Mennään metsään

un ensimmäistä kertaa olin menossa Islantiin, eräs ystäväni evästi minua matkalle. Hän sanoi näin: "Kun Islannissa eksyy metsään, täytyy nousta seisomaan." Paikan päällä totesin itse tämän neuvon toimivuuden. Islannissa ei voi juuri metsään eksyä, suurimmat korvet kasvavat koronakepin vahvuista koivikkoa. Muuten kyllä voi Islantiin eksyä. Laajat nummi- ja tunturimaisemat, laavakentät ja kivikkoerämaat tarjoavat siihen hyvät mahdollisuudet.

Suomalaisille metsä on kuin kansansadun karhu, siinä ovat sekä pelättävät että rakastettavat puolet. Karhu kuvataan saduissa tyhmäksi, jota ihmistä edustava kettu huijaa mennen tullen, vaikka tiedämme, että karhu oli oikeastaan ainoa eläin, jota esi-isämme joutuivat pelkäämään ja käymään sen kimppuun miesjoukolla ennen tuliaseiden kehittämistä. Karhunkaatajat eli metsässä liikkuvat eränkävijät olivatkin arvostettuja sankareita, joiden maine kantautui kautta maan kuin sota- ja urheilusankareiden ikään.

Kansansatujen metsä on turvapaikka, johon paettiin vihollista ja eksytettiin vainolainen, mutta myös pelottavia ja tuntemattomia asioita sisällään pitävä kummitusten, hirviöiden ja ihmismielen pimeiden puolien asuinsija. Suomalaisten satujen lailla kansainvälinenkin satuaines sisältää nämä samat funktiot. Punahilkan mummo asui metsän keskellä olevassa mökissä, jonne johtavan polun varrella vaani susi. Lumikin äitipuoli määräsi metsästäjän viemään kadehtimansa tytön metsään ja surmaamaan hänet siellä, mutta Lumikki löysi turvan kääpiöiden luota. Hannu ja Kerttu eksytettiin metsään, he olivat joutua noidan pataan, mutta selvisivät oman neuvokkuutensa avulla.

Metsään tai laajemmin maailmalle eksyminen on tärkeä teema varsinkin lasten ja nuorten kirjallisuudessa. Koti on lapselle maailman tärkein paikka ja sen menettäminen suuri tragedia. Takaisin kotiin löytäminen on taas mahtava katharsis, kuten Sakari Topeliuksen kertomus Koivu ja tähti osoittaa.

Suomen kielen ilmaisu "mennä metsään" on sekä kokonkreettinen että metaforistinen, se tarkoittaa onnistumista ja epäonnistumista, hyvää ja pahaa. Metsän reuna on vihreä ovi, sanoo Risto Rasa runossaan. Se ovi avaa takanaan useita maailmoita.

Kai Laitinen kirjoittaa esseessään Metsästä kaupunkiin suomalaisen proosan traditiosta. Hän sanoo, että metsä on "klassinen suomalaisen romaanin maisema. Sen suuri traditio alkaa metsästä."

Aleksis Kivellä, tämän tradition suomenkielisellä pioneerilla, metsä toimii paitsi veljesten turvana myös heidän kasvattajanaan. Kun pojat pakenevat ahdistavaa maailmaa Impivaaran saloille, he kokevat olevansa robinsoneja, jotka matkustavat vankkurilaivallaan kaukaiseen saareen. Salohan tarkoittaakin alunperin saarta. Teerimäen harjalla veljekset pysähtyvät ja panoroivat katseellaan maisemaa. Etelässä ja lännessä näkyy kyliä ja viljelysmaita, Jukolan talokin, mutta pohjoisessa "näkyi korkea Impivaara, sen jyrkästi kaltuva viete, pimeät luolat ja partaiset, myrskyjen repimät kuuset, jotka seisoivat vuoren kyljillä."

Maisema on pelottava ja kesyttömän uhkaava, varsinkin kun sitä vertaa jo ihmisen alistamaan kulttuurimaisemaan. Ilvesjärven kirkas silmä ja vuoren alla pilkistävä kantoisa aho vähentävät kuitenkin tätä uhkan tuntua.

Eivätkä vuorten loukkojen pahaenteiset ilmeet jääkään katteettomiksi, kuten tiedämme. Luonto koettelee poikia ankarasti: pakkanen ja sudet, karhut ja härät uhkaavat heidän henkeään. Halla nousee Sompionsuosta ja palelluttaa laihon, nälkä ja suoranainen mökkihöperyys yrittää lannistaa nämä maailman pakolaiset. Mutta he selviävät: niin metsä vastaa kuin sinne huutaa.

Kun veljekset sitten palaavat Impivaarasta ihmisten ilmoille, he pysähtyvät uudestaan Teerimäelle. Katsoessaan nyt pohjoiseen on maisema muuttunut: synkkään korpeen on ilmestynyt viherjöitseviä peltoja, joiden keskellä hymyilee Impivaaran talo. Ja Aapo pukee poikain aatokset sanoiksi: "Kymmenen kultaista vuotta on mennyt sitten kun vihan, sydämen kiukun vallassa pakenimme metsien pimeyteen. Niin teimme, mutta uskonpa, jos lakkaamatta olisimme oljennelleet etelässä tuolla, vainon ja närkästyksen katkerassa ilmassa, että käyskentelisimme murheen poikina nyt."

Metsä on kasvattanut ja jalostanut pojista miehiä, tehnyt heistä yhteiskuntakelpoisen joukon rakentamaan kotikunnaita, isänmaata ja maailmaa.

Veljekset eivät pelkää metsää, eivätkä sinne eksy, pikemminkin kylien raitit ja kaupunkien kadut kasaavat heille kompastukiviä, kuten Eerolle ja Simeonille heidän kaupunkimatkallaan tai koko veljesjoukolle kirkkoreissulla. Tilanne on päinvastainen kuin urbaanilla ihmisellä, jolle metsä ei ole enää yhtä tuttu kuin kaupungin asemakaava. Mutta kukaan ei ole erämies syntyessään. Jukolan pojatkin saivat oppinsa isältään ja kartuttivat sitten taitojaan lisää. Nykyajan lapsilla on periaatteessa samat mahdollisuudet. Tehdä sadun pelottavasta maailmasta kiehtova ja innostava. Silloin eksyminen onkin yhtä suhteellinen käsite kuin Oiva Arvolan runossaan kuvaamille poromiehille:


Molimma vii'että päivää marsinu
samoila silimilä.
Tuli rankkasae.
Ei jumalanluomaa puuta
ett' olis suojaa saanu.
Vettä ku aisaa,
pieksi sölät vereslihale,
housut raasuksi,
hiero jalat puhki.
Pukkas vielä semmosen uppura
että kengännokhin nähny,
mailma niin pieni.
Ja ouvossa maassa olimma.
Sese väärti,
että taijama olla öksyssissä?
Se mie,
että niin taijama?
Sese väärti,
että mithän met nyt tehemmä?
Se mie,
että lähemmä kotia.
Tokan jätimmmä.
Lähimmä.
Metsän mieli -seminaari
Finlandiatalo 5.12. 1997