Mieheksi selviytymisen tarina
![[Mieheksi kasvua poropaimenessa. Kuva Yrjö Kokko]](paimenessa.gif) |
|
Suomalaisen erä- ja poikakirjallisuuden perustana on Daniel Defoen Robinson Crusoe-romaani ja sen aloittama kirjallisuuden suuntaus eli robinsonadi, selviytyjän tarina. Alan kotimaisena klassikkona ja samalla erä ja poikakirjan isänä pidetään A.E. Ingmania. Hänen kirjoittamanaan ilmestyi 1915 nuorisoromaani Rimpisuon usvapatsas. Vaasalaisen vankilapapin Alfred Emil Ingmanin (1860-1917) kirjallinen tuotanto on suppea: hän kirjoitti vain kolme romaania ja muutaman laajahkon eläinaiheisen kertomuksen. Ingman julkaisi esikoisteoksensa varsin iäkkäänä, 55-vuotiaana. Vuonna 1916 valmistui romaani Latvasaaren kuninkaan hovilinna, ja jouluksi 1917 oli tekeillä Kahden taalarin raha, jonka viimeistelemisen kuolema kuitenkin katkaisi. Romaani ilmestyi postuumisti Ingmanin kootuissa teoksissa 1921. Ingmanilla ei juuri ollut esikuvia kotimaisessa nuorisokirjallisuudessa, sillä se oli vuosisadan alussa vasta idullaan. Lukijat olivat pitkälti käännöskirjojen varassa. Mutta niissä olikin valinnanvaraa jo runsaasti: Daniel Defoen Robinson Crusoe käännettiin 1847, Julius Krohn suomensi Walter Scottia 1870luvulla, Samuli Suomalainen Jules Verneä, ja vuosisadan ensimmäisellä vuosikymmenellä käännettiin mm. J. Fenimore Cooperin, Frederick Marryatin, R.L. Stevensonin ja Mark Twainin romaaneja. Poikien intiaanielämän oppikirja, Ernest Thompson Setonin Kaksi partiopoikaa ilmestyi suomeksi vasta 1917, joten se lienee vaikuttanut vasta Ingmania seuraaviin kirjailijoihin. Erityisesti tämä vaikutus näkyy Yrjö Kokon kirjassa Sudenhampainen kaulanauha vuodelta 1951. Lukijoilla oli kuitenkin jo kotimaisen poikakirjan ensi askelilla mihin verrata lukemaansa ja ennen kaikkea heillä olivat hallussaan poikakirjan rakennemallit: seikkailut maailman merillä ja erämaissa, intiaanit, merirosvot ja yksinäisten saarten salaperäiset tiedemiehet ja neuvokkaat haaksirikkoiset robinsonit. Robinsonadin piirteitä Ingmanin Rimpisuon usvapatsas kuuluu siis robinsonadien laajaan joukkoon, jota erityisesti nuortenkirjallisuus on kasvattanut Suomessakin. Esikuvastaan Robinson Crusoesta poiketen kotimaiset alan kertomukset ovat yleensä ns. makeanveden tai kuivan maan robinsonadeja, jotka eivät kuitenkaan perusluonteeltaan eroa mallistaan. Usein, niin koti kuin ulkomaisissakin eräelämää tai haaksirikkoa kuvaavissa romaaneissa robinsodimainen jakso on vain episodi kirjassa kuten esimerkiksi Benn Gunnin kohtalo R.L. Stevensonin Aarresaaressa tai Tomin ja hänen serkkunsa seikkailu Muklarien kalliosaarilla Ingmanin Kahden taalarin rahassa. Määritellessään robinsonadia kirjassaan Valtameren saari Yrjö Hirn sanoo, että merimatkaa ja haaksirikkoutumista oleellisempana tunnusmerkkinä sille on yksinäisyys ja työnteko, se että "ihminen täydelleen eristyneenä ponnistautuu jonkinlaiseen riippumattomuuteen kovista elinehdoista, joihin hän on joutunut". Työnteko on Hirnin mielestä jopa yksinäisyyttä tärkeämpi tunnusmerkki. Siksi monia maalle sijoitettuja ja järvialueiden robinsonadeja voidaan pitää täysinä Robinson Crusoen jälkeläisinä. Sankareita voi olla useampiakin, Hirn sanoo, jos he "yhdessä ponnistelevat pelastaakseen ja säilyttääkseen henkensä". Vaikka Ingmanilta puuttui suoranaisia kotimaisia esikuvia, yksi oli kuitenkin