Mitallisen runon kirjoittamisesta

Riimi eli loppusointu on mitallisen runon tunnusmerkillisin piirre. Monelle runon lukijalle loppusointu on vieläkin runon merkittävin ulkoinen tunnusmerkki.

Varhaisin runous perustui runomittaan, loppusointuja ei ollut. Vasta 5. vuosisadan uskonnollisesta runoudesta alkoi esiintyä riimejä, jotka yleistyivät sitten muuhunkin lyriikkaan. Suomessa vapaamittaisuus eli ns. moderni runous löi itsensä läpi 1950-luvulla. Se tuli kirjallisuuteen niin voimakkaasti, että loppusoinnut suorastaan julistettiin pannaan, ja vielä tänäänkin niiden käyttäminen vaikuttaa jotenkin vanhanaikaiselta.

Riimejä käytetään nykyään lähinnä iskelmien ja laulujen sanoituksissa sekä tilapäärunoissa, jotka usein pyrkivät huvittavaan vaikutukseen. Monelle kuitenkin loppusoinnullinen runo on yhä sitä ainoaa oikeaa runoutta.

Suomalaisessa kirjallisuudessa on monia mitallisen loppusoinnullisen runon virtuooseja - Eino Leino, Otto Manninen, Aaro Hellaakoski, Kaarlo Sarkia ja Lauri Viita esimerkiksi. He veivät aikoinaan taidon niin pitkälle, että sitä on vaikea ylittää. Silti jokainen voi riimitellä, vaikkei pyrkisikään varsinaisiin korkeisiin taiteellisiin saavutuksiin. Riimittely ei ole runoilemista, mutta se voi olla mukava harrastus ja siitä on käytännön hyötyäkin. Tilapäärunoja ja -riimejä voi käyttää tervehdyksissä, kronikoissa, lahjapaketeissa ja vieraskirjoissa. Voi kirjoittaa karonkkarunoja, sanoittaa lauluja ja laatia vaikka matkakertomuksia.

Kirjoittajan on hyvä tuntea edes jonkin verran runousoppia, sillä siitä saa tukea silloin, kun tekstin tekemisessä syntyy ongelmia. Teorian pohjalta voi tarkastaa rytmiin ja runon etenemiseen liittyviä asioita, ja lukemalla runoja tarkkaan saa uusia oivalluksia omaankin kirjoittamiseen.

Loppusointu

Loppusointu eli riimi on kahden tai useamman säkeen lopputavujen sointumista keskenään. Äänneyhtäläisyys alkaa soinnun ensimmäisestä vokaalista ja se sisältyy painolliseen tavuun. Loppusoinnut ovat tavallisesti yksi- tai kaksitavuisia, esim. yö: työ ja pallo: kallo, mutta yleisiä ovat myös kolmitavuiset, esim. hallita: vallita. Nelitavuiset ovat jo harvinaisempia, esim. ateria: materia.

Hyvin usein, varsinkin aloittevalla riimittelijällä, loppusoinnut ovat odotuksenmukaisia, ns. kesyjä riimejä. Tällöin riimi muodostuu joko sanojen viimeisestä vokaalista, esim. laiva: keula tai samaan sanaluokkaan kuuluvista sanoista, esim. työ: yö tai minä: sinä. Viimeksimainitut riimit, joissa kokonaiset sanat sointuvat, ovat yleensä periaatteessa suositeltavampia. Parhaina loppusointuina pidetään kuitenkin eri sanaluokkiin kuuluvia sanoja, esim. vatsasta: katsasta: patsasta tai etsiä: metsiä. Tällainen sanojen taivutusjärjestelmään perustuva soinnuttelu onkin tyypillistä suomen kielelle, jossa on vähän yksitavuisia rimmaavia sanoja.

Paitsi yksittäisiä sanoja, loppusointuna käytetään ns. jakoriimiä, jakosointua: katoamaan: satoa maan; pianon: pian on; taas toi: haastoi; köysin sen: löysin sen.

