Hammettinmoinen kommunisti

FBI oli ollut jo kolmikymmenluvun lopulta alkaen Hammettin kuten muidenkin Hollywoodin vasemmisto- ja liberaali-intellektuellien perässä. Senaatori Joseph McCarthyn johtama antiamerikkalaista toimintaa tutkiva komitea kuulusteli Hammettia uudemman kerran vuonna 1953 hänen kirjallisesta toiminnastaan. Komitea epäili, että Hammettin tekstit levittivät kommunistista propagandaa. Kuulustelun seurauksena Hammettin kirjat vedettiin pois julkisista kirjastoista ja hänen radiosarjojensa esittäminen lopetettiin. Taloudellisesta katastrofista tuli vielä syvempi, kun hänelle mätkäistiin myöhemmin suuret jälkiverot.

Hammettin aktiivinen proosakirjailijan ura kesti hiukan yli kymmenen vuotta, esikoisnovelli ilmestyi vuonna 1922, viimeiseksi jäänyt 1934. Poliittisesti ja yhteiskunnallisesti aktiivinen hänestä tuli vasta kolmikymmenluvun lopulla. Kiinnostuksen herättäjänä oli ajan ja erityisesti Hollywoodin taiteilijaälymystön yleinen suuntautuminen humanitäärisiin ja sosiaaliekonomisiin asioihin. Myös Hammettin suhde vasemmistopiireissä liikkuneeseen näytelmäkirjailija Lillian Hellmaniin ohjasi häntä kohti radikaalia ajattelua.

Hammettin yhteiskunnallinen toiminta oli sekä ammatillista että aatteellista. Hän toimi Hollywoodissa filmikäsikirjoittajien etuja ajaneessa järjestössä, kirjailijaliiton puheenjohtajana, tuki antifasistista toimintaa, sponsoroi mielenosoituksia ja kirjoitti ja puhui vasemmistolaisissa tilaisuuksissa. FBI laati vuonna 1950 kaksikymmensivuisen raportin, joihin sisältyi 52 todistusta hänen poliittisista toimistaan aina lehtiartikkeleista epäilyttävään käyttäytymiseen saakka.

Hammettin vankilatuomion jälkeen oli muotia lukea hänen tekstejään, erityisesti romaania Veristä satoa marxilaisena julistuksena korruptiosta ja vastuuttomien poliitikkojen väärinkäytöksistä. Mutta Hammettin politisoituminen tapahtui vasta vuosia sen jälkeen, kun hänen kirjallinen työnsä oli päättynyt. Kuinka yhteiskunnallisesti tietoinen ja radikaali hän oli kirjoittaessaan kaunokirjalliset teoksensa?

Amerikkalainen kriitikko Leslie A. Fiedler, joka ei erityisesti arvostanut Hammettia taiteilijana, sanoi että tämän luoma etsivähamo oli "rehellinen proletaari, joka kuvattiin rikkaiden dekadentin yhteiskunnan vastakohtana" . Fiedlerin käsitys proletaarista vaikuttaa perusteettomalta. Totta on, että kovaksikeitetty etsivä on konfliktissa ympäröivän maailman kanssa, mutta hän on kuitenkin aina lopulta sen puolella. Se, että Hammettiin etsivät olivat työtätekeviä miehiä, ei tee heistä työläisiä. Paremmin voisi kuvata hänen kovaksikeitettyjä etsiviään populistisiksi sankareiksi.

Amerikkalaisessa yhteiskuntakulttuurissa on ollut syvälle syöpynyt inho koulutettuja luokkia ja sivistyksen tai sukunsa perusteella asemansa saavuttaneita kohtaan. Populistisen agitaation pääkohteina ovat olleet suuret instituutiot: hallitus, suurteollisuus, työväenliike, järjestäytynyt rikollisuus. Samaa epäluottamusta tunnettiin poliitikkojen puheita ja yhteiskuntafilosofisia kirjoituksia kohtaan. Instituutiot tappoivat populistisen ajattelun mukaan yksilöllisyyden ja vapauden ja toimivat korruption välineinä.