olemassa. Suomalaisen romaanin maisema on metsä, ja ensimmäinen metsäromaani Aleksis Kiven Seitsemän veljestä. Sitä voi täydellä syyllä pitää myös robinsonadina. Hirnin tästä kirjallisesta tyypistä esittämiä ajatuksia myötäilee Kai Laitisen luonnehdinta Kiven romaanista: "Seitsemässä veljeksessä luonto on henkilöiden liittolainen ja suojelija yhteiskuntaa vastaan; se tosin asettaa myös heille esteitä, mutta ne voitetaan työllä ja sitkeydellä." Keskeistä veljesten elämälle Impivaarassa on työ ja luonnonolosuhteiden voittaminen, hengissä säilyminen. Mutta tämä ei ole ainoa piirre, joka yhdistää romaanin robinsonadiin. Kun veljekset Laurin ehdotuksesta ovat päättäneet muuttaa Jukolasta Impivaaraan, Juhani maalaa korkealentoisen kuvan ihmisestä merenkulkijana elämän myrskyisellä merellä: "Niinhän mekin nyt purjehdimme armaista syntymänurkistamme pois, purjehdimme vankkurilaivallamme eksyttävien metsien halki Impivaaran jyrkkää saarta kohden." Sama merellinen sanasto toistuu, kun veljekset palaavat kymmenen vuoden kuluttua ihmisten ilmoille ja kääntyvät katsomaan Teerimäen laelta Impivaaraa. He tuntevat suoranaista kiitollisuutta siitä, että elämän olosuhteet ovat vaikuttaneet heidän moraaliseen ja taloudelliseen nousuunsa. Aapo puki asian sanoiksi näin: Mutta uskonpa, jos lakkaamatta olisimme ojennelleet etelässä tuolla, vainon ja närkästyksen katkerassa ilmassa, että käyskentelisimme murheen poikina nyt. Onneksemme heitimme kylän ja kylänmiehet; sillä nyt on tapahtunut miehissä muutos. [---] elomme alus ei vaipunutkaan haaksirikkoon. Robinsonin tunteet erakkoelämän alkuvuosina olivat samansuuntaisia. Hän suorastaan kiitti yksinäisyydestään, joka oli asettanut elämänarvot uuteen ja oikeaan järjestykseen: "Tyytyväisenä ja Herralle kiitollisena elelin saaressani. Puutetta en kärsinyt, päinvastoin minulla oli yltäkyllin kaikkea". Elämän koettelemukset saavat hänessä esiin filosofin: "Tulin ajatelleeksi, miten paljon vähemmän tyytymättömyyttä maailmassa olisi, jos ihmiset muistaisivat, että moni muu on vielä pahemmassa tilassa kuin he [---]." Selviytyjän tarina Rimpisuon usvapatsas kertoo kahden orvon pojan, Jussin ja Matin seikkailusta jossain Lapin rajoilla olevalla rannattomalla suolla ja sen saarella. Kimmokkeena suolle lähtemiseen on selvittää, mikä aiheuttaa talviaikoina kauas näkyvän usvapatsaan. Matka taitetaan jääjahdilla, purjeella varustetulla jalaskelkalla. Erinäisten vaikeuksien jälkeen pojat pääsevät saarelle, mutta vierailu venähtää alkuperäistä suunnitelmaa pidemmäksi. Jussi ja Matti jäävät saarelle vuodeksi ja palaavat vasta seuraavien lumien aikana. Olosuhteet Rimpisuon keskellä sijaitsevalla Patsassaarella ovat lämpimien lähteiden takia huomattavan edulliset. Siellä kasvaa jaloja lehtipuita, järvillä ui hanhia ja joutsenia, puroissa polskii taimenia. Paratiisihan tämä on, kuiskasin Matille. Robinsonin tapaan pojat ryhtyvät töihin parantaakseen elinolosuhteitaan ja varustautuakseen sydäntalvea varten. He ahertavat kymmentuntisia työpäiviä rakentamalla suojakseen hirsimökin ja tavaroilleen aitan. Juuri asumus on keskeisin ero eteläisten ja pohjoisten robinsonadien välillä. Lämpimän ilmanalan asujille riittää pelkkä teltta tai luola kuten Robinson Crusoelle, mutta pohjoisen metsien asukkaille mökin rakentaminen on uudisasukkaan ensimmäinen tehtävä.