Joissakin kielissä esiintyy myös ns. silmäriimejä, sanoja jotka sointuvat yhteen kirjoitusasultaan mutta eivät ääntämykseltään. Myös suomessa on joitakin tällaisia tapauksia, mutta ne liittyvät jakoriimiin. Kysymyksessä on sanan loppuhenkosen aiheuttama ääntämyksellisyys: lie nyt (ääntyy lien nyt): vienyt; viel´ on (ääntyy viell on): kielon.

Joskus runon tekijät ovat jakaneet sanankin riimiksi. Näin esimerkiksi Kaarlo Sarkia. Poikkeuksetta tätä tapaa on arvosteltu, mutta kieltämättä se saa aikaan ainakin koomisen vaikutuksen kuten Juice Leskisen laulussa Soi Pieksämäen asemalla blues:

Niin ne sortuvat kuvitellut rakenteet,
on soittoniekat kotiin lähteneet.
On kuin turboton Ros-
berg Pieksämäen asemalla blues.

Loppusoinnun tehtävä runossa on moninainen. Se sitoo yhteen säekokonaisuuksia ja saattaa siten yhdistää erilaisia asioita ja ajatuksia, aiheuttaa eräänlaisen yllätyksen ja sen kautta oivalluksen:<

Tärkeää on aina taide,
siitä elon polun kaide.
Siksi olkoon tämä runo
rikkeetön kuin kanan muno.

(Jukka Parkkinen)

Riimi ei ole irrallinen runon merkityssisällöstä. Kun munan tilalla on muno ja edellä puhutaan rikkeettömyydestä, saadaan aikaan koominen vaikutelma. Lisäksi muna-sanan loppu-a:n vaihtuminen o:hon liittää sen mielikuvana pyöreään kananmunaan.

Riimi vie myös runon sisältämää ajatusta eteenpäin ja tukee runon musikaalista vaikutusta.

Piirittää mun unen levät
kaislain urut hymisevät,
keltaviidat kummat huojuu
mustat unimarjat nuojuu,
köynnöstäjät punoo paulaa,
vääntää unen noitavanteet,
sitoo nilkat, vyöttää ranteet,
kietoo uumat, kiertää kaulaa,
kalat kummalliset kuiskii,
silmiäni hipoilevat,
ruokohuilut sorisevat,
laine liikahtaa ja laulaa,
hiljaa, unelias, velloin
soittaa raakunkuorikelloin
[- - -]

(Kaarlo Sarkia: Unen kaivo)

Sarkia käyttää riimeinä runossaan liikettä kuvaavia sanoja huojuu, nuojuu, hipoilevat, velloin, jotka luovat vaikutelman veden ja kaislojen liikkeestä. Samaan sointuisuuteen liittyvät alkusointuiset sanat kietoo uumat, kiertää kaulaa,/ kalat kummalliset kuiskii ja laine liikahtaa ja laulaa. Sanavalinta tukee runon ajatussisältöä ja piirtää lukijan silmiin elävän kuvan.

Riimi voi myös pyrkiä pelkästään huvittamaan. Erityisesti lastenrunoissa loppusointu voi ohjailla koko runon kulkua ja siten syntyy koominen ja absurdi vaikutelma. Näin järjestyvät mm. monet hölynpöly- eli nonsense-runot.

Olipa kerran akka,
jolla oli kissa ja takka
ja iso kangaspakka
ja pieni tilkkuvakka.

Ja jos yhä elää se akka,
on hänellä kissa ja takka
ja pieni kangaspakka
ja iso tilkkuvakka.

(Kirsi Kunnas: Hanhiemon iloinen lipas)

Riimit järjestyvät runossa joko pareittain tai riimisarjoiksi. Ei ole yhdentekevää, miten riimit sijoittuvat, sillä järjestys vaikuttaa rytmiin ja sitoo myös säkeitä ajatuksellisesti yhteen.

"Siisti täytyy aina olla!"
sanoi kissa hietikolla. -
Raapi päälle tarpeenteon
pienen, sievän santakeon.