Ei ole sattuma, että amerikkalaisen kovaksikeitetyn dekkarin kotimaisema on lännessä. Itärannikkolle oli keskittynyt maan poliittinen valta sekä suurin osa sosiaalisesta eliitistä ja korkeammasta koulutuksesta. Yksityisetsivä oli lännenmies, cowboyn suoranainen seuraaja, - siis myyttinen sankari, joka valtameren saavutettuaan oli joutunut jalkautumaan kehittyvän kaupunkilaitoksen kaduille. Sosiaaliselta asemaltaan yksityisetsivä kuului alempiin yhteiskuntaluokkiin, oli saanut vähän koulutusta ja jakoi tavallisen kadunihmisen populistisen ajattelutavan. Sen suhde instituutioihin on ymmärrettävissä lännen suhteena itään, rajaseudun miehen inhona sivistynyttä maailmaa kohtaan, jonka järjestelmät - Washingtonin hallituksesta paikalliseen poliisiin - tekivät elämästä monimutkaista. Kyseessä oli konservatiivinen muutoksen ja uutuuden pelko, johon sekoittui ksenofobiaa: syntipukkeja 20-30 -lukujen talous- ja yhteiskuntalamalle haettiin amerikkalaisuuden ulkopuolelta.

Kovaksikeitetyn yksityisetsivän esiinmarssi ja kukoistus sattui aikaan, jolloin amerikkalainen teollisuuskapitalismi ja sitä tukeva individualistinen filosofia olivat kriisissä. Etsivä saavutti laman ansiosta pysyvän myyttisen sankarin aseman syntyneessä uudessa kulttuurissa. Hän oli lama-aikainen kaupunkilainen, tavallisen ihmisen ruumiillistuma, joka kuitenkin pystyi vaikuttamaan oman elämänsä kulkuun.

Englantilainen salapoliisi oli yläluokkainen, hyvin koulutettu ja snobistinen - asia johon amerikkalaisuus suhtaututui kaikkein torjuvimmin. Vaikka keskiverto lukija tunnisti klassisen salapoliisin sankariksi, se ei tarjonnut samaistumiskohdetta. Kovaksikeitetty etsivä tarjosi. Hänessä amerikkalainen yleisö tunnisti oman puheensa, elämäntyylinsä, makunsa, arvonsa ja tulonsa. Etsivä oli hyvin tietoinen amerikkalaisuudestaan ja korostetun epäsovinnainen verrattuna stereotyyppiseen brittiläiseen kollegaansa.

Perinteisessä englantilaisessa dekkarissa amatöörisalapoliisi törmää rikokseen, jonka tekijän motiivit ovat yksilölliset, eivät sosiaaliset. Kyseessä on moraalinen valinta tai psyykkinen vika, ei institutionaalinen toimintahäiriö kompleksisessa yhteiskunnassa.

Amerikkalainen salapoliisi on siis työläinen siinä mielessä, että hän saa palkan siitä mitä tekee. Hammettin dekkarit ovat joko valtakunnallisen etsivätoimiston palkkalistoilla tai yksityisyrittäjiä. He toimivat tariffien mukaan, ja raha on heille oleellinen, lähes ideologinen asia, sillä palkkio on merkki yksityisetsivän vapaudesta ja rehellisyydestä. Etsivä ei ole palkkatyöläinen, työnantajan riiston kohde, vaikka hän onkin lojaali toimeksiantajalleen ja työlleen. Bo Tao Michaëlis kutsuu tällaista dekkaria pikkuporvarilliseksi. Hänen mukaansa kysymys on siitä, kuinka paljon rahasta voi tehdä kummallakin puolella lakia: dekkarin moraali on asiakkaan/työnantajan rahapussissa.

Vaikkei allekirjoittaisikaan Michaëlsin kyynistä näkemystä, voi myöntää, että Hammettin etsivien lojaalisuus työnantajaa kohtaan menee harvinaisen pitkälle. Vaikkei etsivä pidäkään asiakkaistaan, hän tekee työnsä, palvelee yhteiskuntaa kunnioittamatta sitä. Salapoliisi tukee järjestelmää jonka arvot ovat hänelle abstrakteja, gangsteri on järjestelmän vihollinen, siksi että sen arvot ovat hänelle abstrakteja, mutta joita hän yrittää rikoksen kautta konkretisoida. Hammettin tekstien käsittelemässä rikollisuudessa on siis vallankumouksellisia piirteitä.

