Puhelimen dramaturgiaa

akavuosina amerikkalaisen agenttielokuvia parodioivan TV-sarjan päähenkilö Maxwell Smart käytti kenkäpuhelinta. Tuolloin kännykät olivat vielä kaukaisessa tulevaisuudessa ja Smartin agenttivitkuttimet tuntuivat pelkästään huvittavilta. Mutta eipä aikaakaan, kun mobile phonet levisivät yli maapallon ja tulivat arkipäiväisiksi ja kaikkien ulottuville.

Puhelin on nykyään sekä radio- että televisio-ohjelmien perusväline. Niin Ylen kuin kaupallistenkin radioiden lähetyksiä ei voi kuvitella ilman puhelimia. Toimitetun ohjelmamateriaalin ovat syrjäyttäneet ns. kontaktiohjelmat, joihin kuuntelijoilla on mahdollista soittaa, esittää levytoivomuksia ja mielipiteitä, lähettää terveisiä ja osallistua kilpailuihin.

Kun ajaa autolla Turusta Enontekiölle ja matkan varrella selaa lähetystaajuuksia, ei eri radioasemien ohjelmia voi juuri erottaa toisistaan. Kaikissa ohjelmissa juontajat ja yleisö keskustelevat keskenään. Pahimmillaan tulee tunne, että teemana on "soittakaa kaikki kahjot meille". Puhelinohjelmat eivät ole vain halvinta ohjelmatuotantoa, vaan kustannuksia voi parhaassa tapauksessa jopa kattaa soitoilla, jos puhelun hinta on 9.90 plus ppm.

Puhelin on saavuttanut televisiosarjoissa jo dramaturgisen merkityksen. Puhelimella pidetään yhteyttä panttivankeja ottaneeseen rikolliseen, jännitystä nostetaan, kun puhelimeen ei vastata tai vastaajana on väärä henkilö, uhkaukset ja kiristykset hoidetaan kännykällä, kesken unien tai kuulustelun poliisi kutsutaan muualle tai puhelimen akku uuvahtaa strategisella hetkellä. Puhelin pirisee televisiossa sekä fakta- että fiktio-ohjelmissa niin taajaan, että jokainen kännykänomistaja on varmasti useamman kerran tarkistanut, soiko hänen omansa vain ruudussa olevan puhuvan pään kännykkä.

Dramaturginen kännykkä on myös vapauttanut draaman paikan ja ajan ykseydestä. Lankapuhelimeen soittaja saattoi olla melko varma, että puhelimeen vastattiin siellä, missä se oli. Nyt vastaaja voi olla missä tahansa, Saharan keitaalla satelliittiyhteyden päässä, ulkomailla toisella puolella maailmaa yhtä hyvin kuin soittajan selän takana Stockmannin ruokaosastolla.

Maria Jotuni on Suomen ellei maailman ensimmäinen kirjailija, joka käytti puhelinta kaunokirjallisessa rakenteessa. Hänen 1900-luvun alussa julkaistussa novellissaan Hilda Husso nimihenkilö soittaa hotellista toiseen. Nerokasta novellissa on se, että lukija "kuulee" vain Hildan repliikit ja joutuu päättelemään niiden sisällöstä, mitä edeskäypä Lundqvist vastaa.

Romaanikirjallisuudessa, varsinkin jännäreissä, puhelin on merkittävässä osassa. Walter Wagerin Puhelin perustuu juoneen, jonka mukaan syvähypnoosissa olevat agentit herätetään toimintaan soittamalla heille koodisanat.

Vaikuttavimpia puhelimeen liittyviä radiokokemuksiani on joskus 1950-luvun lopulla kuulemani Lucille Fletcherin kuunnelma Anteeksi väärä numero. Emma Väänäsen näyttelemä hysteerinen, liikuntakyvytön nainen kuulee vahingossa puhelimesta keskustelunpätkän, joka antaa epäillä, että joku aiotaan murhata. Nainen yrittää saada puhelimella yhteyttä ulkomaailmaan kertoakseen asiasta. Fletcher onnistuu nostamaan jännityksen lähes sietämättömäksi. Samaan eivät kännyköillään soittelevat ja niihin vastailevat TV-sarjojen etsivät pysty.

Nauraessamme Maxwell Smartin kenkäpuhelimelle emme tienneet, että todellinen kenkäpuhelin oli tulossa. Suomalaisittain liikuttavasti se oli kumisaapaspuhelin, Nokian kännykkä, joka valloitti maailman. Jos TV-draama ei jaksa muuten kiinnostaa, katsoja voi yrittää vaikkapa tunnistaa nokialaisen eri malleja kansainvälisistä sarjafilmeistä. Dramatiikkaahan siinäkin on.