Miksi dekkariseura on olemassa?

Amerikkalainen kirjailija ja kirjallisuuskriitikko Edmund Wilson on jäänyt dekkarikirjallisuuden historiaan lajia vastaan hyökänneellä esseellään ”Who Cares Who Killed Roger Ackroyd”. Kirjoitus ilmestyi kuusikymmentä vuotta sitten ”The New Yorker” –lehdessä.

Wilson kirjoitti säännöllisellä ”Books”-palstallaan kaikkiaan kolme dekkarikirjallisuutta mollaavaa kolumnia., Marraskuussa 1944 ilmestynyt ensimmäinen juttu oli nimeltään ”Why Do People Read Detective Stories?” Se alkaa kommentilla, joka oikeastaan selittää osan kirjoittajan negatiivisesta asenteesta. Wilson sanoo, että melkein kaikki hänen tuntemansa ihmiset lukevat salapoliisikertomuksia ja keskustelevat niistä, mutta hän ei voi ottaa osaa keskusteluun. Wilson ei siis tuntenut genreä ja päätti sen takia suhtautua siihen kielteisesti. Hän kertoi lukeneensa yhden Agatha Christien romaanin, mutta kieltäytyi lukemasta toista. Dashiell Hammettiin ”Maltan haukka” ei hänen mielestään ollut paljon sanomalehtisarjakuvaa parempi. Wilsonista ihmiset lukivat dekkareita sen takia, että tunsivat maailmansotien välissä syyllisyyttä ja pelkoa lähestyvästä tuhosta. Rikos, salapoliisi ja murhaaja toivat lievitystä.

Toinen Wilsonin artikkeli oli alkuvuodesta 1945 ilmestynyt ”Who Cares Who Killed Roger Ackroyd”. Tätä analyysia varten Wilson oli lukenut lisää dekkareita. Hän kirjoitti, että Dorothy Sayersin "Nine Taylors” oli yksi hänen ikävimpiä lukukokemuksiaan. Sen sijaan Wilson kertoi pitäneensä Raymond Chandlerin ”Näkemiin kaunokaiseni” -romaanista. Wilson päättää kuitenkin artikkelinsa väitteeseen, että dekkareiden lukeminen oli yksinkertaisesti eräänlainen pahe, joka typeryydessään ja harmittomuudessaan sijoittui jonnekin ristisanojen ratkomisen ja tupakoinnin välille.

Kolmannessa kolumnissaan ”Mr. Holmes, They Were the Footprints of a Gigantic Hound” Wilson jatkaa hapanta ja ristiriitaista arviointiaan. Hän kirjoittaa saaneensa paljon palautetta edellisistä artikkeleistaan. Pääosa kirjeistä on ollut positiivisia, mutta joukossa on myös aggressiivisia dekkarientusiastien hyökkäyksiä. Wilson päätteli tästä, että raivoisat reaktiot vahvistivat hänen käsitystään siitä, että salapoliisikertomukset ovat huumetta, josta addiktit taistelivat kuin tiikerit. Sitten Wilson myöntää itsekin jääneensä koukkuun, nimittäin Sherlock Holmes –tarinoihin.

Edmund Wilsonin tapaus on aika merkillinen. Hän aloitti hyökkäyksen dekkarikirjallisuutta vastaan, koska ei ollut tutustunut siihen ja piti sitä kehnona ajanhukkana, lievensi sitten käsitystään ja lopulta myönsi ihastuneensa joihin genren edustajiin. Paljonhan hän ei ehtinyt lukea artikkeleitaan varten, jotain kuitenkin. Jos hän olisi jatkanut, dekkariesseistiikka olisi voinut saada kuusikymmentä vuotta sitten erinomaisen edustajan.