Oli vihdoin valmis veljesten pirtti. Viisi syltä oli sen pituus ja kolme sen leveys; itään päin antoi sen toinen, länteen sen toinen pää. Tultuas sisään ovesta, joka oli huoneen itäisessä päässä, seisoi oikealla suuri kiuvasuuni vasemmalla hinkalo, rakettu Valkoa varten talveksi. Kynnyksestä eteenpäin, lähes keskelle huonetta, oli allasi havutettu maa, mutta peripuolella oli uhkea permanto leveistä palkeista rakettu ja ylös tämän kohdalle väljä parvi. Sillä sekä asuintupana että saunana käyttelivät veljekset uutta pirttiänsä. Suomalaisen robinsonadin direktiivi määrää asumuksen yhteyteen saunan, joten se on alusta alkaen olemassa niin Jukolan veljesten Impivaarassa kuin Rimpisuon poikienkin saaressa. Poikien mökki on luonnollisesti Jukolan veljesten residenssiä vaatimattomampia. He aikovat ensin rakentaa kaksitoista tai kolmetoista hirsikertaa korkean mökin, mutta tyytyvät ajanpuutteen takia kymmeneen kerrokseen. Lämmityslaitteena on kiuasuuni, lattiana aluksi maa, myöhemmin puinen permanto, katteena turve ja tuohi. Kun tupaan on muurattu uuni, saarelle rakennetaan erillinen sauna. Pojat metsästävät, kalastavat, viljelevät naurista, valmistavat työkaluja ja kaivavat kultaa. Osansa vie luonnonvoimia vastaan kamppailu, vaikka se onkin huomattavasti säyseämpää kuin Jukolan veljeksillä, jotka härkien piirittäminä, susien ja pakkasen ahdistamina ja karhujahdissa olivat suoranaisessa hengenvaarassa. Jussin ja Matin kimppuun hyökkäävät huuhkaja ja valtava karhu, salaperäiset mustat joutsenet ovat suistaa heidät kalliolta alas. Tyypillistä urbaanin taustan robinsoneille on, että heidän pääasiallisin uhkansa ovat toiset ihmiset, kuten ihmissyöjät ja rikolliset Robinson Crusoelle tai Jules Vernen Salaperäinen saari romaanin haaksirikkoiselle siirtokunnalle. Ihminen voi uhata myös agraaria robinsonia, kuten Hännisen Jäämeren sankarin Lauria. Kullanhimon sokaisemat valaanpyyntialuksen miehet aikovat raivata pojan tieltään saadakseen pitää löydetyn aarteen itsellään, rosvokopla taistelee Ingmanin Latvasaaren kuninkaan hovilinnan seikkailijoita vastaan. Matti ja Jussi löytävät Rimpisuon Patsassaaren yhdestä kolkasta merkillisen rakennuksen, jonka mystisen salaisuuden selvittäminen ei ole aivan vaaraton sekään. Asiaan liittyy paikan haltijan, lappalaisukon kirous, joka väistyy vasta, kun miehen muumioitunut ruumis on saatettu haudan lepoon. Lappalaisen ja hänen intialaisperäisen epäjumalanpalvontansa kohdalla Ingman luopuu konkreettisesta realismistaan ja lähestyy fantastisempaa, Jules Vernen sukuista seikkailukirjallisuutta olkoonkin, että koko romaanin lähtökohta tuliperäisine lähteineen on jo sinällään mielikuvituksellinen. Vuoden kuluttua seuraavien lumien aikana Jussi ja Matti palaavat ihmisten ilmoille ja lunastavat Rimpisuon omakseen löytämällään kullalla ja helmillä. Poikien tarkoitus on muuttaa Patsassaareen seuraavana syksynä ja perustaa sinne uudisasukkaiden yhdyskunta, eräänlainen utopia. Jussi ja Matti selviävät kuten muutkin robinsonit ahkeruudellaan ja neuvokkuudellaan. Terve itseluottamus ja usko omaan osaamiseen kannustaa yrittämään. Professori Lauri Ingman luonnehti kirjailijaveljeään sanomalla, että tällä "näytti olleen se käsitys, että mies jotenkin osaa tehdä sen, minkä tahtookin". Suomalainen eräkirja onkin selviytyjän tarina, kertomus siitä, kuinka ihminen taidoillaan ja sitkeydellään selviää luonnon asettamista esteistä. Rimpisuon usvapatsas kuten sitä edeltäneet ja seuranneet nuorten erä ja seikkailukirjat ovat myös initiaatiokertomuksia: pojat vihkiytyvät aikuisten miesten maailmaan joutuessaan ottamaan vastuun itsestään ja pystyessään sen kantamaan. Samanlaisia ovat Jukolan veljekset, Aarresaaren Jim Hawkins, Vernen Robinsonkoulun Godfrey Morgan, Jäämeren sankarin Lauri tai Kokon Sudenhampaisen kaulanauhan Jouko. Urbaanin ja agraarin taustan robinsonit Ingman tekee Rimpisuon usvapatsaasta tietoisesti robinsonadia. Jussi