(Lauri Viita: Moraali)

Viidan runossa on kaksi loppusointuparia eli olla: hietikolla ja tarpeenteon: santakeon. Riimirakennetta havainnollistetaan tavallisesti kirjaimilla siten, että keskenään sointuvat riimit merkitään samalla kirjaimella. Moraali-runon riimikaava on siis aabb.

Ikkunaani soittaa
sade toukokuun.
Suvi armas koittaa,
paisuu silmut puun.

(Einari Vuorela: Toukokuun sade)

Vuorelan runossa ovat loppusointuparit soittaa: koittaa ja toukokuun: puun. Ne sidostuvat toistensa yli ja muodostavat kaavan abab. Rytmillisesti runot eroavat toisistaan siten, että Viidan runo tekee nopeatempoisemman vaikutelman kuin Vuorelan verkkaisemmin etenevä.

Jos runo noudattaa tiukasti kaavaa, ja loppusoinnut ovat tiheässä, eikä vaihtelua ole, rytmi saattaa tulla hakkaavaksi. Monet runoilijat ovatkin tämän välttääkseen sijoittaneet loppusointuja kauemmaksi toisistaan.

Yöstä valoon
voinko mennä?

Nouse, lennä
siltaa sinen!

Siivellinen
kunpa oisin!

Tee siis toisin:
rämmi saloon!

(Lauri Viita: Kaksi tietä)

Tämän runon riimikaava on abbccdda. Vaikka säkeet ovat lyhyitä, 1-3 sanaisia, riimijaon ja säkeenylitysten (ensimmäisessä, toisessa ja kolmannessa säkeistössä lause jatkuu loppusointurajan yli) ansiosta runo kulkee, eikä siinä synny hakkaavaa vaikutelmaa. Loppusointujen lisäksi runous käyttää myös sisäsointuja ja alkusointuja. Alkusoinnut ovat tuttuja Kalevalasta: Mieleni minun tekevi/ aivoni ajattelevi/ lähteäni laulamahan/ saa´ni sanelemahan. Sisäsointu on säkeen sisällä oleva riimi. Esimerkkinä katkelma Kaarlo Sarkian runosta:

Kadun melskeeseen, elon helskeeseen,
sen hyörintään ja pyörintään
minut imee syöveri villi.

Puolisoinnuksi sanotaan riimiä, joka ei ole täydellinen, vaan sointuu vain osittain. Kansanlauluissa on käytetty usein tällaista "alkeellista" tapaa:

Läksin minä kesäyönä käymään
siihen laaksoon, kussa kuuntelin päivää,
kussa lintuset laulaa,
metsäkanatkin pauhaa,
ja mun syömmeni etsi lepoa ja rauhaa.

Tämä ei ole kovin suositeltava tapa, vaikka esimerkiksi lauluissa sitä käytetään nykyäänkin usein. Kunnianhimoiset sanoittajat pyrkivät kuitenkin täydellisiin sointuihin.

Erilaisia runomuotoja

Loppusointurakenteen voi runoilija valita vapaasti. Tosin on olemassa joitakin runomuotoja, jotka vaativat määrätyn riimitystavan. Tällaisia ovat mm. sonetti, ottave rime ja limerikki. Sonetti on 14-säkeinen runo, jossa on kaksi neli- ja kaksi kolmisäkeistä säkeistöä. Ne noudattavat yleensä riimikaavaa abba abba cdc dcd.

Ottave rime eli stanza on kahdeksansäkeinen useampisäkeistöinen runo, jonka säekaava on abababcc. Suomalaisista sonetin kirjoittajista mainittakoon vaikka V.A. Koskenniemi, Einari Vuorela ja Kaarlo Sarkia. Stanzaa on käyttänyt mm. Eino Leino.

Limerikki on viisisäkeinen runomuoto, jota tilapääruno ja lastenlyriikka on käyttänyt hyväkseen. Sen tunnetuin kirjoittaja on englantilainen Edward Lear. Suomessa mm. Kirsi Kunnas ja Ilpo Tiihonen ovat tehneet limerikkejä. Runon kaava on aabba. Ensimmäisessä säkeessä nimetään yleensä paikka, josta runon henkilö on kotoisin, viimeisessä säkeessä on yllättävä käännne.

