Aku Ankan auton numero

Vanha ankka

Viimeisellä tunnilla Tomi sai kirjelipun. Se tuli luultavasti Mikolta, mutta saattoi tietysti olla keneltä tahansa. Hän työnsi lipun taskuunsa, sillä opettaja oli nostanut katseensa kirjastaan ja tuijotti vihaisesti luokkaa. Tiukkapipoinen täti.
- Peltola, maikka sanoi.
Se oli huomannut, Tomi ajatteli synkästi. Viattomalla naamalla hän sanoi kuitenkin: - Niin, opettaja?
- Tuo se paperi tänne.
Tomi nousi paikaltaan ja kulki käytävää pitkin opettajanpöydän luo. Hän työnsi käden taskuunsa ja ojensi paperilapun sitä odottavalle maikalle. Tämä otti lapun vastaan, oikoi sen auki ja luki. Hämmentynyt ilme levisi hänen kasvoilleen.
- Mitä tämä on olevinaan?
- En minä vaan tiedä, Tomi sanoi. - En ole ehtinyt lukea.
- Kilo munia, kaksi litraa kevytmaitoa ja kilo vehnäjauhoja, opettaja luki.
- Ai se, Tomi sanoi. - Sehän kuulostaa pannukakulta.
- Itse olet pannukakku, opettaja sanoi tympääntyneellä äänellä.
Hän kyllä aavisti, että jossain oli mennyt vikaan.
- Mene paikallesi.
Tomi kääntyi ja iski silmää Mikolle, joka virnuili hävyttömästi peräpulpetissa. Istuuduttuaan paikalleen Tomi kaivoi oikean lapun taskustaan ja avasi sen edessä istuvan selän suojassa. Lappu oli tietysti Mikolta. Siinä luki: Kuka sanoi ja kenelle: kahvi jäähtyy!? Yst vast.täm.riv.pääh.
Tomi repi varovasti vihostaan lapun ja kirjoitti siihen: Mummo Ankka Hansulle herättääkseen tämän hypnoosista. Kysymys: mikä on Aku Ankan auton numero? Tomi taitteli lapun, pani siihen osoitteen päälle ja ujutti takana istuvan pulpetille.
Samassa soi kello ja opettaja alkoi selittää jotakin, mitä pitäisi tehdä seuraavaksi kerraksi. Tomi ei kuullut yleiseltä pulpettien kolinalta ja kotiin lähdön ääniltä mitään. Hänellä ei ollut kiirettä, sillä hänen olisi käytävä ostamassa liikennelaitokselta uusi lippuvihko.
- Lähde mukaan, Tomi sanoi Mikolle käytävässä.
- Emmä ehdi. Pitää mennä suoraan kotiin. Lastenhoito-ongelmia.
- Ei sitten, Tomi sanoi. Oikeastaan hän oli tyytyväinen. - Moi.
Lumi oli keväisen loskaista. Tomi yritti kiertää vetisimmät paikat, jotta talvisaappaat eivät astuisi, mutta rakennustöiden takia joka paikka tuntui olevan täynnä vettä ja sohjonsekaista rapaa.
Divari oli Puutarhakadun ylä päässä vanhassa kivitalossa. Siinä oli ollut aiemminkin divari, mutta se oli lopettanut jo pari vuotta sitten. Nyt oli ilmestynyt jokin uusi yrittäjä. Tai entinen, mistä sen tiesi.
Tomi pysähtyi näyteikkunaa tekevän tuhruisen lasin ääreen ja katsoi sisään. Lasista ei juuri erottanut kuin oman naamansa, peremmälle myymälään ei näkynyt. Sen näki, että keskelle huonetta oli kannettu pari pöytää ja niille oli lastattu lehtiä. Ikkunassakin oli pääasiassa lehtiä. Alastomien naisruumiitten joukossa oli tekniikkaa ja veneilyä käsitteleviä julkaisuja. Oli muutama kirjakin, vanhoja pahvikantisia dekkareita.
Tomi työnsi oven auki ja säpsähti kovaäänistä kelloa, joka ilmoitti asiakkaan tulosta. Pahemmin se ei henkilökuntaa tuntunut häiritsevän, sillä ketään ei ilmestynyt näkyviin. Tomi katseli liikkeessä ympärilleen. Hän oli huomannut uuden divarin ilmestymisen edellispäivänä ajaessaan sen ohi isänsä kanssa ja päättänyt tulla katsastamaan paikan, ennen kuin rillipäiset sarjakuvankerääjät keksisivät liikkeen ja veisivät kaiken. Siksi hän ei ollut puhunut asiasta vielä mitään kenellekään. Hän seisoskeli hetken paikallaan, mutta kun kukaan ei tullut esiin nurkista, hän alkoi hienovaraisesti tutkia paikkaa. Näytti tavanomaiselta parin kuukauden divarinyritykseltä. Miestenlehtiä, harrastuslehtiä, viihdelukemistoja. Sarjakuvalehtiä ei näkynyt.
- Mitä poika, sanoi ääniä äkkiä Tomin takaa.
Hän käännähti ympäri ja tuijotti suoraan parrakkaaseen mieheen, joka poltteli savuketta ja nojasi rennosti lehtikasaan.
- Katselen tässä vähän, jos jotain löytyisi, Tomi sanoi.
- Niin varmaan, mies sanoi. - Tämä ei oikeastaan ole vielä auki.
- Ovi oli auki ja ajattelin... Tomi alkoi selittää, mutta mies huitaisi kädellään.
- Ovi oli auki ja asiakas on aina oikeassa. - Mitä sinä sitten haluaisit löytää? Olisi tarjolla hienoja ensipainoksia.