Wilsonin toisen artikkelin kysymykseen ”Ketä kiinnostaa, kuka tappoi Roger Ackroydin?” on vastattu miljoonia kertoja vuodesta 1926 lähtien, jolloin romaani ilmestyi: se kiinnostaa lukijoita. Christien romaanin hämäystekniikka oli aikanaan mullistava, osa lukijoista järkyttyi, osa ihastui ja romaani on yhä genren klassikoita. Sitä on jäljitelty, ja Pierre Bayard on kirjoittanut siitä mainion esseen tai oikeastaan kirjan ”Who Killed Roger Ackroyd?”, jossa osoitetaan, että Poirot oli itse asiassa väärässä, murhaaja ei ollut tohtori Sheppard, vaan hänen sisarensa Caroline.

Ensimmäiseen Wilsonin kysymys ”Miksi ihmiset lukevat salapoliisikertomuksia” on esitetty myös tuhansia kertoja, mutta vastaukset eivät ole aina samoja eivätkä yhtä analyyttisiä. Somerset Maugham sanoi lukevansa dekkareita rentoutuakseen. Hän sanoi raskaan työpäivän jälkeen tarttuvansa dekkariin mieluummin kuin Sotaan ja rauhaan tai Middlemarchiin. W.H.Audenista oleellista dekkarin kiinnostavuudessa on se, että se on viattomuuden ja syyllisyyden dialektiikkaa. Klassinen murhamysteeri julistaa, että enkeliys on ihmisyydessä eläimellistä puolta hallitsevampi, vaikka molemmat ovat vahvasti mukana ihmisen psyykessä. Graham Greenen mielestä dekkarissa lukijoita kiinnosti se, että murha oli uskonnollinen asia. Dekkarissa etsittiin lopullista totuutta. Jos me lukijoina joskus tuskastumme sormenjälkiin, aikatauluihin ja hovimestarin kieroiluihin, täytyy muistaa että kirjailija, samoin kuin varhaiset teologit, viivyttää akateemisilla yksityiskohdilla kerrontaa.

Umberto Eco puhuu ”Ruusun nimi” –romaania käsittelevässä esseessään dekkarin metafysiikasta. Hänen mukaansa meitä ei kiehdo dekkarissa niinkään väkivalta ja mahdollisuus sen kautta purkaa omia tunteitamme eikä helpotus nähdä sosiaalisen, laillisen ja moraalisen järjestyksen palauttaminen romaanin lopussa. Sen sijaan meitä kiinnostaa päättely sinällään. Jotta mysteerin voi ratkaista, kaikki osat täytyy panna paikoilleen. Lukijan täytyy salapoliisin tavoin ottaa huomioon kaikki mahdollisuudet ja päätellä kuinka ja miksi asiat ovat tapahtuneet - ja olisivatko ne voineet tapahtua eri tavalla.

Varmaan kaikki, jopa kirjallisuuskriitikotkin, lukevat huvikseen. Kaikki ei voi tietenkään huvittaa kaikkia. Antti Tuuri kertoo uusimmassa kirjassaan ”Kuinka kirjoitan romaanin”, että hänellä on nelisenkymmentä Simenonin Maigret-romaania hyllyssään. Kirjoittaessaan omaa kirjaansa hän välttää lukemasta suomalaista kaunokirjallisuutta. Sen sijaan hän lukee Simenonia. Ottaa yhden kirjan hyllyrivin päästä ja luettuaan siirtää sen toiseen päähän. Kun kaikki on luettu, hän voi aloittaa alusta, koska on jo ehtinyt unohtaa ensimmäisen.

Kaikkein parhaimman ja analyyttisimmän vastauksen Edmund Wilsonin kysymykseen ”Miksi ihmiset lukevat dekkareita” olen saanut kirjailija Eila Pennaselta, Suomen dekkariseuran perustajajäseneltä, kääntäjältä ja dekkari-entusiastilta. Eila sanoi, että hän luki dekkareita, koska se oli kivaa. Luulen että tämän takia Suomen dekkariseurakin on olemassa, ja me kaikki läsnäolevat voimme allekirjoittaa Eilan tunnustuksen.