Vanha täti joka asusti Nokalla
tuli julkuksi hernerokalla:
Pisti rokkaansa niin paljon ruutia
että talon sai roskiin luutia...
Piti maustaa vain artisokalla.

(Ilpo Tiihonen: Ei-Kaj Plumps)

Runomitat

Runon rytmi perustuu sanan tavujen painoon ja laajuuteen. Suomen kielessä sanan pääpaino on ensimmäisellä tavulla, sivupaino kolmannella tai neljännellä tavulla.

Perinteisesti runous jaetaan määrämittaiseen ja vapaarytmiseen lyriikkaan. Mitallisessa runoudessa, joka on yleensä myös riimillistä eli loppusoinnullista, runon tahtia sanotaan runomitaksi eli metrumiksi. Se muodostuu painollisten ja painottomien tavujen vaihtelusta. Tätä tavallisesti havainnolistetaan merkitsemällä painollinen tavu X':llä ja painoton X:llä. Seuraavassa painolliset tavut on lihavoitu.

Kahden| puolen| kuusi|seinä
latvat| sumuun| häipy|neinä.

(Yrjö Jylhä: Sumu)

Säe eli runon yksi rivi jakautuu tavuryhmiksi, joita sanotaan runojaloiksi. Ne ovat runomitan tahtiyksiköitä. Yhdessä runojalassa on aina yksi painollinen ja yksi tai kaksi painotonta tavua. Laskevaksi mitaksi sanotaan runojalkoja, joissa paino on ennen painotonta tavua, nouseviksi niitä, joissa paino on runojalan lopussa.

Runojalkojen nimet tulevat kreikasta. Laskevia runojalkoja ovat kaksitavuinen trokee (X'X) ja kolmitavuinen daktyyli (X'X X), nousevia kaksitavuinen jambi (X X') ja kolmitavuinen anapesti (X X X' ). Laskevat runojalat ovat suomen kielelle tyypillisiä, esim. kansanrunous käyttää yleensä trokeeta mittanaan.

Trokee:

Miele|ni mi|nun te|kevi,
aivo|ni a|jatte|levi

Monttunsa |reunalla| metsikön |takana
silmillä| likainen| liina tai| lakana

(Lauri Viita: Vallankumous)

Oon nä|län-kuo|loon vih|kinyt
sun mo|nin kyy|nelein.

(Uuno Kailas: Midas-sydän)

Yli ja|lavan ur|pujen kel|lertäväin
sade ke|vättä kan|taen lan|keaa.

(Saima Harmaja: Kaipaus kevätsateessa)

Runomitta muodostuu yhdestä tai useammasta säkeestä. Kun sen esimerkiksi lukee ääneen, havaitsee runojalkojen aiheuttaman nousevan ja laskevan rytmin. Rytmiin vaikuttavat runojalkojen lisäksi myös tauot. Säkeen sisällä olevaa taukoa sanotaan tahtilevoksi eli kesuuraksi. Se rytmittää runoa ja sen ajatuskulkua.

Olen verkon silmässä kala.|| En pääse pois:
ovat viiltävät säikeet jo syvällä lihassa mulla.

(Uuno Kailas: Verkossa)

Myös säkeen loppuun syntyy runoa luettaessa pieni paussi, vaikka lause jatkuisikin säerajan yli. Tätä jatkumista sanotaan säkeenylitykseksi tai -murrokseksi (ks. edellä Viidan runoa Kaksi tietä). Se vaikuttaa olennaisesti runon rytmiin, rikkoo sen, mutta onnistuessaan myös piristää sitä. Kun lause on jaettu kahdelle riville, lukija saattaa myös joutua korjaamaan ensimmäisen säkeen tuomaa miellettä luettuaan toisen säkeen.

Ikkunat verhoo jo illan
harmaja hämy.
Korvalla sillan
laannut on rastasten rämy.