laatii mukana olevista tavaroista luettelon ja toteaa, että "paremmin olimme varustetut kuin monet Robinsonit". Tämä Jussin tai Ingmanin väärinkäsitys Robinson Crusoen varustetasosta on merkillisen yleinen kirjallisuudessa. Jean Jacques Rousseau, Defoen romaanin ensimmäinen ja kauaskantoisin ylistäjä, liitti Émileen luvun, jossa hän esitti ihailunsa Robinsonista, joka eli saaressaan yksin, ilman työkaluja ja apuneuvoja ja silti pystyi tekemään elämästään kutakuinkin mukavan. Jokainen Robinsoninsa lukenut muistaa, kuinka päähenkilö käy monta kertaa evakuoimassa tavaraa haaksirikkoisesta aluksestaan, ennen kuin se uppoaa. Myöhemmin Robinson saa vielä täydennystä varastoihinsa saaren toiselle puolelle haverin tehneestä aluksesta, joten hänellä oli varsin runsaasti työkaluja ja apuneuvoja. "Loppujen lopuksi oli luolani kuin hyvin varustettu kauppa", hän itse ihastelee. Tavaraluettelot ovat ilmeisen välttämättömiä robinsonadille. Kun Jukolan veljekset matkaavat kohti Impivaaraa, kirjailija selvittää mitä heillä on mukana: suden ja ketunrautoja, pata ja kaksi tammista ruokaastiaa, seitsemän lusikkaa, keittovälineitä sekä hernesäkki. Kirjoittajat näyttävät tuntevan suurta viehätystä haaksirikkoisten ja uudisasukkaiden varusteluun työponnistusten kuvaamisen ohella. Eräässä mielessä suomalaiset robinsonit ovat englantilaista urbaania kollegaansa paremmin varustettuja: heillä ei tämän tapaan ollut peukalo keskellä kämmentä. Suomalaisessa agraariympäristössä kasvaneet ovat taitavia metsästäjiä ja linnustajia ja laajemminkin eräelämään perehtyneitä: kun Robinson valittelee vuosikausia keittoastian puutetta, Rimpisuon Jussi ja Matti keittävät teeren tuohiropeessa. He osaavat laatia rakovalkean, salvata hirsimökin ja muurata takan ja savupiipun. Veneen rakentaminen ja sen kyllästämiseen tarvittavan tervan polttaminen onnistuu niin ikään. Kun Robinsonilta kuluu kolme viikkoa lautojen tekemiseen, pojat kiilaavat ne näppärästi päivässä suorasyisistä puista. Mutta Robinsonkin saa huomata, että "pakko on paras opettaja". Hän väsää puuttuvia tarvekaluja, kuten tuoleja, pöydän, tahkon, lapion, koreja ja saviastioita. Lopulta hän onnistuu polttamaan tiiliä ja rakentamaan leivinuunin. Ajan mittaan hänestä tulikin "aika mestari paistamaan piirakoita ja laittamaan vanukkaita." Etelämeren saarella asuvan Robinsonin elinolosuhteet ovat karua Suomea huomattavasti otollisemmat niin säiden kuin kasvillisuudenkin osalta. Robinson saa nauttia viinirypäleistä, appelsiineista ja sitruunoista, kun Matin ja Jussin uhkana on keripukki. Siitä he pelastuvat vain keksittyään vaaleanpunaisen lumpeen juurien kelpaavan puuroaineksiksi. Robinsonin saarella ei ole talvea, vaan kaksi kasvukautta, joiden uhkana ei ole halla vaan helle. Kun saarelainen oppi sade ja kuivuuskauden rytmin, ohra ja riisi antoivat tuottoisan sadon. Suomalaiset kollegat joutuivat tyytymään nauriinviljelyyn ja yksipuoliseen ruokavalioon, jonka rinnalla Robinsonin normaali päivän menu tuntuu tosi kulinaristiselta: aamiaiseksi rusinoita, päivälliseksi paistettua kilpikonnan tai vuohenlihaa ja illalliseksi pari kolme kilpikonnanmunaa. Lisäksi Robinsonilla oli runsaasti nautintoaineita: varastoissa oli rommia ja viiniä, ja tupakkaa kasvoi nurkan takana viidakossa villinä. Juustoa ja maitoa hän sai villivuohistaan, kun Rimpisuon pojat joutuivat juomaan vettä. Jouluna heillä oli kuitenkin kaljaa, jonka panossa toinen yritys onnistui erinomaisesti poikien keksittyä käyttää hapatteena niittysuolaheinää. Vaikka kalja näyttää käyvän poikain päähän, Patsassaaren veljesten jouluyö ei kuitenkaan pääty tulipaloon kuten Impivaarassa, vaikkei se suju täysin rauhallisestikaan: jättiläismäinen karhu uhkaa hajottaa heidän mökkinsä. Tuli, aika ja maallinen mammona Tulen teko lämmitystä, ruoanvalmistusta ja valaistusta varten on robinsonadien keskeistä problematiikkaa, eräänlainen kekseliäisyyden ja erätaidon mittari. Jules Verne on pohdiskellut asiaa useissa kirjoissaan ja päätynyt hylkäämään hyvin ponnekkaasti alkuasukkaiden tavan sytyttää nuotio. Näin Salaperäisessä saaressa:
