätoimittajuus kietoutuivat kuitenkin toisiinsa, sillä monet kokivat sekä Kirjailijaliiton että Parnasson pitkälti Jarkko Laineeksi. Pudotuspeli kulminoitui vuoden 2001 alkuun. Helena Sinervo arvosteli Helsingin Sanomissa 31.12. 2000 Jarkon runokokoelman Sateen ääni on niin yksinäinen ääni. Arvostelu oli varsin myönteinen, mutta Jarkko otti siitä herneen nenäänsä. Hän otsikoi kärttyisän vastineensa Nietzsche-väännöksellä ”anna naiselle kynä ja ota itse mukaan kumi”. Jarkon mielestä Sinervon kritiikki oli kuin tilattu Nuoren Voiman Liiton arvostelupalvelusta ja pyysi kriitikkoa vääntämään hänelle rautalangasta joitakin arvostelun virkkeitä. Sinervo väänsikin, mutta lisäsi vastineenvastineensa loppuun lauseen: ”Kannattaisi muuten välillä siirtää huomio Helsingin Sanomien kulttuuriosastosta Parnassoon, jonka tasossa on rutkasti parantamisen varaa.”

Helmikuun puolessa välissä yhdeksäntoista kirjailijaa ja kirjallisuudentutkijaa lähetti Yhtyneiden kuvalehtien julkaisujohtajalle Harri Saukkomaalle avoimen kirjeen, jossa vaadittiin Parnasson tason nostamista, mutta itse asiassa päätoimittaja Laineen erottamista.

Hiukan avoimen kirjeen lähettämisen jälkeen yksi allekirjoittajista, Leena Krohn, ilmoitti eroavansa Suomen Kirjailijaliitosta. ”En näe syytä jatkaa jäsenyyttä liitossa, jonka puheenjohtaja voi kirjoittaa Suomen suurimmassa päivälehdessä ’Anna naiselle kynä ja ota itse mukaan kumi’.” Vuonna 2002 Parnasso sai uuden päätoimittajan ja Kirjailijaliitto riitaisan vuosikokouksen jälkeen uuden puheenjohtajan.

Niin se kävi

Jarkon vastaiselle oppositiolle ei ole tietenkään yhtä syytä, eikä syrjäyttäminen ollut mikään masinoitu salaliitto, kuten hän itse halusi nähdä. Hän oli vain liian pitkään puheenjohtajana, käytti päätöksenteossa vuosien tuomia oikopolkuja, ja monet rivi- ja johtokunnan jäsenet kokivat sen vääränlaiseksi vallankäytöksi. Kun Jarkko oli vielä valtion kirjallisuustoimikunnan jäsenkin, jotkut kirjailijakollegat alkoivat vainoharhaisesti pelätä, että riitaantuminen hänen kanssaan saattoi vaikeuttaa heidän apurahoitustaan.

Jarkko oli sanavalmis ja verbaalisen nokkela. ”Taide se sisältötuotannon taitekohta, jossa on pehmeä tee.” Koin hänen kansanedustajaehdokkuutensa vuoden 1999 vaaleissa jonkinlaisena entisen u-miehen tekona: Jarkko Laine kokoomuksen listoilla! ”Demarit eivät päästäneet ehdokkaaksi, mutta kokoomuksessa ei tiedetty kulttuurista mitään”, hän sanoi.” Olen kokeillut LSD:tä ja hassista, miksen siis kokoomusta?”

Saattaa olla, että jotkut loukkaantuivat Helena Sinervon tapaan Jarkon kirjoituksista, sillä poleemisimmillaan hän esitti asiat kärkevämmin kirjallisesti kuin suullisesti. Jonkinlainen kärttyisyys ryyditti hänen vastineitaan, joiden lähettämistä ainakin ulkopuolisen mielestä olisi ollut syytä harkita tarkemmin.

Vaikka Jarkko asui Turussa, hän etääntyi 1970-luvulta lähtien turkulaisesta kulttuurielämästä ja sen edustajista eikä pitänyt yhteyttä entisiin kavereihinsa. Jonkinlainen henkinen kotiinpaluu alkoi kuitenkin uudella vuosituhannella. Tuuli alkoi taas puhaltaa Kupittaan asemalta pitkin katua kohti sen loppupäätä, jossa hänen viimeinen kotinsa oli.. Turkulaisessa keski-ikäistyneessä poikakerhossa saimme nauttia Jarkon henkevyydestä ja kirjallisesta sivistyksestä. Hän ei ollut koskaan dominoiva keskipiste, vaan osasi kuunnella muita ja keskustella.

Jarkko osallistui 1980 Iowan yliopiston Writers Workshopiin, jossa Kurt Vonnegut oli ollut opettajana viitisentoista vuotta aiemmin, kuten hän kertoo romaanissaan Teurastamo no 5 (1969). Romaanissa toistuu kuoleman kuvausten yhteydessä lause ”niin se käy”. Jarkko otti sen 1971 ilmestyneen runokokoelmansa nimeksi.

Jarkon kohtalokas sairaus diagnostisoitiin viime kesäkuussa. Kuolema kävi elokuun 19. päivän vastaisena yönä ja vei hänet mukanaan. Kiistellyn kulttuuripoliitikon, mutta kiistämättömästi ikäpolvensa merkittävimpiin ja vaikuttavimpiin kuuluvan kirjailijan. ”Kuolema tietää, miten kirjoitetaan runo,/ pitäisikö sen vielä tietää mitä on taide.” (Suuri, hyvin suuri jobbari on kuolema, Muovinen Buddha.)