(Otto Manninen: Mennyt päivä)

Ensimmäisessä säkeessä ikkunat vaikuttaa subjektilta eli lukija ajattelee, että ikkunat verhoavat illan. Toinen säe paljastaa, että päinvastoin illan hämy verhookin ikkunat. Tällainen monimielisyys on tyypillistä runoudelle. Kyseessä on myös kielikuva eli metafora, joiden käyttö on myös hyvin tyypillistä lyriikalle. Usein runo voi perustua jopa yhteen kuvaan ja runon teho on sen tuomassa vaikutelmassa.

Miten runo kertoo

Kun proosateksti pyrkii kertomaan jonkin tarinan, runo on yleensä eräänlainen silmänräpäys, joka vangitsee jonkin hetken tunnelman ja välittää sen tunteen lukijalle. Lyyrinen runo on usein ikään kuin paikallaan pysyvä kuva, se käyttää preesenmuotoa ja on minäkeskeinen.

Ruislinnun laulu korvissani,
tähkäpäiden päällä täysikuu;
kesäyön on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhouu.
En ma iloitse, en sure, huokaa;
mutta metsän tummuus mulle tuokaa,
puunto pilven, johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen mi nukkuu,
tuoksut vanamon ja varjot veen;
niistä sydämeni laulun teen.

(Eino Leino: Nocturne)

Runotyyliin kuuluu kuitenkin myös kerronnallisuus ja näytelmällisyys. Yleensä ne sekoittuvat muuhun runolliseen ainekseen, mutta joskus kertovat ja draamalliset piirteet korostuvat voimakkaasti.

Oli synkkä salo.
Meni tie.
Tuli talo.

Oli loimuava takka.
Oli tyttö.
Oli akka.

Soma puheitten sävy.
Tuli yö. -
Olin vävy.

(Einari Vuorela: Vävy)

Tässä runossa kerrotaan vähillä sanoilla paljon. Ensimmäisessä säkeistössä maalataan maisema ja luodaan jo jännite, joka laukeaa lopussa - tämän runon rakenne onkin lähellä novellia. Toisessa säkeistössä kerrotaan miehen ja talonväen kohtaaminen ja näytetään kulkijan mielenkiinnon kohde: hän havaitsee ensin tytön, vasta sitten akan. Lopussa esitetään suhteen lämpiäminen. Ratkaiseva tapahtuma kuitataan ajatusviivalla.

Draamallinen runo käyttää dialogia joko osana runoa tai se perustuu sille kokonaan.

- Miten, armas, löysit talon tään?
- Näin tulen tuikkivan yhtenään.

- Miten saavuit yli aallokon?
- Minä keinuin venheessä kuutamon.

- Kuinka pääsit, kun vastatuuli nous?
- Tuhat airoa venhettäni sous.

- Kuinka oveni sinut päästikin?
- Sen lävitse sinulle kuiskasin.

- Miten itse sinuun suostunut lien?
- Me kasvoimme varrella saman tien.

- Me olemme ohi kulkeneet.
- Ja silloin aina hymyilleet.

(Einari Vuorela: Lapsuustoverit)

Runon tehokeinoja

Suomen kielen sanajärjestys on suhteellisen vapaa verrattuna muihin kieliin. Suorasanainen kirjallisuus käyttää yleensä sanajärjestystä, jossa subjekti on ennen predikaattia, adjektiiviatribuutti ennen pääsanaansa ja verbin määritteet pääsanan jäljessä. Loppusoinnullisessa mitallisessa runoudessa sensijaan sanajärjestys on usein normaalikielestä poikkeava. Tämän aiheuttaa paitsi pyrkimys runolliseen ilmaisuun - varsinkin varhemmassa runoudessa - myös riimi. Parempi kuin tavara on mieli altis, avara. Jos tämän Mika Waltarin Kieku ja Kaiku-riimityksen kääntäisi tavalliseksi lauseeksi, se kuuluisi: Avara, altis mieli on parempi kuin tavara. Yleiskielestä poiketen runossa ovat ensimmäisinä verbin määritteet, sitten predikaatti, subjekti ja lopuksi atribuutit pääsanansa jäljessä. Näin analysoituna säepari tuntuu sotkuiselta, mutta sen sanoman ymmärtää vaivatta.