Yrjö Kokon Sudenhampaisessa kaulanauhassa saamelainen poroisäntä Oula opettaa Joukoa ja hänen isäänsä rakentamaan oikeaoppisen nuotion hankeen. Lumeen tallatulle pohjalle asetetaan honganoksat, niiden päälle koivunoksia siten, että paksuimmat ovat päällimmäisinä. Nuotion alle tehdään koivuntuohesta pajulinnun pesää muistuttava kerä. Pane sie aina oivitiilut nuotion alle, niin säilyy veto nuotiossa, sanoi Oula osoittaen kädellään nuotion alle poikkipuolin panemaansa kahta paksumpaa honganoksaa. Salaperäisen saaren KeksijäPelle, insinööri Cyrus Smith saa tulen syttymään suurennuslasilla, jonka hän tekee kahdesta kellonlasista. Kun samainen insinööri sitten ryhtyy valmistamaan kynttilöitä, työtä ei kuvatakaan samalla viitteellisellä tavalla kuin Robinsonin tai Matin ja Jussin, jotka tekivät kynttilänsä yksinkertaisesti vuohen tai karhun talista. Näin Jules Verne kuvaa insinööri Smithin steariinikynttilöiden valmistusta hylkeen rasvasta:
Rasvasta saa kalkin avulla eräänlaista kalkkisaippuaa, joka helposti liukenee rikkihappoon. Tästä liuoksesta kalkki saostuu rikkihapon suolana ja samalla erottuu rasvahappoja, joista palmitiini ja steariinihappo ovat juuri kynttiläin aineksia. Sydämiksi on käytettävä yhteenpunottuja kasvikuituja: tällainen sydän kastetaan sulaan rasvaan, joka pian hyytyy sen ympärille ohuena kerroksena; sen jälkeen se kastetaan uudestaan, jolloin uusi rasvakerros tarttuu entiseen; näin jatketaan, kunnes kynttilä on tullut sopivan paksuiseksi. Paradoksaalisesti Defoe ei itse kiinnittänyt tulen tekemiseen huomiota, eikä kerro, millä tavalla Robinson sai ensimmäisen nuotionsa syttymään. Myöhemmin tämä kuitenkin valmistaa tulukset musketin hanan piistä kuten Rimpisuon sankaritkin, joilla tosin on myös tulitikkuja. Tilapäisesti pojat saavat rakovalkean palamaan sytyttämällä puhdistustappuran aseensa suuliekillä. Robinson Crusoe vietti saarellaan 27 vuotta (30.9. 1659 19.12. 1686). Hän pystytti rannalle maihinnousupaikkaansa puuristin ja merkitsi sen kylkeen kuluneet päivät ja viikot puukon viiltoina, jotta erottaisi sunnuntait arkipäivistä. Tämä on robinsonadeissa oleellinen asia muistetaanpa vaikka millaiset seuraukset Jukolan veljeksille oli sunnuntain ja maanantain sekoittamisesta. Lepopäivän pyhittäminen oli Rimpisuon Matille ja Jussillekin tärkeä. Lisäksi he laskivat muutkin kirkolliset juhlapyhät paikoilleen. Robinsonadeissa ajan laskemisen merkitys näyttää olevan lepopäivän pyhittämisen ja kirkkopyhien viettämisen ohella siinä, että se pitää eräänlaista henkistä yhteyttä kaukana olevaan sivilisaatioon, jäsentää elämistä, antaa sille rytmiä ja saa haaksirikkoisen ikään kuin pysymään mukana maailman menossa. Tämän otteen säilyttäminen on tärkeää mielentasapainon säilymiseksi. Taborin saarelle Vernen Kapteeni Grantin lapsissa jätetty aliperämies Ayrton regressoituu lähes eläimen tasolle, Aarresaaren Benn Gunn on tulla hulluksi yksinäisyydessään. Mielenkiintoinen paradoksi robinsonadeissa on erakoiden suhde maalliseen mammonaan. Haaksirikkoisista laivoista Robinson on ottanut talteen sievoisen määrän rahaa ja kultaa, vaikka tietääkin niiden turhuuden saarellaan. Tavaralla on arvoa vain siinä määrin kuin sitä voi käyttää: "Olisin antanut kaikki parista pivollisesta nauriin tai porkkanansiemeniä, pussillisesta herneitä tai papuja tai mustepullosta." Merkityksellisempää aarteet ovat Matille ja Jussille, jotka tietävät palaavansa yhteiskunnan piiriin, jossa kullalla ja arvoesineillä on käypä arvo. Mutta aarretta ei ole tarkoitus käyttää yksittäisen onnen saavuttamiseen, vaan utopian toteuttamiseen. Pojat lunastavat Rimpisuon itselleen, Salaperäisen saaren siirtokunta hankkii kapteeni Nemon lahjoittamilla kalleuksilla maaalueen idyllinsä tyyssijaksi. Robinsonadiin sisältyvä