- Sarjakuvia, Tomi sanoi.
- Millaisia?.
Poika kohautti olkapäitään.
- Mitä vaan, mitä minulla ei ole ja mihin on varaa.
Mies nyökkäsi ja hieroi toisella kädellään leukaansa.
- Olen kuullut, että vanhemmista sarjakuvista maksetaan aika mukavia hintoja, hän sanoi.
- Jotkut maksaa, Tomi sanoi varovasti. - Sellaiset, jotka välttämättä haluavat jonkin lehden.
- Niin.
Mies näytti mietteliäältä. Hän katseli tupakassaan kasvavaa tuhkaa ja karisti sen lattialle. Sitten hän meni nurkassa olevan kangasverhon luokse ja katosi näkyvistä. Tomi kääntyi tutkimaan lehtipinoja uudestaan.
Kaikki oli todella vielä keskeneräistä. Hyllyillä ei ollut paljon kirjoja, lehdet olivat epäjärjestyksessä. Tämä olisi hyvä sauma tehdä vuosisadan löytöjä, jos nyt tällaisessa puolipornodivarissa niitä voisi yleensä tehdä.
- Katsos tätä, miehen ääni sanoi ja kun Tomi kääntyi, hän näki divarinpitäjän tulleen taas esirippunsa takaa myymälän puolelle. Kädessä miehellä oli jokin lehti.
Tomi tarttui miehen ojentamaan lehteen ja katsoi sen kantta. Sähkövirta kulki päästä jalkoihin. Tomi tunsi kuinka poskipäitä alkoi kuumottaa. Mies vilkaisi välinpitämättömästi sormissaan käryävää tupakkaansa, veti savua suuhunsa ja katsoi sitten poikaan. Tomi oli jo saanut hengitystään tasaantumaan, pyyhkäisi hihalla nenäänsä ja selasi sitten lehteä. Se oli Aku Ankan ensimmäinen suomeksi ilmestynyt numero. Lehden sivut tuntuivat hiukan haperoilta, kuvien värit olivat haalenneet, mutta tikkukirjaimet seisoivat vielä tummina ja hyvin luettavina puhekuplien sisällä.
- Mitä maksat? mies sanoi äkkiä.
- Tuota, Tomi sanoi ja yritti ajatella nopeasti.
Tämä olisi ainoalaatuinen tilaisuus, mutta mistä hän saisi rahaa tarpeeksi. Taskussa ei ollut kuin viisikymppiä linja-autolippua varten. Se ei riittäisi, mutta pankissa hänellä olisi toista tonnia. - Satanen, Tomi sanoi käheästi ja nielaisi samalla.
Hän vaihtoi jalkaa ja oli tutkivinaan lehteä tarkemmin. Se oli hyvin pidetty numero, luettu varmaan vain sunnuntaisin silkkihanskat kädessä. Tomi käänsi sivua. Hän tunsi kuinka jännitys alkoi tärisyttää kättä, mutta hän pakottautui rauhalliseksi. Silmäkulmastaan omi näki, kuinka mies rypisti mietteliäänä otsaansa. Poika käänsi lehden ympäri ja katsoi sen takakantta. Sen kulmassa oli osoitelipuke.
- Jaa, mies sanoi. - Minä oli ajatellut kyllä enemmän.
- Kuinka paljon? Tomi sanoi hiukan liian nopeasti.
Harmistuneena omaan kömpelyyteensä hän alkoi uudestaan tarkastella lehteä ja käänsi varovasti sivua. Jokin risahti ja paperilippu leijaili lattialle.
- Oho, hän huudahti luullessaan sivun repeytyneen, mutta paperi olikin vain osoitelippu, jonka liima oli kuivunut pitämättömäksi.
- Ainakin kolmesataa, mies sanoi ja silloin Tomi tiesi, että mies bluffasi. Se ei tiennyt Akun todellista arvoa.
- Kolmesataa! Tomi naurahti ja mies tulkitsi naurun väärin.
- Mutta voidaanhan siitä neuvotella.
- Satakaksikymmentä, Tomi sanoi.
- Kaksisataa, mies sanoi.
- Sataviisikymmentä.
- Olkoon, mies sanoi. - Sataviisikymmentä markkaa.
Tomi mietti. Nyt olisi oltava tarkkana, väännettävä naamalle sopivan tuskainen ilme, epäröitävä ja sitten vasta päätettävä muka vastahakoisesti.
- OK, Tomi sanoi hetken päästä. Sataviisikymmentä. Mutta mulla ei ole mukana sitä, voinko mä varata sen... huomiseen?
Mies näytti selvästi tyytymättömältä. Hän kohautti olkapäitään ja ojensi kätensä kohti lehteä.
- Huono juttu, hän sanoi. - Se voi mennä... huomiseen mennessä.
- Mä tulen sitten tänään takaisin, Tomi sanoi. - Käyn pankissa.
- Hyvä, mies sanoi selvästi ilahtuneena. - Tee se.
Tomi poistui saman tien kaupasta yrittäen näytellä yhä välinpitämätöntä, vaikka jaloissa melkein poltti.

Outo juttu

Hän suunnisti kohti pankkia. Entäpä jos hän ei saisi rahaa ulos tililtään? Pitäisikö hänen vain yksinkertaisesti ryöstää pankki. Tai ottaa laina. Vakuudeksi hän voisi näyttää pankinjohtajalle sarjakuvahinnaston.
Loppumatkan hän juoksi. Kaikki tuntui melkein unelta, mutta totta se kuitenkin oli. Tai sen täytyi olla, hän ei uskaltaisi luottaa siihen ennen kuin lehti olisi hänen hyllyllään.