Toisto ja kerto ovat lyriikalle tyypillisiä piirteitä. Ne korostavat runon laulullisuutta ja antavat sille rytmiä.

Vain pieni kansanlaulu,
ja sanoja ei ole ollenkaan,
vain pieni kansanlaulu,
ei sanoja ollenkaan,

vain tuoksua mintun ja ruusun,
jota tuuli kantaa tullessaan,
vain tuoksua mintun ja ruusun
tuo tuuli tullessaan,
[- - -]

(P. Mustapää: Kansansävelmä)

Nyt se laulaa,
se laulaa vain itselleen,
se laulaa vielä kerran.
Ja puro jo lehtiä kuljettaa.
On talveen matkaa vain hiutaleen verran.

(Jukka Itkonen: Taneli Harmaisen syksy)

Kansanlauluissa ja iskelmissä on refrengi eli kerto hyvin yleinen. Sen merkitystä ja vaikutusta kuvaa hyvin se, että usein vain kerto jää jostakin laulusta mieleen. Se saattaa jopa jäädä elämään itsenäisesti, kuten Irwin Goodmanin lause ei tippa tapa, ja ämpäriin ei huku.

Parodioivissa ja ironisoivissa runoissa käytetään usein kolmi- ja nelitavuisia riimejä ja riimisarjoja, sillä ne tekevät koomisen vaikutuksen.

Kauheessa kiireessä Kaamasen tiellä
lähteellä Masa joi kauhasta,
sillä sen täytyi taas kapseli niellä,
kun vaivasi niin eturauhasta.
Mattsoni lausui: On lahonnut kölisi
. Ikämiesryhmä tää pirssissä mölisi.
Sitten jo mentiin, ja penkka vain pölisi
matkalla pohjoiseen.

(Juha Vainio: Matkalla pohjoiseen)

Kirjoittajan on valittava loppusoinnut, jotka eivät ole ristiriidassa runon tai laulun sisällön kanssa. Vakavaksi tarkoitetusta runosta voi tulla helposti koominen, harvemmin päinvastoin.

Erisnimen käyttäminen loppusointuna antaa joskus huvittavan sävyn koko runolle:

Impi Lempi Taivainen
ruusu suven kaukaisen
vetää taideunta.
Sataa, sataa lunta.

(Lauri Viita: Dolce far niente)

Jyrki, Jyrki,
älä tyrki,
Jyrki tee joskus miehen työ.

(Juice Leskinen: Jyrki-boy

Vieläkö muistatte Limperin Hilman,
koulumme oppilaan niin herttaisen?
Mukanaan aina toi kauneimman ilman,
mietimme ken tekee valloituksen.

(Veikko Lavi: Limperin Hilma)

Koominen vaikutelma syntyy usein myös poikkeuksellisen näkökulman tai kielen käyttämisestä. Esimerkiksi slangi tai murre voi onnistuneesti käytettynä tuoda hauskoja ja tuoreita riimejä.

Tummuvat Kumpulan skutsit
ja Pasila pimenee
ja Maailmanpyörässä mutsit
pentujaan peittelee.

(Ilpo Tiihonen: Stadissa sataa)

Slangia käyttäneistä runoilijoistamme kuuluisin lienee Arvo Turtiainen. Murrerunoilijoista ovat tunnetuimpia Rauman murretta käyttänyt Hj. Nortamo ja savoksi kirjoittanut Kalle Väänänen.

Murretta on vaikea kirjoittaa, sillä se on puhekieltä, eikä sillä ole vakiintunutta kirjoitusasua. Jos murreruno "äännekirjoitetaan" hyvin tarkkaan, sitä on hankala lukea.

Poikkeuksetta murrerunot ovat humoristissävyisiä:

Mut viivyppä vielä siinä kuistilla vähä,
siinä seiso ja kahtele, kuuntele vaen.
Et muulon voe mualimoo semmojsta nähä
ku iltana kesäsel laavantaen.
Nii ouvosti syömmessä pannoo,
sieltä niinkuj jottai pyrkis poes
tae ihan niinkum mielessä jottai oes,
jota jollennii pitäjs sannoo -.