aarre on muutakin kuin omaisuuttaa. Se on tarinan rakenteen vaatima palkkio kärsimyksistä ja uurastuksesta, joka mahdollistaa sadun prinsessan saavuttamisen. Varhaisimman poikakirjallisuutemme sankarit ovat aikuisuuden kynnyksellä olevia nuoria miehiä, joilla oli jo virinnyt vakava kiinnostus vastakkaiseen sukupuoleen. Autiolta saarelta paluun jälkeen tapahtuu konkreettinen lähentyminen: Rimpisuon usvapatsaassa Matti vie ajelulle lautamiehen Marin, Jäämeren sankarin Lauria odottaa kotikylässä naapurin tyttö, Seitsemässä veljeksessä Männistön muori kihlaa Venlan Juhanille, Vernen Robinsonkoulun Godfrey nai Phinan. Kaukaisen saaren idylli Robinsonadin luonteeseen kuuluu haaksirikkoisen ihastuminen ja kiintyminen saareensa, kaipuu sinne ja halu palata takaisin. Rimpisuon sankarit katsovat taakseen lähdön hetkellä: "Tunsin jotain kosteata silmänurkassani, ja Mattiin vilkaistessani huomasin hänen poskellaan kyyneleen. Kotiikävä oli saanut meidät äkkiä valtoihinsa, ikävöimme omaa saartamme ja omaa pirttiämme." Saarelta pelastunut haaksirikkoinen pettyy pahimmassa tapauksessa sivilisaatioon ja tuntee itsensä vieraaksi ja ulkopuoliseksi. "Kotimaassani olin kuin outo muukalainen", kuvailee Robinson tuntojaan romaanin lopussa. Myös apinain Tarzan, robinsonadikirjallisuuden jäsen hänkin, kaipaa villiin vapauteen: Kun Tarzan käveli kirkkaassa kuutamossa jylhän solan läpi, hän tunsi voimakasta kaipausta viidakkoon. Yksinäisyys ja kesytön vapaus täyttivät hänen sydämensä pursuavalla elämänhalulla. Defoen Robinson Crusoen seikkailuista kertova romaani oli alunperin kaksiosainen. Toinen, nyttemmin jo unohtunut osa kertoo Robinsonin matkoista eri puolilla maailmaa, mutta ennen kaikkea paluusta saarelle ja sen yhteiskuntaelämästä. Saarella asustaa monikansallinen yhteisö, englantilaisia, espanjalaisia ja alkuasukkaita. Kyseessä ei ole lopullinen utopia, mutta eräänlainen idylli kuitenkin. Valistushenkisesti Defoe kuvasi alkuasukkaat jaloiksi villeiksi, luonnonihmisiksi jotka olivat ruumiillisessa ja siveellisessä vertailussa kulttuuriihmisen yläpuolella. Saaren idyllin syntymiseen oli kuitenkin yksi ja selkeä syy: Robinson itse. Hän oli pannut kaiken alulle, eräällä tavalla lunastanut ja pelastanut maailman oman kärsimyksensä ja ruumiinsa kautta, jotta jälkeenjääneillä olisi mahdollisuus onnelliseen elämään. Jukolan veljesten idyllinen saari on Impivaara, joka perinnönjaossa pantiin kahtia Tuomaan ja Laurin kesken. Tuomaan YliImpivaara edustaa tässä jaossa idylliä. Isäntä on lempeä ja jalo, totinen ja riuska maanviljelijä. Yhdessä vaimonsa, Härkämäen ylvään tyttären kanssa antelias Tuomas tarjoaa apua hädänalaisille ja turvapaikan orvoille. Erityisesti avuttomat käypäläistytöt saivat isännän heltymään, ja omien lasten lisäksi talossa onkin myös ottolapsia, joita emäntä kasvattaa rakastavalla ja lempeällä kädellä. Rimpisuon usvapatsas päättyy idyllin kynnykselle: Jussi ja Matti ovat ostaneet Rimpisuon alueen omakseen ja aikovat muuttaa Patsassaareen seuraavien lumien aikana. He suunnittelevat kokoavansa mukaan uudisasukasjoukon: "Tilaa on kokonaiselle kyläkunnalle", kertoja ilmoittaa. Romaani ei saanut jatkoa, jota Ingman ei ilmeisesti ollut suunnitellutkaan, joten emme tiedä, miten poikien utopistinen kokeilu onnistui.
He eivät tahtoneet olla tavallisia turisteja, jotka peltitölkit ja mukit repussaan kalisten tulevat vastaan kuin porohärän kelloja soitellen ja jättävät käärepapereita kaikkialle.
Ingmanin idyllin rakentaminen on sukua Vernen Salaperäinen saari romaanin idealle. Kun Lincolnin saari on vajonnut valtamereen, eikä sinne suunniteltu utopia ole mahdollinen, haaksirikkoiset ostavat suuren maatilan Iowasta ja perustavat sinne siirtolan. "Se oli kuin saari manterella", kirjailija sanoo. Konkreettisempi saari on kyseessä Kapteeni Grantin lapsissa, jonka lopussa Robert Grant ryhtyy perustamaan skottilaista siirtokuntaa Tyynen valtameren saarelle.