Päinvastoin kuin Fiedler, Michaëlis pitää Hammettin ganstereita taistelevina proletaareina. He eivät käy perinteistä luokkataistelua, vaan rikollista kamppailua sortajia vastaan, joilla on jo aavistus vallankumouksen mahdollisuudesta. Myös Hammettin nimetön etsivä tunnistaa ammuttujen gangstereiden työläisstatuksen: Kaikki neljä olivat tummaverisiä, ulkomaalaisen näköisiä miehiä työasuissa. Suomen-Pete, gangsteri ja työnantaja, edustaa vastuuttoman suurkapitalistin suhtautumistapaa: "Miehille maksetaan siitä, että he asettavat itsensä vaaraan."

Poliisilaitos on esimerkki modernin yhteiskunnan työnjaosta. Poliisilla on organisaationsa, hierarkiansa, käskyvaltasuhteensa, tutkimusmenetelmänsä - ja poliittiset riipuvuussuhteensa. Kovaksikeitetty yksityisetsivä toimii yleensä yksin, mutta hänellä on ainakin kaksi keskeistä ongelmaa: kuinka pelastua korruptoitumatta maailmassa, jota vastaan ja jonka puolesta hän joutuu yhtä aikaa työskentelemään?

Yleinen käsitys on, että Hammettin etsivällä on koodi, johon tukeutumalla hän voi suojella itseään. Steven Marcusin mukaan koodi on kaksijakoinen. Sen ensimmäinen osa on lahjomattomuus ja se on enemmän käytännöllinen kuin moraalinen: kun etsivä ei ota lahjuksia, hän ei joudu työssään riippuvaiseksi rikollisista eikä poliisista. Toinen puoli koodia muodostuu protestanttisesta etiikasta: etsivän eksistenssi on kiinni hänen työssään ja ammatissaan. Ne antavat hänelle identiteetin, sosiaalisen varmuuden ja roolin. : "Heitän menemään siinä kaksikymmentäviisi - kolmekymmentätuhatta rehellistä dollaria, koska haluan olla etsivä, pidän tästä työstä. Ja työstä pitäminen panee tekemään sen niin hyvin kuin osaa. Muuten siinä ei olisi järkeä."

Etsivän toiminnan moraalisten motiivien olemassaoloa on perustellusti epäiltykin. Kun etsivä palauttaa järjestyksen Personvilleen, kyseessä ei ole varsinaisesti työnantajan toimeksianto, sehän on jo peruttu, eikä uskottava yksilötason kostokaan. Hän tietää senkin, että puhdistuksen jälkeen alkaa saatuminen uudestaan. Bentley sanookin, että etsivän toiminnassa on vaikea nähdä minkäänlaista etiikkaa. Hänen väkivallallaan ei ole enempää merkitystä kuin että se pitää hänet hengissä ja auttaa pääsemään eroon niistä, joista hän haluaa päästä.

Hammett kuvasi novelleissaan ja romaaneissaan kieltolain demoralisoimaa yhteiskuntaa, joka oli epäjärjestyksessä ja menettänyt kansalaistensa luottamuksen. Se oli maailma, "jossa tuomari kieltolain aikana saattaa lähetää syytetyn vankilaan yhden salakuljetuspullon takia, vaikka hänellä itsellään on kellari täynnä laitonta alkoholia".

Hammett tarjosi näkökulman tuohon maailmaan, jossa gangsterit ja päättäjät ottivat epäjärjestyksestä irti niin paljon kuin saivat. "Vaikka tämä näkymä selitti vähän, se näytti kaiken kylmässä, neutraalissa valossa." Realismia siis, Madden sanoo.

