Nimen haussa

annu Mäkelä on viime vuosina erikoistunut kirjoittamaan Eino Leinosta. Mestari-romaanillaan hän voitti Finlandia-palkinnon, uusin romaani on L. Onervaa ja Leinoa henkilöinä käyttävä Nalle ja Moppe. Henkilöt ovat siis ihan oikeita ihmisiä, heidän historiansa tunnetaan. Yleensähän fiktio käyttää sepitteellisiä henkilöitä, joilla on enemmän tai vähemmän tekemistä elävien ihmisten kanssa. Nimet ovat luonnollisesti oikeita, mikäli kirjailija haluaa välittää senkaltaista todellisuuden illuusiota.

Taannoin kirjailija Heikki Turusesta tehtiin rikosilmoitus, koska hän oli käyttänyt romaanissaan Kaikkitietävä tasavalta kuvitteellista naishahmoa, jolla oli sama nimi kuin eräällä juukalaisella naisella. Tämän tyttären mielestä äidin kunniaa oli loukattu. Syyttäjä ei kuitenkaan nostanut syytettä asiasta, koska katsoi, ettei Turunen ollut kuullutkaan ko. naisesta.

Ei ole harvinaista, että joku ihminen kokee esiintyvänsä romaanin henkilönä. Siihen ei tietenkään riitä pelkkä samannimisyys, vaan yhteyksien pitäisi olla syvemmällä. Suomen Matti Virtaset voisivat siten nostaa jutun Kari Hotakaista vastaan ja vaatia osaa Juoksuhaudantien rikollisesti tuottamasta hyödystä itselleen.

Kesän aikana olen lueskellut uudestaan venäläisiä klassikoita. Jokainen niihin tutustunut ei voi olla tuskaantumatta nimipaljouteen, joka Sodan ja rauhan, Kuolleitten sielujen tai Rikoksen ja rangaistuksen sivuilla vilisee. Ei riitä, että henkilöillä on etunimi, isännimi ja sukunimi, vaan lisäksi on myös lempinimi ja siitä vielä hellyttelynimi. Tässä mielessä suomalainen kirjailijakollega pääsee helpommalla.

Kirjoitin aikoinani nuortenromaanin Kaupungin kaunein lyyli. Pian minulle soitti Rovaniemeltä Lyyli, joka tiukkaan sävyyn ilmaisi paheksuntansa nimivalinnasta. Hän sanoi, ettei voinut mennä eläkeläisten tansseihin, koska häneltä kysyttiin, oliko hän juuri se ”kaupungin kaunein lyyli”. Eräässä toisessa kirjassani oli henkilönäni Mikko X, jolla oli poninhäntä. Kuulin, että hänellä oli Turussa saman ikäinen kaima, joka alkoi kasvattaa itselleen myös poninhäntää ollakseen kirjallisen esikuvansa näköinen. Tosin minulla ei ollut minkäänlaista esikuvaa hänelle sen paremmin kuin Suvi Kinoksellekaan, vaikka kolme Suvin kaimaa ihmetteli minun nimivalintaani. Oikeuteen astin en kuitenkaan joutunut.

Yleensä olen keksinyt itse henkilöitteni nimet, mutta vähän hätkähtäen huomasin Turusen oikeudenkäyntiuutisen luettuani käyttäneeni kahden oikean ihmisen nimeä. He ovat molemmat vieläpä poliiseja, nimittäin koulukaverini konstaapeli Jouko Holopainen ja isäni ystävä konstaapeli Oiva Karhunen. Ehkäpä poliisit eivät lue lastenkirjoja.

Kun kirjoittaa romaanin todellisista henkilöistä, voi siis olla vaara, että asianosaisten lisäksi sukulaisetkin tuntevat itsensä loukatuiksi. Luulen kuitenkin, ettei Hannu Mäkelällä ole tässä suhteessa vaaraa. Ja ainahan hän voi turvautua siihen samaan konstiin, jota monet kirjailijat ovat käyttäneet. Hän voi väittää, ettei Einoa Leinoa ole ollut olemassakaan, nimiyhteys oli sattuma. Daniel Katz varustautui tähän kaukaa viisaasti etukäteen Kun isoisä Suomeen hiihti –romaaninsa alussa. Hän ilmoitti, ettei kyseisessä kirjassa esiintyvillä henkilöillä ollut mitään tekemistä todellisuuden kanssa, kuten heillä ei todellisuudessakaan ollut.