Robinson ja Rousseau
Rousseau kuvasi kasvatusopillisessa ohjelmassaan Robinson Crusoe romaanin luonnonmukaisen kasvatuksen onnistuneimmaksi esitykseksi. Hän jopa intoili, että kirja yksin riittäisi pitkäksi aikaa Émilen koko kirjastoksi. Rousseaun mielestä tarina Robinsonista kertoi ihmisen aineellisen kulttuurin kehityshistorian, sen kuinka keräilijästä tuli metsästyksen, karjanhoidon ja maanviljelyn kautta teollisuutta harjoittava yksilö.
Rousseaun käsitykset omaksuneet kasvattajat kehittivät ajatusta edelleen ja kirjoittivat koko joukon ns. pedagogisia robinsonadeja. Niiden tarkoituksena oli kirkastaa Defoen romaanissa olevia ajatuksia. Tunnetuin tämän suunnan yritys on J.H. Campen 177980 julkaisema Robinson der jüngere. Kirjassa tekijä yrittää osoittaa, että yksilön kehitys noudattaa koko ihmiskunnan kehityshistorian kulkua. Campen ja hänen hengenheimolaistensa teoksissa mm. J. R. Wyssin Sveitsiläisessä Robinsonissa jaettiin perustietoa arkipäivän toimista hyvin laajaalaisesti, voisi sanoa, että kirjat olivat suorastaan käsityöammattien oppaita. Niinpä esimerkiksi Campe opettaa rakennustyötä, purjeiden ompelua, ajanlaskua, kutomista, nahkurinammattia, pellavanvalmistusta, suolaamista, suolan erottamista merivedestä, korinpunontaa, vipujen ja telojen käyttämistä, kalkinpolttoa, ruukuntekoa, laivanrakennusta, vuorityötä, maanviljelystä ja kyntämistä. Mielenkiintoista on, että monet näistä taidoista kuuluvat suomalaisen maalaistalon työrutiineihin, joten sekä Jukolan veljekset että Rimpisuon Jussi ja Matti osasivat jo myötäsyntyisestikin ne asiat, joita KeskiEuroopan robinsonien oli opeteltava kantapään kautta.
Ingmanin Rimpisuon usvapatsasta voidaan pitää tietoisena pedagogisena robinsonadina. Kustantajalle lähettämässään kirjeessä Ingman kertoi tarkoitusperänään olleen "antaa lukijalle pari sataa suomalaista sananlaskua ja sanontatapaa, kuitenkin mikäli mahdollista siten, ettei hän tätä tarkoitusta huomaisi".
Ingmanin hurskas toivomus oli turha, sillä sananlaskuvyörytys on senlaatuinen, että se suorastaan hyppää lukijan silmille:
Kustantajan mielestä romaanin varsinainen pedagoginen sanoma oli kuitenkin muualla: "se on täydellinen opas siihen, miten on mahdollista elää talvella ulkoilmassa, joutumatta luonnon ankaruuden uhriksi; samalla se kasvattaa tulemaan toimeen omin voimin, muihin turvaamatta". Ajatus sopii hyvin yksiin roussseaulaisen robinsonadiideologian kanssa. Voiko enää Ingmania konkreettisemmin opettaa rakovalkean tekoa:
Kokon Sudenhampaisessa kaulanauhassa erätaitojen opettaminen on vielä perusteellisempaa kuin Ingmanilla. Setonin Kaksi partiopoikaa kirjan hengessä Kokko neuvoo nuotion rakentamisen ja tiipiin valmistamisen oikein piirustusten kera. Samoin lukija saa kurssin mm. suopungin heitosta, nutukkaiden valmistamisesta, takkaporon valjastamisesta, porolla ajamisesta ja filmin kehittämisestä kenttäolosuhteissa.
Rousseaulainen kasvatusfilosofia on Ingmanin teoksissa implisiittinen vailla syvempää pohdiskelua. Sensijaan Kokon Sudenhampaisessa kaulanauhassa viedään pedagoginen pohdinta pidemmälle. Näin Jouko selittää isälleen käytännön ja teorian eroa:
Kokko pohdiskelee kirjassaan käytännön ja teorian yhdistämistä ja hahmottelee kurssimuotoisen koulun opetusohjelmaa. Mutta hänellä on myös rousseaulaisen yhteiskuntafilosofian mukaisia ajatuksia, ts. hän miettii millä tavalla yksilö voi säilyttää itsenäisyytensä ja vapautensa yhdistäessään voimansa toisten kanssa. Tämä filosofia on erityisesti romaanin Neljän tuulen tie kantava ajatus.