- Kun ei ole pankkikirja mukana ja pitäisi nostaa rahaa tililtä, Tomi selitti tutunnäköisimmälle pankkivirkailijalle.
- Muistatko tilinnumeron? nainen kysyi. - Tomihan sinä olet?
- En minä muista. Siis tilinumeroa, Tomi sanoi. Tuntui helpommalta, kun nainen tunsi hänet.
- Paljonko?
- Sata viisikymmentä.
- Jaha, nainen sanoi ja naputti konetta.
Hän kuittasi ja virkailija latoi rahat tiskille. Hän tunki setelit lompakkoonsa, kiitti ja poistui ovesta.
Autot lennättivät loskaa jalkakäytäville, mutta hänellä ei ollut aikaa kiertää rapakoita. Nyt oli kiire, saappaat ehtisivät kuivua monta kertaa. Hän vilkaisi kelloa. Divarista lähtemisestä oli puolisen tuntia. Toivottavasti kukaan ei ollut ehtinyt tulla väliin. Hän juoksi, väisteli vastaansa tulevia ihmisiä, mutisi anteeksipyyntöjä ja vasta kun kivitalo näkyi, hän hidasti kulkuaan ja yritti saada hengitystään tasaantumaan.
Hän tarttui oveen, veti syvään henkeä ja laskeutui sisälle divariin. Myymälä oli tyhjä, kuten ensimmäisellä kerrallakin. Tomi pysähtyi keskelle huonetta odottamaan, että joku tulisi takahuoneesta esille. Kun ketään ei vain ottanut kuuluakseen, hän rykäisi äänekkäästi ja odotti sitten sen tehoa. Kukaan ei kuitenkaan tullut.
- Tällä menolla putiikki ei pysy kauan pystyssä, Tomi mutisi.
Epäröiden hän lähestyi takahuoneen oviverhoa, rykäisi vielä kerran ja kun mitään ei tapahtunut, veti verhon syrjään. Takahuone oli tyhjä. Samassa ovikello rämähti. Säpsähtäen Tomi kääntyi ympäri. Ovesta tuli sisään tuntematon mies, joka kantoi suurta pahvilaatikkoa.
- Päivää, Tomi sanoi.
Mies ähkäisi tervehtimättä ja laski laatikon lattialle.
- Mitäs sinä kurkit?
- Kun täällä ei ollut ketään, Tomi sanoi hämmentyneenä.
Mies katseli epäystävällisesti poikaa.
- Se ei oikeuta työntämään nenäänsä vieraisiin paikkoihin, hän sanoi.
Tomi nielaisi.
- Minä tulin hakemaan sitä Ankkaa.
- Mitä Ankkaa?
- Täällä oli toinen mies puoli tuntia sitten.
- Ai sitä Ankkaa, mies sanoi hitaasti. - Hetkinen vaan. Sitten hän meni oviverhon taakse ja tuli takaisin sarjakuvalehti kourassa. Hän ojensi lehden Tomille.
- Mutta... Tomi sanoi.
- Mitä mutta, mies sanoi ja katsoi ilmeettömästi poikaa.
Tomi painoi katseensa lattiaan. Pöydän jalan alta pilkisti paperilappu. Mitä tämä nyt oikein oli? Eihän tämä lehti ollut ensimmäinen suomalainen Aku Ankka, vaan joku kuusikymmenluvun alun numero.
- Tämä ei ole se lehti, Tomi sanoi.
- On se, mies sanoi. - Sataviisikymmentä markkaa.
- Ei ole, Tomi sanoi. Hän katsoi takasivua. Siinä ei ollut osoitelippua. - Häivy sitten, mies sanoi tylysti. - Jos se ei kelpaa, ei tarvitse tulla toiste vaivaamaan.
Tomi nosti repun olkapäälleen, pujotteli lehtipinojen välistä ulko-ovelle ja työntyi ulos. Ovikello rämähti hänen takanaan. Liikkeen edessä oli pakettiauto, jonka sivuovi oli auki. Tavaratila oli täynnä pahvilaatikoita, joissa oli kirjoja ja lehtiä. Auton kyljessä oli liikkeen kaksi osoitetta. Firmalla näytti olevan toinen divari Paimiossa. Parrakas mies istui ohjaamossa ja katsoi Tomia osoittamatta mitään tuntemisen merkkejä.
Oli alkanut sataa räntää. Tomi poikkesi ostamassa kuukausilipun ja käveli torille odottamaan bussia. Juttu oli kummallinen. Ensin oli todella omituista, että joku saattoi kaupata Aku Ankan ensimmäistä numeroa. Toki sellaistakin voi tapahtua. Mutta sitten koko Aku oli haihtunut ilmaan ja vieläpä myyjäkin. Eihän kukaan pakottanut divarinpitäjiä myymään mitään, se oli heidän harkinnassaan, mutta mistä johtui se epäystävällisyys, joka oli ollut parrattoman miehen äänessä? Tomi nousi bussiin ja ajatteli koko matkan jutun omituisia piirteitä. Oliko häntä tahallaan kiusattu ja juoksutettu?
Tomi nousi bussista kaupan kohdalla ja alkoi kävellä hitaasti kohti kotia. Toisaalta oli hyvä, ettei hän ollut maksanut älytöntä summaa lehdestä, mutta hän tiesi, että tuskin enää koskaan tulisi vastaan tilaisuutta pitää edes kädessä niin harvinaista ja arvokasta sarjakuvalehteä.
- Kääk, Tomi huokasi painaessaan hissin nappulaa.

Aivoriihi

- Todellinen ystävä! Mikko sanoi. - Löytää uuden divarin, eikä vihjaa siitä muille.