(Kalle Väänänen:Laavantae-ilta)

Sanaleikit ja sanojen homonymia tuovat runoon monimielisyyttä ja huumoria:

Tyhjäksi jäi kämmen tää,
joka tahtoi sua helliä.
Elämä mua hämmentää
kuin suuri kauha velliä.

(Jukka Parkkinen)

Sammakko

Syvällisin jengissä,
sammakko,
on hengissä ja voi hyvin
järven pohjimmaisena,
näkinkengän vuokralaisena.

Sen elämä on iisiä.
Se laatii rokkibiisiä,
jonka levylle voi kurnuttaa,
keväällä
kun rintaa jurnuttaa.

Pahin riesa sammakon mielestä
on keväällä satakielestä:
silloin vaikka millä hinnalla
on sammakon oltava pinnalla.

Kaivautuen lietteeseen
sammakko turvautuu mietteeseen:
- Satakielen laulu ei kuulosta hyvältä.
Se ei lähde tarpeeksi syvältä.

(Jukka Itkonen: Raparperitie)

Runoa tekemään

Loppusoinnullisen runon kirjoittaminen ei ole pelkästään riimittelyä tai sorminäppäryyttä, mutta niitäkin taitoja tarvitaan ja niitä voi kehittää. Kaikessa kirjoittamisessa on lukeminen tärkeää. Suomalainen lyriikka on aarreaitta ja löytölaari asiasta kiinnostuneelle: P. Mustapää tarjoaa laulunomaisia, Otto Manninen ironisia, Kaarlo Sarkia loppusointujen runsaudesta pullistelevia runoja.

Kaikenlainen kirjoittaminen vaatii paitsi taipumuksia, myös harjoittelua. Kirjailijat harjoittelevat kirjoittamalla, mutta riimillistä runoa kirjoittavan on myös kuunneltava, sillä suurin osa lauluista on loppusoinnullisia.

Kirjallinen nautinto perustuu paljolti lukijan yllättämiseen. Odotuksenmukaisuus tekee tekstistä latteaa ja epäkiinnostavaa. Siksi olisi pyrittävä löytämään tuoreita ilmauksia, uusia riimejä ja uusia kuvia. Kesyt riimit on julistettava pannaan. Sellaiset helpot ja kuluneet loppusoinnut kuin soit: voit: toit: loit; kaipuu: taipuu: vaipuu: haipuu eivät yllätä lukijaa. Skutsi: mutsi; iisi: biisi; hei, pojat!: leipojat; hiljaisen: kiljaisen ovat tuoreempia. Ja niitä on vielä keksimättä vaikka kuinka.

Loppusointujen lisäksi mitallisessa runossa on tärkeää rytmi. Jos se ontuu, lukija huomaa virheen helposti, tuntuu kuin askelet menisivät sekaisin ja joutuisi kipittämään tai harppomaan. Monet runot ja laulut on kirjoitettu jonkun olemassaolevan teoksen mittaan. Monella runolla voi olla sama runomitta ja silti ne tuntuvat aivan erilaisilta. Tämä johtuu siitä, että runon lopulliseen vaikutukseen osallistuvat mitan ja loppusointujen lisäksi kaikki muutkin osatekijät: valitut sanat ja runon sisältö. Aloitteleva riimittelijä voi siis aivan hyvin ainakin aluksi turvautua jo olemassa olevaan runomittaan, jos epäilee runokorvaansa tai -jalkaansa.

Kaikki kirjoittajat suhtautuvat kieleen vakavasti ja uteliaasti, mutta samalla leikkivästi. Vasta maistelemalla, kääntelemällä ja vääntelemällä löytää sanojen maun ja merkityksen. - Ylös, ukko, ja runoilemaan, sanoi runoilijan vaimo Aapelin kertomuksessa. Totta se on. Ei se synny synnyttämättä.