Klassisessa salapoliisiromaanissa, kuten yleisemminkin viihdekirjallisuudessa maaseutu edustaa pysyvyyttä ja turvallisuutta verrattuna ihmisen rakentamaan kaupunkiin. Idyllisissä kylissä tai maalaistaloissa tapahtuneet rikokset tulivat yllätyksinä, joiden vaikutus oli sitä suurempi, mitä järjestyneempi ja harmonisempi yhteisö ja miljöö oli. Rikos oli yksilöllisen toiminnan tulos, ja sitä motivoivat inhimilliset intohimot, mustasukkaisuus, ahneus, kateus ja viha. Se oli useimmiten vailla sosiaalisia tunnusmerkkejä, koska se oli sattumanvarainen, ihmisen pysyvää käyttäytymistä ja ihmisluonnosta johtuvaa. Tästä syystä rikosta ei voinut selittää yhteiskunnan sosiaalisen systeemin epäonnistumisella. Dennis Porter pitääkin klassista, Christie-tyyppistä salapoliisiromaania koomisena moraliteettina, jonka "tehtävänä on paljastaa jännittävien vaiheiden jälkeen kunniallisen ja lempeän naamion takana oleva ahneus ja mustasukkaisuus".

Maa (land) on amerikkalaisen vapauden ja riippumattomuuden symboli, jonka perässä vaellettiin idästä länteen. Lopulta tuli Atlantin valtameri vastaan, ja vaeltajat asettuivat paikoilleen. Syntyivät suuret teollisuuskaupungit, ja niiden kasvun myötä loppui myös maa. Samalla se merkitsi rajaseudun miehen vapauden päättymistä. Jäljelle jäi nostalgia, kaipuu menetettyyn ja ihmistekoa suurempaan olemiseen. Syntyi myytti luonnosta, erämaan alkukantaisesta vapaudesta ja kaikkiparantavasta voimasta.

Hammettilla myytti luonnosta ilmenee hänen yhteiskunnallisessa pessimismissään. Amerikalta on puuttunut yhteiskuntateoria, jossa eurooppalaiseen tapaan pidettäisiin kaupunkia normaalina yhteiskuntaelämän keskuksena. Ajatus kaupungista kulttuurin kehtona ei saanut tukea siirtolaisilta, jotka uneksivat agraarisesta tasavallasta. Niinpä kaupunkimainen elämänmuoto oli jo ennen teollistunutta aikaa pikemminkin poikkeus normista kuin normaalia.

Koska kaupunki edustaa jo peruslähtökohdiltaan väärää elämänmuotoa, on selvä, etteivät sen istituutiot toimi yksilön hyväksi. Kovaksikeitetyn salapoliisiromaanin miljöö on saastunut symbolisesti ja konkreettisesti. Hammettillä se oli Veristä satoa -romaanin Poisonville, kaivoksen myrkyttämä ja korruptoima kaupunki, joka edustaa samalla kaikkia kaupunkeja.

Elihu Willsson, pohatta joka palkkasi etsivän puhdistamaan paikan, on amerikkalaisen kapitalismin ja sen moraalin ruumiillistuma: "Poika hyvä, ellen minä olisi ollut ryöväri, niin olisin vieläkin Anacondan palkkarenkinä eikä Personvillen Kaivosyhtiötä olisi olemassakaan."

Mutta vaikka Hammettin näkemys onkin pessimistinen, se ei ole vailla uskoa yhteiskunnan kehitykseen. Yksityisetsivä on kaaoksessa olevan maailman pelastaja, sen viimeinen toivo. Kuinka marxilainen Hammettin näkemys sitten on? Steven Marcus pitää Hammettia pikemminkin esi-marxilaisena kuin varsinaisena marxistin prototyyppinä. Hän sanoo, että kirjailijan kapitalistisen yhteiskunnan kritiikki Veristä satoa -romaanissa noudattaa oikeastaan yhteiskuntafilosofi Thomas Hobbesin Leviatha -teoksessaan esitettämiä ajatuksia. Personvillessä vallitsee "kaikkien sota kaikkia ja kaikkea vastaan. Ainoa asia, joka estää yhteiskuntaelämän kaapanneita rikollisia saamasta lopullista valtaa on heidän kykenemättömyytensä yhteistyöhön toistensa kanssa. Se saa heidät kahinoimaan keskenään jatkuvasti ja suistaa heidät takaisin hobbeslaiseen anarkiaan, josta he ovat hetkeksi nouseet.

Muutosta Hammettin maailmassa ei tee vallankumous, sillä etsivä ei usko joukkoihin muuta kuin toisiaan tuhoavana voimana. Hän on induvidualisti, jonka hinta yksilöllisyydestä on elää yhteiskunnan marginaalissa. Se erottaa hänet tavallisesta ihmisestä.