- Mutta kun, Tomi kiemurteli. - Sulla oli kiire.
- Höh, Mikko sanoi halveksivasti. - Niin kiirettä ei ole koskaan, etteikö yhtä antikvariaattia ehtisi syynätä läpi.
- Niin kai, Tomi sanoi kyllästyneesti. - Kyllä nyt uhotaan.
- Muistatko kun ostin ne vanhat mustikset? Mikko sanoi. – Silloin sieltä Brahenkadulta?
- Vieläkin hävettää, Tomi sanoi. - Roistot on erikseen.
- Se oli olevinaan vitsi, Mikko huokasi. - Mä vaan sanoin, että saako näistä alennusta, kun nää on niin vanhojakin.
- Kävi mummeroa sääliksi.
- Höh, Mikko vähätteli. - Se sai kuitenkin sata prosenttia voittoa. Pikemminkin käy kateeksi. Luuletko, että se ei ymmärrä lehtien päälle? Se myisi vaikka oman mummonsa, jos se olisi lehti ja hengissä.
He istuivat Tomin huoneessa ja hän oli kertonut divarijutun Mikolle. Tämä ei oikein ottanut koko asiaa tosissaan, vaan yritti lyödä homman leikiksi.
- Sä olet ehkä nähnyt unta. Ainahan sä olet haaveillut saavasi jostain Ankan eka numeron. Nyt se mies näytti sulle jotain vanhempaa numeroa ja sä luulit sitä alkuperäiseksi.
- Kai mä nyt ekan tunnen jos sen näen, Tomi sanoi halveksivasti. - Et kai sä tosissas rupee väittämään, että mä olisin nähnyt unta?
Mikko katsoi silmät puoliummessa Tomia, veti toista suupieltä ylöspäin ja yritti hymähtää halveksivasti kuin Humbrey Bogart.
- En tietty. Net on roistoja.
- Hölmö! Tomi tuhahti.
- Komento takasin, Mikko sanoi. - Sinä olet nähnyt unta.
- Enkä...!
- Joku siis valehtelee, Mikko sanoi. - Tässä on jotain mätää.
Television ääni kuului olohuoneesta. Leena katsoi lasten ohjelmaa. Astiat kilahtelivat keittiöstä.
- Mutta miten sen todistaa? Mikko mietti. - Miten saa selville sen, että äijät huijaavat?
- Ketkä äijät? Tomi sanoi.
- Sinä sanoit, että niitä oli kaksi: partaäijä ja parraton. Ne.
- Ottaako pojat teetä? Tomin äiti sanoi ovelta.
- Joo, Tomi sanoi. - Pojat ottaa.
- Siinä lehdessä on jotain hämärää, Mikko mietti. - Ajattele nyt: sinä tarjoat siitä älyttömän hinnan. Se mies haluaa myydä, mutta sitten ei haluakaan. Eikä se edes itse ole sanomassa sitä, vaan se toinen. Ne haluaa antaa kuvan, ettei sitä lehteä ole ollut olemassakaan!
- Tai se toinen halusi myydä sen omaan laskuunsa, Tomi sanoi. - Pimittää toiselta.
- Sekin on mahdollista, Mikko sanoi. - Ihan hyvin. Mutta musta tuntuu kuitenkin siltä, että ne halusivat, että sinä putoat kuvioista noin vain.
Hän napsautti sormiaan.
Teetä juotaessa Tomi muisti.
- Siitä Akusta tipahti osoitelippu, kun mä selasin sitä.
- Nykyään on niin huonoja nuo liimat, äiti sanoi.
- Ennen käytettiin perunaa, isä sanoi.
- Eikö niitä syöty? Leena ihmetteli.
- Kysymys on sarjakuvista ja niiden osoitelipuista, Tomi sanoi.
- Minulla oli yksi luokkatoveri, joka oli innokas sarjakuvien ja kirjojen kerääjä, isä sanoi.
- Ai, Tomi kiinnostui. - Mikset sinä kerännyt. Olisi nyt upea kokoelma.
- Meillä on rojua muutenkin tarpeeksi, äiti sanoi.
- Hän ei lainannut koskaan mitään kellekään, isä muisteli.
- Pihi kundi, Mikko sanoi.
- Antoi hän kyllä kotonaan lukea, ei sen puoleen. Mutta ehkä hän ei vain luottanut lainaajiin.
- Minä ymmärrän, Mikko sanoi. - Ei kannata luottaa. Lehdet on täynnä voileipätahroja ja hilloa.
- Ei ollut siihen aikaan televisioita, isä muisteli haikeana.
- Mennääs me, Tomi sanoi. - Tulee pian muistoja pula-ajasta.
Mikko kiitteli teestä ja he menivät takaisin Tomin huoneeseen.
- No? Mikko sanoi.
- Sen lipun täytyy olla vielä siellä lattialla.
- Entä sitten?
- Siitä näkee, kenelle se lehti on aikanaan tullut.
- Aha, Mikko sanoi. - Ja sitten me viedään se sille ja sanotaan että anteeks vaan, kun tää on viipynyt neljäkymmentä vuotta, mutta postilaitokseen voi aina luottaa?
- Me tiedämme sitten, kenelle se lehti on kuulunut ja voimme selvittää, mistä koko homma on peräisin.
Mikko haukotteli leveästi ja pudisteli päätään epäilevästi.
- Ajattele nyt, kuinka paljon välikäsiä siihen mahtuu. Sehän on voinut vaihtaa majaa vaikka joka vuosi. Joka kymmeneskin vuosi tekee jo ainakin kolme-neljä perhettä. Ei onnistu.