Poika ja eräkirjan klassikko
Ingmanin kolmesta romaanista Rimpisuon usvapatsas on puhtain robinsonadi. Kuitenkin myös Latvasaaren kuninkaan hovilinnassa ja Kahden taalarin rahassa on siihen viitteitä. Viimeksimainitussa päähenkilöt pelastautuvat myrskyltä kaukaiseen saareen, tapaavat siellä merkillisen tiedemiesparin ja päätyvät lopulta Etelä-Amerikkaan selvittämään sähköä tuottavien apinoiden arvoitusta. Latvasaaren kuninkaan hovilinnassa kerrotaan puolestaan edesmenneestä tiedemiehestä, joka on rakentanut Karjalan korpiin saaren ja sille linnan tukikohdakseen. Hän on tehnyt painovoimaan liittyvän mullistavan keksinnön, ja osaltaan sen takia vetäytynyt ihmisten parista yksinäisyyteen. Molemmat romaanit ovat enemmän sukua Jules Vernen tiedemiesmiljöille kuin Defoen saaren erakon maailmalle.
Ingmanin romaaneissa on kuitenkin useita juonteita. Latvasaaren kuninkaan hovilinna on tieteiskertomuksen ohella myös erä- ja seikkailuromaani, jossa "indiaanien" tilalla oli rosvokopla, kuten kirjailija itse selvitti asiaa kustantajalleen. Samoin Kahden taalarin rahassa meri- ja erähenkisyys nousee välillä määräävimmäksi piirteeksi. Kirjailijan asiantuntevat purjehdus- ja hylkeenpyyntikuvaukset sanaparsien ja sutkausten ohella jatkavat pedagogisen robinsonadin perinnettä, joka suomalaisessa nuortenkirjallisuudessa kukoisti koko 1900-luvun alun. Esimerkiksi Kaarlo Hännisen 1925 ilmestynyt Jäämeren sankari on puhdasverinen haaksirikkokuvaus. Huippuvuorilla talvehtivat miehet taistelevat ankaria olosuhteita, tauteja ja ihmisluonnon pimeitä puolia vastaan. Hänninen virittää suorastaan Stevensonin Aarresaaren sukuisen ahneuden ja kullanhimon miesjoukkoonsa.
Suomalainen erä ja poikakirjallisuus kulkee Ingmanin vanavedessä. A.E. Järvinen, K.M. Wallenius, E.N. Manninen ja Yrjö Kokko ovat näitä perässäkulkijoita, samoin Jalmari Sauli, Erkki Rekimies ja Väinö Riikkilä. Heidän edustamansa ulkoilmakirjallisuus on omaperäistä kotimaista kirjallisuutta, mutta sen juuret ovat syvässä. Jos robinsonadi tarjoaakin sille yhden juonteen, yhtä vahvan tai vahvemmankin antaa luonto. Kai Laitisen sanoin se "näyttäytyy kohtalokkaana mahtina etenkin pohjoissuomalaisten kirjailijain teoksissa Ilmari Kiannosta Pentti Haanpäähän ja Timo K. Mukkaan asti". Jopa eräänlaista robinsonadimaista asetelmaa saattaa löytää Kiannon Punaisesta viivasta tai Ryysyrannan Joosepista: ihmiset asuvat kaukana korvessa, erämaan autioilla saarilla. "Kuten kynnenraapaisu oli rannattoman erämaan keskellä jokin pieni perunamaa ja ohrapeltotilkku", kirjoitti Haanpää novellissaan.
Myös kaupunkiin sijoittuvissa suomalaisissa romaaneissa ja novelleissa ihmisen suhde luontoon nousee tärkeäksi. Kalamatka saattaa edustaa eräänlaista robinsonadin initiaatiomerkitystä. Tästä on esimerkkejä vaikkapa Veijo Meren, Hannu Salaman, Eeva Tikan ja Juhani Syrjän tuotannossa.
Suomalainen eräkirjallisuus muutti luonnettaan sodan jälkeen. Suurien metsien hakkuut, koskien valjastaminen, erämaiden asutus ja riistan väheneminen tekivät eränkävijöistä kultaaikojen muistelijoita. Kokon tuotannossa tämä nostalgia on määräävä piirre. Lappilaisen ja saamelaisen perinteisen elämänmuodon kuvaamisesta tuli Kokon teoksille keskeinen sisältö. Muutoksen tajuaminen oli hänelle suorastaan traumaattinen kokemus. Ehkä hellan keksiminen ja avotulen hylkääminen oli kaiken turmion alku, Kokko miettii Sudenhampaisessa kaulanauhassa.
Eräkirjallisuudesta tuli siis luonteeltaan nostalgista 50luvulla. Se kaipasi erämaiden mennyttä suuruutta ja arvosteli urbaania elämänmuotoa. Mutta sen perusjuonteena säilyi romanttinen selviytyjän ja sankarin tarina.
|
![[Takaisin]](takaisin.gif){kind=small}