Agatha Christie:
Vanha hyvä aikani

Salapoliisiromaanin kehitykselle Dame Agathan kirjat ovat olleet merkityksellisiä, erityisesti maailmansotien välillä kirjoitetut. Aika ajoi kuitenkin Ladyn ohi ja hän jäi itse viktoriaaniseen aikaan, lämpimäksi murhanmakuiseksi mammaksi menneisyydestä, jota nyt suomennetun omaelämäkerran nimi ”Vanha hyvä aikani” kuvaa hyvin.

Christien muistelmateos on pettymys sille, joka yrittää saada selvitystä kirjailijasta salapoliisiromaanin tekijänä. Yli 600-sivuisessa tiiliskivessä on perin vähän viittauksia hänen luomaansa kirjallisuuteen. Tuntuu siltä, etteivät romaanit kovinkaan paljon kiinnostaneet itse Christietä, vaan hän muistelee mieluummin kaihoisasti onnellista lapsuuttaan ja kahden miehensä rinnalla vietettyä perhe-elämää. Useaan kertaan kirjailija pysähtyy kummastuneena toteamaan, että on kirjoittanut sen ja sen nimisen romaanin. Vähättelevästi hän kohauttaa olkapäitään ja jatkaa pitkän elämänsä muistelemista. Jos haluaa tietoa Christiestä kirjailijana, paremmin sen saa lukemalla H.R.F. Keatingin toimittaman teoksen ”Agatha Christie, First Lady of Crime”.

Kahlaamalla paksun muisteluksen läpi löytää kuitenkin monia asioita, jotka auttavat täydentämään Christien kirjailijakuvaa. Hän kertoo mm. ensimmäisen romaaninsa ”Stylesin tapauksen” synnystä, salapoliisihahmojensa Poiret’n ja Miss Marplen luomisesta ja niistä vaikutteista, jotka edesauttoivat mielenkiintoisen ”Kuka murhasi Roger Ackroyd” –romaanin kirjoittamiseen. Kun Christie kertoo näiden romaanien tekemisestä ja niihin liittyvistä ongelmista, samalla tulee esille estettistä pohdiskelua yleisemminkin salapoliisiromaanin olemuksesta ja asemasta.

Christien ensimmäisen kirjan julkaisi vasta neljäs käsikirjoituksen lukenut kustantaja, Bodley Head. Innokkaana näkemään tekstin painettuna Christie teki huonon sopimuksen ja sitoi itsensä huonolla proviisiolla usean kirjan ajaksi ”epäreiluun” yhtiöön. ”Roger Ackroyd” oli ensimmäinen Collins-kustantamon julkaisema romaani kirjailijan jätettyä Bodley Headin, ja Collinsilla Christie pysyttäytyi sitten loppuun saakka.

Juuri raha ja siitä puhuminen kirjailijatoimen yhteydessä muodostaa muistelmissa oleellisen osan. Pikkuporvarimaisesti Agatha laskee teoksista saamiaan puntia ikään kuin valmistaisi omaa Tuhkimo-tarinaansa markasta miljonääriksi. Tämä kuvaa hyvin toistakin Agathan viktoriaanissävytteistä elämännäkemystä. Naisen asema ei ollut juuri minkäänlainen, ellei rinnalla ollut aviomiestä: ”En voinut olla hämmästymättä että nainen, niin pian kuin hän on miehestään erossa asuvan tai eronneen vaimon hieman epämääräisessä asemassa, joutuu niin kovin usein lähentely-yritysten kohteeksi.”

Vaikka Agathan kirjailijantyö tuotti perheelle rahaa todelliseen tarpeeseen, kirjailija ei oikein mieltänyt itseään kirjailijaksi: ”Edelleenkin pidin kirjojen kirjoittamista sohvatyynyjen kirjailemisen luonnollisena jatkona”. Joka tapauksessa ”rahahuolista vapautuminen oli suloista”.

Christie edustaa Dorothy L. Sayersin ohella puhtaimmillaan englantilaistyyppistä puzzle-dekkaria. Romaanien taustalla oleva yhteiskunta on staattinen, maailmansotien välinen ja vanhoillinen. Christie tuli esiin salapoliisiromaanin kulta-aikana ja jäi myös sinne. Hänen yhteiskuntansa ei muuttunut todellisuuden mukana eikä muutos päässyt siten vaikuttamaan kirjojenkaan maailmaan.

Raymond Chandler haukkui aikoinaan Christien ja hänen edustamansa salapoliisiromaanin lyttyyn. Chandlerin näkemyksiin yläluokkaisesta snobismista on helppo yhtyä. Nuo romaanit eivät ole sidoksissa lihaan ja vereen muuta kuin rikoksen kautta. Henkiinkään jääneet ihmiset eivät hengitä.

Toisaalta on kuitenkin romaaneja, kuten ”Roger Ackroyd” ja ”Kymmenen pientä neekeripoikaa”, jotka ovat todellisia oivalluksia, lajia eteenpäin vieviä ja uusia ratkaisuja tarjoavia. Niillä Christie lunastaa paikkansa salapoliisiromaanin historiaan.

Ikävä kyllä muistelmateoksen keskeinen anti on lähinnä kronikoitsevassa arkipäivän, matkustelun ja perhe-elämän kuvauksessa. Kirja ei edes anna selvitystä Christien vuonna 1926 tapahtuneesta kuuluisasta kymmenen päivän katoamisesta. Tuntuu siltä, että varjellessaan kaikkein intiimimpiä asioitaan Christie on muunkin suhteen varuillaan, eikä onnistu kertomaan vapautuneesti ja ilman ulkokohtaisuutta mistään asiasta.

Vaikka muistelmateos siis jättääkin paljon sanomatta ja toisaalta sanoo liikaakin, sen lukeminen ainakin alan harrastajalle on vaivan arvoinen. Hiukan tosin ihmetyttää suomentajan tapa ilmaista Christien romaanien nimet. Osa on jätetty englantilaiseen asuunsa, toiset taas on käännetty suoraan, eivätkä ne vastaa suomennosten nimiä. Koska kaikki Christien kirjat on kuitenkin julkaistu suomeksi, olisi odottanut, että muistelmissa mainitut nimet olisivat myös löytäneet jo olemassa olevat suomenkieliset vastineensa.