Tomi ajatteli asiaa, vaikealta tuntui.
- Niin kai, hän sanoi. - Mutta muutakaan jälkeä ei ole seurattavaksi.
Sitten hän synkistyi.
- Jos sitäkään. Jos se lippu on siivottu pois.
- Käydään huomenna, niin nähdään, Mikko sanoi. - Katsotaan, onko asiassa mitään perää.

Tutkimuksia

Koulun jälkeen he kahlasivat kevätloskan läpi kohti divaria. Mikko oli hahmotellut suunnitelman: hän menisi muina miehinä kyselemään sarjakuvia antikvariaatista ja Tomi jäisi tarkkailemaan ympäristöä. Ehkä jotain ilmestyisi näkyviin. Myyjä tai myyjät tuntisivat Tomin, hänen ei olisi viisasta näyttäytyä.
- Sitä paitsi, minä olen kohtuullisen ovela mies, joten onkin parempi, että sinä pysyttelet pois jaloista.
Tomi mutisi omia käsityksiään Mikon oveluudesta, mutta tyytyi toisen ehdotukseen. Olihan se kohtuullinen, vaikkei ollutkaan hänen itsensä keksimä.
Puutarhakadun kulmassa pojat pysähtyivät.
- Jos tulee vaikeuksia, vihellän, Mikko sanoi.
- Vihellät mitä?
- Kuusi säkeistöä Varsinaissuomalaisten laulua.
- OK, Tomi sanoi. - Vihellä sitten oikein.
Hän jäi talon nurkalle, vetäytyi vain hiukan sivummalle kadun varteen pysäköityjen autojen katveeseen, mistä saattoi nähdä divarin ikkunan. Sisälle ei nähnyt , sillä lika kiilteli lasin pinnassa niin, että sitä olisi saattanut käyttää peilinä.
Ovikellon rämähdys kuului kadulle asti. Ainakin liike oli auki. Kadulla kulki ihmisiä, jotka kiiruhtivat koteihinsa ja töihinsä. Tomi tuijotti niin kiinteästi divarin ovea, ettei huomannut pakettiautoa Se oli parkkeerattu pysäköintikieltomerkin taakse ja vasta auton oven paukahdus sai pojan hätkähtämään. Parrakas mies kulki jalkakäytävän poikki kohti liikkeen ovea. Tomi painautui piiloon. Mies avasi divarin oven ja katosi näkyvistä.
Samassa ovi kävi uudestaan ja Mikko ilmestyi näkyviin. Rauhallisesti hän tuli kadulle, kääntyi rakennuksen nurkan ympäri ja alkoi talsia sitten pitkin jalkakäytävää poispäin liikkeestä. Tomi läksi perään, otti muutaman juoksuaskelen ja saavutti pian toisen.
- No? hän kysyi. - Miten kävi? - Siellä on pikkukundeja tupa täynnä sarjakuvia kyttäämässä, Mikko sanoi. - Normaalikamaa, ei mitään järkevää.
- Saitko sen lipun?
- Oli siellä muutama kuuskytluvun korkkari, Mikko sanoi. – Pitävät kohtuullisia hintoja.
- Entä lappu? Tomi tuskaili.
- Kyselin vähän sarjakuvista, Mikko sanoi. - Tiukkasin vanhempia ja se parraton tuli kai vähän epäluuloiseksi, herkesi vähäpuheiseksi.
- Sitten tuli se partaäijä sisään, Tomi sanoi.
- Se meni suoraan takahuoneeseen.
- Mä lähdenkin sitten kotiin, Tomi sanoi. - Terve.
- Älä hölmöile, Mikko sanoi. - Sainhan minä sen lapun. Mennään Eklulle.
He istuivat Eklundin tavaratalon kahviossa ja katselivat osoitelipuketta.
- Markku Salo, Lieto, as., Mikko tavasi jo vaikka kuinka monennen kerran. - Mitä tämä pikku lappu kertoo meille?
- Sen, että Salon Markku on tilannut Akun näytenumeron silloiseen kotiosoitteeseensa, joka oli Liedon asemalla.
- Asemanseudulla, Mikko sanoi. - Yli kolmekymmentä vuotta sitten se oli pieni paikka, kaikki tunsivat toisensa.
- Kyllä ne tuntevat varmasti vieläkin, Tomi arveli.
- Sitten kaikki on helppoa. Matkustamme Lietoon, kyselemme ihmisiltä, mistä löytää M. Salon, kuulustelemme hänet pystyyn ja...
- Ja?
- Olemme onnellisia, Mikko sanoi.
He joivat limonaatit loppuun ja suorivat ulos koko tavaratalosta.
- Jos mennään kirjastoon ja katsotaan vanhasta puhelinluettelosta, josko Saloilla on ollut telehvooni silloin, Mikko ehdotti.
- Jokos se oli silloin keksitty? Tomi ihmetteli.
- Ei, Mikko sanoi. - Ne käytti norsua. Tietsä: häntä pannaan toiseen korvaan, toinen kärsää käyttää.
- Ai joo, Tomi sanoi. - Niin tietysti.
Pääkirjasto oli lähellä Eklundia ja he päättivät tehdä kirjastokeikan heti, jotta asiassa päästäisiin eteenpäin.
- Mikäli se nyt yleensä on mahdollista, Tomi sanoi. Hän ei ollut lainkaan vakuuttunut omista tai Mikon tutkivista kyvyistä.
He marssivat neuvontaan ja rillipäinen kirjastovirkailija kuunteli hiukan kummissaan poikien tilausta.
- Vuoden 1952 puhelinluettelo?
- Joo, Mikko sanoi. - On päässyt muutama numero unohtumaan.
