Pullasorsan valitus
visakoivun alla

unnuntaiaamuisin lähetetty Iskelmäradio oli vuosikausia suosikkiohjelmani Radio Suomessa. Olisi varmaan vieläkin, mutta kun lähetysaika ohjelmauudistuksen jälkeen muuttui, en ole löytänyt ohjelmaa enää. Luultavasti se tulee edelleenkin sunnuntaisin, mutta illalla. Kun kuitenkin sunnuntain radionkuunteluni rajoittuu aamuun, ohjelma on menetetty.

Suosikkijuontajani oli Ilpo Hakasalo, aasinsiltojen ja hymyttömän asiallisuutensa, melkein tosikkomaisuutensa takia. Ei Maarit Niiniluodossakaan mitään valittamista ollut. Hänen pumppaava puhetapansa ja syvä paneutumisensa suomalaiseen sielunmaisemaan hyväili korvaa. Hiukan vieraammaksi jäi tummaääninen Jasper Knutas, joka tyylillisesti ohjelmia kokoon pannessaan noudatteli Ilpon ja Maaritin mukavan banaalia linjaa.

Ajattelin usein, että olisi mukava päästä kokoamaan Iskelmäradioon ainakin yksi ohjelmakokonaisuus. Niissähän on ollut aina jokin teema, koossapitävä juoni. Oli sota-ajan kaipuuta, huumorilauluja, harvinaisia levytyksiä, puu-, järvi-, lintu- ja maisema-aiheita.

Oma temaattinen ideani olisi ollut koota ohjelma, jossa soitettaisiin lauluja, joissa kerrotaan luontoon liittyvistä asioista, joita ei oikeasti ole tai niiden nimityksen ovat harvinaisia. Itse asiassa minulla on koossa yhtä monta aihetta kuin kaljapullonkorkkien keräilyharrastuksen aloittaneella sisaren pojalla: kolme.

Ensimmäinen on Eino Leinon Nocturno: ”Ruislinnun laulu korvissani, tähkäpäiden päällä täysikuu”. Ruislintuhan on ruisrääkkä (Ortygometra crex). Kieltämättä Leinolla oli tyylitajua muuttaessaan säkeen ”ruisrääkän laulu korvissani” hiukan korvia hivelevämmäksi. Varsinainen virhe on kuitenkin se, että lintu narisee keväällä, eikä suinkaan elokuussa, jolloin ruis on tähkällä.

Toinen eläinmaailman suosikkini on Souvarien Lumiperhonen-kappale. Mikä mahtaa olla tämä keväthankien päällä lentelevä hyönteinen? Nimi tuo mieleen koskikorennon, joita kevättalvella lentelee sulapaikkojen päällä, mutta ne eivät ole valkosiipisiä. Sellaisena se voisi olla lemmen pesästä lehahtanut koiperhonen, mutta kieltämättä sen käyttäminen laulussa toisi aika paljon koomisia sivumielteitä. Luonnotonta laulussa on kuitenkin enemmän se, että lumiperhonen hymyilee laulun minälle. Olen miettinyt, miten se voi olla yleensä mahdollista? Onko perhosella suu? Ehkä se on kääntänyt imukärsänsä – jos sillä sellainen on – asentoon, jonka minä tulkitsee hymyksi.

V.A. Koskenniemen jo kansanlauluksi muuttuneessa ”On suuri sun rantasi autius” lauletaan villisorsasta, jonka valitus soi kaislikossa. Koskenniemi tarkoittaa varmaan sinisorsaa. Muita mahdollisia kotimaisia lajeja voisivat olla jouhisorsa, haapana tai tavi sekä harvinaisena Etelä-Suomessa pesivä lapasorsa. Runoilija on luultavimmin tavoitellut villisorsalla romanttista ilmaisua. Vastakohtanahan olisi pullasorsa, jonka valitus ei ehkä samalla tavalla virittäisi tunnelmaa kuin villi ja vapaa heimolaisensa.

Olen havainnut, että monissa lauluissa ei puhuta suoraan esim. kuusesta, koivusta tai vaahterasta, vaan kuusi-, koivu- ja vaahterapuusta. Näissäkin ilmaisuissa on tyylillisesti kysymys runollisemmasta ilmaisusta. Puu halutaan personoida riippa- tai pihakoivuksi eli yksilöidä tietyksi puuksi, ettei kuulija ryhdy ajattelemaan proosallisesti massapuuta, vanerikoivua tai propsia. Toisaalta olisi hauska kuulla sellaisia lauluja kuten ”Visakoivun alla” tai ”Joulunäre on rakennettu”.

Runoilijalle sallittakoon omaperäinen sananvalinta, anakronismit ja muut korvaa hivelevät kielikuvat. Ken ei ole lumisokea, nähköön, ken ei ole sadekuuro, kuulkoon.