Personvillen kaupunkikuvaa hallitsevat sulattojen kuonakasat. Kaikki ovat Willssonin töissä, muutamaa poliisia ja gangsteria lukuunottmatta. Alamaailma huolehtii kaupungin palveluista - viinanhankinnasta, uhkapelistä ja varastetun tavaran jakelusta. Gansterit toimivat kuin liikemiehet toimisivat, jos uskaltaisivat.

Hammettille amerikkalaisen säädyllisen yhteiskunnan arvostaminen on yhtä kuin ihailla gangstereiden luomaa rikollista maailmaa, joka on modernin kapitalistisen yhteiskunnan rakenteen ja osien tuotos, täysin riippuvainen kapitalistisesta järjestelmästä. Steven Marcus tulkitsee Hammettin tuotannosta esimerkiksi itse Maltan haukan (patsaan) kapitalismin impli- ja eksplisiittiseksi historiaksi: "Se on alunperin osa ryöstösaalista, osa sitä, mitä Marx kutsui primitiiviseksi kokoamiseksi; kun sen jalokivikoristeinen kultaus on peitetty maalilla, siitä tulee mystinen esine, tavara; se on omaisuutta, joka ei kuulu kenellekään - vaikka sitä hallitsisi, ei sitä kuitenkaan omistaisi. Samalla se on toisenlainen luomus, taideteos - mikä sekin osoittautuu valheeksi patsaan paljastuessa lyijystä tehdyksi. Se on todellakin harvinainen lintu."

Hammett ei koskaan myöntänyt olleensa Amerikan kommunistipuolueen jäsen, mutta marxilaiseksi hän tunnustautui. - Mutta hän oli kriittinen marxilainen, tähdensi Lillian Hellman.

Hammett tuomittiin aikanaan vankilaan oikeuden halveksimisesta, vaikka itse asiassa tuomio tuli kommunismista. Miksi hän ei suostunut vastaamaan oikeuden asettamiin kysymyksiin, jolloin hän ketään ilmiantamatta olisi välttänyt tuomion? Hellmanin siteeraa Hammettia: "Vihaan tuollaista helvetin puhetta, mutta sanonpa sinulle, että jos olisi kyse jostain isommasta kuin vankila, vaikka omasta hengestäni, antaisin sen sen puolesta mitä pidän demokratiana, enkä anna poliisin tai tuomarin selittää, mitä minun demokratiasta pitäisi ajatella." Juhlavaa puhetta, kuin Hammettin salapoliisin suusta - tai kuten Julian Symons hiukan kyynisesti huomauttaa - Hellmanin näytelmästä.

Dashiell Hammettin luova kirjallinen ura loppui kahdentoista vuoden kirjoittamisen jälkeen. "On lopun alkua, kun huomaat, että sinulla on tyyli", hän sanoi haastattelijalle vuonna 1957. Tyyli oli löytynyt ja luomisvoima sammunut jo kolmikymmenluvun alussa, jolloin hänestä tuli hollywoodilainen "hackwriter". "Hän ei enää kyennyt hallitsemaan kirjallista tyyliä, sosiaalista ja moraalista hämminkiä, epävakaisuutta ja ristiriitaisuutta, jotka karakterisoivat hänen parhaita töitään", selittää Steven Marcus kirjailijan vaikenemista.

Jos Hammettin poliittinen ajattelu ei varsinaisesti tuottanut ideologista pohjaa hänen teksteihinsä, voisi asian kääntää ympäri: sosiaalisen realistin fiktio antoi pohjan hänen myöhemmälle poliittiselle ajattelulleen, johti Hegelin ja Marxin lukemiseen. Eli teoria tuli käytännöstä.

Kun Hammett kuoli vuonna 1961, hänen poliittiset syntinsä olivat jo anteeksiannetut, ja muistokirjoituksissa ylistettiin hänen panostaan dekkarikirjallisuuden uudistajana. Kun hänet kymmenen vuotta aikaisemmin oli tuomittu vankilaan, puolustajia oli ollut vain yksi, alabamalaisen lehden kriitikko Alan Rankin. Sopiva nimi siviilirohkealle miehelle, joka osasi ja uskalsi julkisesti arvostaa aikalaistaan kirjailijaa, hänkin alan rankin.