- Sen jälkeen ovat numerot kyllä muuttuneet monta kertaa, virkailija sanoi. - Mutta sehän on teidän asianne.
Pojat kirjoittivat tilauslapun ja antoivat sen sitten naiselle.
- Tämä kestää jonkin aikaa, sillä varastosta haetaan kirjoja vain kerran tunnissa. Seuraava haku on kahdenkymmenen minuutin päässä.
- Voi itku, me ei ennätetä tasan bussiin, Tomi sanoi.
- Voi voi, Mikko sanoi. - Pikku siskoni joutuu olemaan yksin kotona. Siitä voi tulla nuorisorikollinen kirjaston takia.
Nainen hymähti ja nousi paikaltaan.
- Jos asia on noin vakava, kirjastolaitos joustaa. Neuvokaa te asiakkaita sillä aikaa, kun minä käyn hakemassa luettelon. Vai haluatteko nähdä sen mikrofilmillä?
- Kiitos, katalookina vaan, Mikko sanoi.
He maleksivat kirjastosalissa ja odottivat naista. Vajaan viiden minuutin kulutta hän saapuikin takaisin kainalossaan vaaleankeltainen ohut luettelo.
- Tämä saa vain lukusaliin, virkailija sanoi.
- Ei se mitään, Mikko sanoi. - Me katsotaan se tässä.
Liedon kohdalla ei ollut puhelimia omistavia Saloja kuin muutama, asemanseudulla ei yhtään.
- Terveisiä, Tomi sanoi. - Tässä ollaan, eikä eteen päin päästä.
Mikkokin näytti masentuvan. Sitten jokin ajatus kirkasti hänen otsansa.
- Jos näistä on joku tämän Aku-Markun sukulainen?
- Että soitetaan niille ja kysytään? Tomi sanoi. - Puhelu haudan takaa.
- Kyllä me jotain keksitään, Mikko tuhahti. - Mennään sinne Asemanseudulle, etsitään vanhin alkuasukas ja kysytään siltä.
- Viedään sille lasihelmiä ja tulivettä, Tomi ehdotti.

Edistystä

- Nyt tämä alkaa kulkemaan, Mikko sanoi tyytyväisenä.
- Nyt tämä alkaa kulkea, Tomi korjasi.
- Älä ala opettamaan isääsi, Mikko sanoi. - Eikö ollutkin hyvä idea käydä Liedossa?
- Käykää Liedossa, löytyy tiedossa, Tomi myönsi. - Mutta kuinka tästä? Mikko ummisti silmänsä ja nojautui taaksepäin tuolissaan. He olivat tehneet Liedon keikan seuraavana päivänä ja sulattelivat nyt retken antia Mikon huoneessa.
- Mitä me tiedämme? Mikko sanoi ja pani sormenpäät vastakkain.
- Sen, että ystävämme Aku-Markku muutti Liedosta kaupunkiin ollessaan yksitoista vuotta ja mennessään oppikoulun ensimmäiselle luokalle.
- Ja minne päin Ankkalinnaa Aku-Markku muutti? Mikko sanoi.
- Stålarminkadulle, Tomi sanoi. - Hän meni Norssiin.
- Jep, Mikko sanoi. - Mutta entä sitten?
- Teemme näin, Mikko sanoi. - Haemme kirjastosta Norssin vuosikertomuksia ja etsimme Salon viimeisten kouluvuosien koulukavereitten nimiä. Joku niistä asuu varmasti kaupungissa ja tietää, missä Aku-poju nykyään majailee. OK?
- OK, Tomi sanoi.
Koulun jälkeen he poikkesivat divariin. Tomi ei halunnut tulla mukaan, sillä hän epäili molempien miesten muistavan hänen naamansa.
- Kieltämättä se on hiukan... mieleenpainuva, Mikko virnuili, mutta oli samaa mieltä; Tomin kannatti toistaiseksi pysytellä hiukan syrjässä.
Mikko viipyi divarissa melkein puoli tuntia ja tuli sitten ulos muovikassi kainalossa. Puolijuoksua hän kipaisi kulman taakse ja aukoi jo pussia, kun Tomi ennätti hänen vierelleen.
- Pojilla on kuumaa kamaa, Mikko sanoi. - Katso.
Muovikassissa oli puolenkymmentä Sarjakuvalehteä, kaikki kuusikymmenluvun alusta.
- Mitä maksoit? Tomi kysyi.
- Arvaa?
- Varmaan aika vähän, eihän sulla ollut rahaa juuri mitään.
Mikko nyökkäsi.
- Kympin kappale, hän sanoi.
- Se on rikollista, Tomi sanoi kateellisena. – Niin kuin veisi vanhukselta tikkunekun.
- Katso, Mikko sanoi ja käänsi kädessään olevan lehden ympäri ja painoi etusormensa yläkulmassa olevan nimilapun jäännösten alle. Lappu oli irroitettu repäisemällä, mutta kaikki ei ollut lähtenyt.
- ..alo, ...larminkatu ..., Tomi tavasi. - Ei kai vaan?
- Meidän Aku-Markkumme, Mikko sanoi tyytyväisenä. - Joko hän on myynyt koko omaisuutensa divariin, tai sitten...
- Mennään kirjastoon, Tomi sanoi. He aloittivat vuosikertomuksesta vuodelta 1959. Markku Salo oli aloittanut silloin koulunsa Norssissa. Vuonna 1966 hän katosi näkyvistä, mutta ilmestyi taas 1967. Oli jäänyt luokalleen. Ylioppilaaksi mies oli päässyt 1968.
- Katsotaan tästä viimeiseltä luokalta, Mikko sanoi. – Kirjoita ylös, kun minä luen nimiä. Ahlbeck, Taina.
