altiovaranministeriö veikkasi Veikkauksen tuoton väärin. Sellaista sattuu, sen jokainen lottoaja on kokenut, mutta valtio hävisi kupongillaan enemmän kuin tavallinen kansalainen. Tappion karvaus on valtiolle kuitenkin vähäisempi, kuten kaikille, jotka pelaavat toisten rahoilla. Ehkä Veikkaus voisikin ryhtyä taiteen rahoittamiseksi peluuttamaan kansalaisia kirjallisuuspalkinnoista, joita loppuvuodesta jaetaan useitakin.
Kirjallisuuspalkintojen merkitys on moninainen. Parhaassa tapauksessa lukevan yleisön kiinnostus lisääntyy, ehdokaskirjoja myydään, kirjailijoiden tekijänpalkkiot kasvavat, kustantajat saavat katetta satsauksilleen, kirjakaupat pärjäävät paremmin, ja tietenkin valtio ja kunta keräävät verorahaa jokaiselta portaalta.
Kaikki palkinnot ovat aikansa lapsia, armottomin raati on aika. Se paljastaa, mitkä teokset ovat syntyneet jäädäkseen, mitkä painuvat unohdukseen. Siinä ei paljon maallisen palkintolautakunnan sana paina. Yhtä hyvin kuin voidaan perätä palkittujen perusteita, voidaan kysyä, mikseivät esimerkiksi Leo Tolstoi, James Joyce tai Marcel Proust saaneet koskaan Nobelin kirjallisuuspalkintoa, mutta Erik A. Karlfeldt, Johannes V. Jensen ja Sir Winston Churchill saivat.
Kirjallisuuspalkinnoilla tehdään kirjallisuuspolitiikkaa, joka on joskus käsitetty pelkäksi politiikaksikin. Näin esimerkiksi 1958, kun Neuvostoliitto pakotti Boris Pasternakin luopumaan palkinnosta tai kun F.E. Sillanpää sai Nobelin 1939.
Palkintolautakunnat eivät palkitse vain palkittuja, vaan myös itseään. Asiantuntevuutta voi esitellä löytämällä unohdettuja tai marginaalissa olevia ehdokkaita. Yllättävät ratkaisut ovat kiinnostavampia kuin konventionaaliset.
Taidepalkintoja on Suomessa paljon, ja tavan takaa esille nousee kysymys, aiheuttavatko ne inflaation. Veikko Huovinen sanoi Suomen kulttuurirahaston palkintoa vastaanottaessaan, että kirjailijan saama tunnustus täällä murheen alhossa on yhtä harvinaista herkkua kuin kuluku-ukon juustonsyönti.
Ei taidetta palkita koskaan liikaa, pienikin tunnustus taiteilijalle on merkittävä kannustin. Tosin hiukan skeptisiä tunteita herätti Raision kaupungin taidepalkinto, jonka sai ensimmäisenä kirjailija Kari Levola. "Palkinto" oli kunniakirja ja muistoesine. Ehkä osuvampi nimi huomionosoitukselle olisikin ollut Huomionosoitus-, Muistoesine- tai Lämmintä kättä -palkinto. Aikooko Raisio paistatella päivää menestyneiden taiteilijoiden rinnalla satsaamatta itse mitään?
Syksyn kirjallisuuspalkinnoista Finlandia Juniorin sai teos, joka kertoo kirjailijasta eli Raili Mikkasen Aino Kallas-romaani. Jos sama logiikka toimii, Finlandia-palkinnon sai eilen Harri Tapper, jonka Pitkäsuisten suku kertoo Tapperin kirjailija- ja taiteilijaveljeksistä.
Vaikka palkinnon saaminen ei ole lotto- tai arpajaisvoitto, ehdokasasettelu on lisännyt kiinnostusta esillä oleviin kirjoihin ja toivottavasti muuhunkin kirjallisuuteen. Viesti on ymmärrettävä oikein, ei ole olemassa parasta kirjaa, arvottaminen on makuasia. Kuten Snellman jo asian esitti: kirjallisuus on tehty vuosisadoille eikä joka joulun kirjamarkkinoille.