- Ei naisia, Tomi sanoi. - Ne on kuitenkin naimisissa ja niillä on nimenä Mönkkönen ja Virtanen ja Rosberg.
- Berg, Nils, Mikko sanoi ja Tomi kirjoitti.
Luokka oli ollut naisvaltainen, miehiä oli vajaa kymmenen. Ne olisi pian kirjattu.
- Peltola, Johannes, Mikko sanoi.
- Kuka? Tomi hämmästyi.
- Peltola, Johannes, Mikko sanoi.
- Meidän isä, Tomi sanoi tyrmistyneenä. - Olisihan se pitänyt muistaa. Silloin yhtenä iltana se puhui kaveristaan, joka keräsi sarjakuvia.
- Ai joo, Mikko sanoi. - Nythän tämä alkaa selvitä.
He veivät vuosikertomukset takaisin lukusalin hoitajalle ja menivät sitten ulos. Kaupungin puutarhaosaston miehet katkoivat joen rannan lehmusten oksia. Kevät oli tulossa kovaa vauhtia. Pian lähtisivät Halisten ukot liikkeelle joen yläjuoksulta, moottoriveneitä alkaisi ilmestyä laitureihin ja koulu loppuisi. Mutta siihen oli vielä aikaa ja monta mutkaa matkassa.
Kauppatorilla he hyppäsivät bussiin ja ajoivat kotiin. Leena oli jo tullut koulusta ja luki sanomalehteä vanhempien makuuhuoneen sängyn päällä maaten poikien tullessa sisään.
- Minä soitan isälle töihin, Tomi sanoi.
Hän näppäili viraston numeron ja kun keskus vastasi, pyysi Peltolalle. Kesti hetken ennen kuin miesääni vastasi.
- Moi, Tomi täällä. Kuule, muistatko, kun puhuit siitä kaveristasi, joka keräsi sarjakuvia? Mikä sen nimi oli? Mikko kuunteli jännittyneenä vierestä. Tärppäisikö.
- Selvä, Tomi sanoi ja iski silmää toverilleen. - Tiedätkö, mistä sen saisi kiinni?
Tomi kuunteli hetken aikaa isänsä puhetta, otti sitten kynän ja kirjoitti puhelimen vieressä olevaan muistilehtiöön jotain.
- Muuten vaan, hän sanoi. - Kiitti sulle. Hei.
- No, Mikko sanoi, kun Tomi laski puhelimen luurin paikoilleen.
- Ei se tiennyt varmasti missä se on, mutta epäili, että jossain Rauman suunnalla.
- Ganalim barttal, Mikko sanoi pettyneenä.
- Se on kuulemma lakimies, pitää toimistoa, joten on se helppo löytää, Tomi sanoi. - Katsotaan lehdestä, siellähän ne ilmoittaa.
He repivät päivän lehden vastaan panevan Leenan käsistä ja selasivat esiin asianajajien ja lakiasiaintoimistojen listat. Ja siellä se komeili: Lakiasiaintoimisto Salo, Markku, Rauma.
- Jippijai, Mikko sanoi. - Nyt ei muuta kun soitetaan sille ja kysytään.
- Se on sitten sun vuorosi, Tomi sanoi.
Mikko ei vastustellut, vaan väänsi suuntanumeron ja sen perään toimiston numeron.
- Täällä puhuu Mikko Alanen, hän sanoi. - Onkohan ... asianajaja Salo paikalla.
Hän odotti hetken, nyökkäsi sitten Tomille ja kuiskasi sivuun: tuomari on konttorissa.
- Hyvää päivää, Mikko sanoi yhtäkkiä. - Minä olen Mikko Alanen ja teidän entisen luokkatoverinne pojan kaveri.
Toisessa päässä tuli ilmeisesti hämmentynyt hiljaisuus, koskapahan Mikolle tuli kiire selittää lisää. - Tuota, tehän olitte Johannes Peltolan luokalla. Joo, no, minä olen tämän Johannes Peltolan pojan kaveri. Justiin niin. Tomille hän kuiskasi: - Alkaa ymmärtää, kun kahdesti selittää. Puhelimeen hän sanoi: - Kun löysimme divarista teille Lietoon tulleen Aku Ankan ensimmäisen numeron, niin ...
Mikko keskeytti puheensa ja kuunteli. Puna alkoi kohota hänen korvannipukoihinsa.
- Joo, ei tietystikään varma, koska ei me saatu sitä. Mutta osoitelippu tippui ja sen perusteella me...
Mikko kuunteli vielä hetken, sanoi sitten Tomin puhelinnumeron ja pani luurin paikoilleen.
- Ei se ole enää kiinnostunut sarjakuvista, Mikko sanoi pettyneenä. - Se epäilee, että on jossain vaiheessa heittänyt kaikki menemään tai antanut sukulaislapsilleen koko sarjakuvakokoelmansa.
- Se on väärin, Tomi sanoi. - Mitäs nyt tehdään?
- Vaihdetaan alaa, Mikko sanoi. - Divarinpitäjät huomasivat, että sinä aioit viedä lehden pilkkahinnalla ja peruivat kaupan. Eivät iljenneet sanoa suoraan.
Tomi huokasi.
- Tylsiä kundeja.

Arvoitus ratkeaa

Seuraavana päivänä rehtori tuli luokkaan kesken tunnin. Se oli harvinaislaatuinen tapaus. - Peltola ja Alanen, tulkaapas tänne, hän sanoi.
Tomi kertasi mielessään kaikki pahat tekonsa, muttei keksinyt mitään tarpeeksi hirveää, että siitä olisi kannattanut olla huolestunut
Oven raosta rehtorin selän takaa vilahti jotain sinistä ja Tomin sydän hyppäsi entisestään.
- Poliisi, kuiskasi joku etupenkkiläinen ja kylmä jännitys tuntui leviävän kuin iskusta luokkaan.
- Hyvästi, rakkaat toverit, tulkaa katsomaan meitä Kakolaan, Mikko sanoi luokalle, muttei kovin vakuuttavan iloisesti.
Rehtorin seurassa oli kaksi miestä, joista vain toisella oli virkapuku. He ojensivat kätensä ja sanoivat nimensä. Tilanne ei tuntunut enää erityisen huolestuttavalta.
- Te soititte eilen tuomari Salolle, siviilipukuinen poliisi sanoi pojille.
- Joo, mä soitin, Mikko sanoi.
- Te olitte nähneet joitain Salolle kuuluneita sarjakuvalehtiä jossain antikvariaatissa? - Tomi näki yhden vanhan Aku Ankan numeron siinä Puutarhakadun uudelleen avatussa divarissa, Mikko sanoi.. - Siitä tipahti osoitelippu ja kun mä sitten yritin ostaa sen lehden, ne ei myyneet, Tomi selitti.
- Onko sinulla se lippu tallella? siviilipukuinen kysyi.
Tomi kaivoi lompakon takataskustaan ja otti osoitelipun esille. Poliisi otti lipun ja katseli sitä hetken. Sitten hän otti taskustaan kirjekuoren ja pani lipun siihen.
- Todiste, hän sanoi. - Herroja kuullaan sitten todistajina tarpeen mukaan.
- Herrat menevät sitten takaisin tunnille, rehtori sanoi, kun poliisit alkoivat tehdä lähtöä.
- Oliko se Aku varastettu? Mikko kysyi.
- Nyt ei ole oikeastaan kysymys sarjakuvalehdistä, puheliaampi poliisi sanoi. - Mutta saattavat nekin liittyä asiaan.
Poliisit lähtivät rehtorin saattelemina astelemaan pitkin käytävää kohti ulko-ovea. Pettyneinä pojat palasivat luokkaan.
- Teitä ei pidätettykään, opettaja sanoi masennusta äänessään. Hän teeskenteli. Luultavasti. - Mitä tämä nyt sitten on olevinaan, Mikko sanoi närkästyneenä kun he kiirehtivät koulun loputtua kaupungille. Jeparit tulee kuulustelemaan, mutteivät kerro edes mistä on kysymys.
- Ei ainakaan sarjakuvista, kuulithan sen.
He kahlasivat loskassa, yrittivät välttää autojen heittämää rapaa ja puikkelehtivat mahdollisimman nopeasti kohti divaria. - Kato, siellä on poliisiauto!
Sinivalkoinen poliisiauto seisoi divarin kulmalla. He menivät ikkunan luo ja kurkistivat pölyisen lasin läpi sisään. Pari miestä näytti hyörivän kirjahyllyjen kimpussa.
- Mennään sisään, Mikko kuiskasi.
- Eikä, Tomi sanoi.
Mutta Mikko oli jo oven kahvassa ja työntyi liikkeeseen. Kellon rämähdys sai sisällä huoneessa olevat miehet kääntymään ympäri.
- Tämä on suljettu, toinen miehistä sanoi.
- Jaha, päivää, toinen sanoi. Hän oli siviilipukuinen, koulussa käynyt poliisi. - Nämä ovat ne pojat.
- Ai, toinen sanoi. - Päivää.
- Tämä on nyt selvä, siviilipukuinen sanoi. - Nämä divarinpitäjät olivat tyhjentäneet tuomari Salon kesähuvilan tavaroista. Siellä oli sarjakuvien lisäksi erittäin arvokas kirjojen ensipainoskokoelma, myyntiarvo useita kymmeniä tuhansia markkoja. Osa tavarasta on tuolla takahuoneessa.
Siviilipukuinen viittasi kangasverhoon päin.
- Miehiä kuulustellaan kamarilla.
Samassa verho heilahti ja sen takaa tuli esille kolmas mies. Hän oli pitkä ja parrakas.
- Tuomari Salo, siviilipukuinen esitteli. - Hän kävi eilen teidän soittonne jälkeen mökillään ja hälytti sitten meidät.
- Kiitoksia vaan, Salo sanoi. - Paimiossa tutkitaan nyt, kuinka paljon minun kirjojani on siellä kaupan. Näillä herroilla on siellä sivuliike.
- Entäs sarjakuvat? Mikko kysyi.
- Heidän oli määrä antaa tavaran jäähtyä, myydä vasta pikku hiljaa, poliisi selitti. - Toinen tuli ahneeksi.
Salo rypisti otsaansa. - Pitäisi katsoa, mitä minulta vietyjä lehtiä täällä on vielä jäljellä, hän sanoi. Sitten hän katsahti poikiin.
- Tehän voitte auttaa, hän sanoi. - Saatte pitää löytämänne lehdet palkkiona tästä jutusta.
- Mitä? Tomi sanoi ja nielaisi.
- Selvä juttu, Mikko sanoi ja kuului kuinka hänen hengityksensä vinkaisi.
- Minä harrastin sarjakuvia kouluaikana, Salo sanoi. - Nyt ne eivät enää kiinnosta.
- Mikä on Aku Ankan autonnumero? Mikko kysyi.
- Kolmesataa kolmetoista, Salo sanoi ja virnisti.
- Kahvi jäähtyy, Tomi sanoi ja napsautti sormia Mikon lasittuneiden silmien edessä. - Eiköhän aloiteta.